Kirjoitan pitkästä aikaa blogia. Sillä nyt alkaa vihdoin hellittää. Illalla olen vielä mukana Yhteisvastuu-tilaisuudessa, mutta sitten alkaa kaivattu loma. Alkuvuosi on ollut stressaavaa aikaa. Seurakunnassamme on ollut jatkuvasti hautajaisia. Kun normaalisti vuodessa toimitamme noin 50 hautaan siunaamista, niin tällä alkuvuoden tahdilla tämän vuoden loppulukema olisi 90. Aina se kuitenkin jossain vaiheessa joksikin aikaa rauhoittuu. Alkuvuotta sävyttää tietenkin myös taaksepäin katselu ja tilastojen sekä toimintakertomusten laadinta. Työ on imenyt henkisiä voimavaroja kohtalaisesti. Ajatuksia blogin teemoiksi kyllä olisi ollut, mutta kirjoittajalla ei ollut oikein virtaa.
Kirjoitan tätä blogia laskiaissunnuntaina. Siinäpä minulla myös pieni ongelma. En nimittäin pidä lainkaan tuosta nimityksestä, siis laskiaissunnuntaista. Se kun ei kerro oikein mitään. Kyllä me suomalaiset laskiaispullan ja laskiaismäet tiedämme, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Laskiaissunnuntaista ei läntisessä kristikunnassa ala paastonaika. Se alkaa tuhkakeskiviikosta. Vuosi vuoden perään on tähän mennessä löytynyt aina joku luterilainen, jonka tehtävänä on kertoa, ettei meidän luterilaisten tarvitse paastossakaan oikeastaan mistään luopua. Saamme syödä ihan mitä huvittaa. Mietin toisinaan, että tarvitseeko asian olla niin, että on ortodoksista paastoa, katolilaista paastoa ja luterilaista paastoa. Sitten vielä tehdään hajurakoa suhteessa toisiin. Totta kai erilaisia perinteitä on ja saa olla. Mutta miksi ei ole olemassa kristillistä paastoa? Siitä ei kukaan puhu koskaan mitään, sillä aina täytyy toisista erottautua. Emme ole paastossakaan samaa kristittyjen suurta perhettä.
Miksi sitten ei voisi olla luterilaista luopua idän ja lännen perinteen mukaan lihasta ja maidosta? Kieltäymystä olisi meidän hyvä harjoittaa ja ruoan kohdalla se ei olisi lopulta edes vaikeaa. Miksi meidän tarvitsisi yrittää luoda jotain muuta käytäntöä, sillä eihän vatsa ole meidän kuninkaamme? Ei paastoa tietenkään ruokaan pidä rajoittaa, sillä onhan paasto joka tapauksessa hengellinen matka. Onhan ruumis enemmän kuin vaatteet ja henki enemmän kuin ruoka.
Totta kai voimme paastonaikana pidättäytyä vaikkapa television katselusta tai facebookin käytöstä. Voimme myös siistiä ajatuksiamme ja myös suutamme. Voihan käydä niin, että paaston jälkeen tulemme hyvin toimeen ilman näitä asioita, joista paaston aikana olemme luopuneet.
Vuosia olen miettinyt, miten paastonaika näkyy luterilaisessa arjessa. Ei se näy oikein mitenkään. Ja sunnuntai ei sitten olekaan paastopäivä. Paasto on valmistautumista suureen juhlaan, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Paasto on hiljentymisen ja rukouksen aikaa. Paasto on itsetutkistelun ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Mutta kiertymisestä oman itsensä ja omien huoliensa ympärille ei ole kysymys. Tavoitteena on nähdä, mikä meitä ihmisiä yhdistää niin hyvässä kuin pahassa. Kysymys on henkilökohtaisesta parannuksen tekemisestä. Kysymys on siitä, että pyrin näkemään sen, mikä estää minua rakastamasta Jumalaa ja hänen luomaansa ihmistä, kanssaihmistä , lähimmäistä.
Vielä sananen pyhäpäivien nimistä. Laskiaissunnuntai on siis varsin onneton nimitys. Samaan sarjaan lasken myös kynttilänpäivän. Helatorstai ei ole yhtään parempi. Laskiaissunnuntaille en ole keksinyt tosin parempaa vastinetta, mutta kynttilänpäivän raamatullisena teemanahan on Jeesus-lapsen temppeliin tuominen. Helatorstai tunnetaan Kristuksen taivaaseenastumisen juhlana. Niin, ja tuomiosunnuntain rinnalle pitäisi ehdottomasti nostaa entistä enemmän Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.
