Rakentukaamme kaikki elävinä kivinä seurakunnassamme

Kirkkovaltuusto ei ole kunnanvaltuusto

Ajattelin vaihteeksi purkaa ajatuksieni vyyhtiä. Kunta on maallinen organisaatio. Seurakunta ei ole vain inhimillinen yhteisö. Seurakunta on uskon yhteisö, rakkauden yhteisö, hengellinen yhteisö. Kuntaan kuuluvat kaikki kunnan alueella asuvat. Seurakuntaan kuuluvat sen kastetut jäsenet. Seurakunnan kaikki jäsenet ovat kunnan jäseniä, mutta asia ei ole sama päinvastoin.

Seurakunnan hallinnollinen organisaatio on lainattu kunnasta. Kummassakin on valtuusto ylimpänä päätösten tekijänä. Sitten on kunnanhallitus ja kirkkoneuvosto vastaamassa päätösten toimeenpanosta. Valtuustot valitaan yleisillä vaaleilla. Ne puolestaan valitsevat muut toimielimet.

Kunnalle maksetaan veroja, kuten myös seurakunnalle kirkollisveroa. Niillä pidetään rakennukset kunnossa ja pyöritetään toimintaa. Osa toiminnasta perustuu lakeihin ja muihin säädöksiin.

Kunta vastaa koulutuksesta, terveys- ja sosiaalipalveluista (Siiliset), elinkeinotoiminnasta. Tämä kaikki ei edellytä uskonnollista vakaumusta.

Seurakunnan tehtävänä on evankeliumin julistaminen. Jumalan sanaa jaetaan niin sanoin kuin sävelin, teoin ja jaloinkin. Seurakunnan perustoimintaa on jumalanpalveluselämä, diakoniatyö, lähetystyö ja kristillinen kasvatustyö. Kasvatustyön kohdalle kirjoitin sanan kristillinen, sillä pelit ja leikit eivät pelkästään ole kristillistä kasvatustyötä. Kaiken seurakunnan elämän tulee liittyä selkeästi seurakunnan hengelliseen perustehtävään.

Osallistuminen seurakunnan elämään antaa parhainta ymmärrystä siitä, mitä varten Jumalan seurakunta on olemassa.

Kirkosta eronneita tarkastellessa käy selkeästi ilmi se, ettei näillä ihmisillä yleensä juurikaan ole ollut kosketusta seurakunnan toimintaan. En ole nähnyt heitä kirkossa, enkä muualla muissa seurakunnan tapahtumissa. Ei ole sitten kummoinen ihme, että he toteavat, ettei seurakunnalla ole heille annettavaa. Monilla heistä ei ole lapsia ja siten tarvetta lapsityölle. Kaikki eivät vielä ole olleet hautajaisissakaan. Ja meneehän moni seurakunnan jäsen naimisiin karusti maistraatissa, ilman rukouksia ja siunausta.  Mistä tämä sitten kertoo?

Mielestäni kirkko on tuudittautunut aivan liikaa siihen, että ihmiset haluavat kuuluva kirkkoon toimitusten takia. Ei niitä nyt kovin usein osu kohdalle, jos et ole pappi tai kanttori.

Muistan yhdet häät. Sain hääjuhlassa kiitollista palautetta niin vierailta kuin hääparilta. Pois lähtiessä tuore ukkomies sanoi, että palataan asiaan, jos tarvetta tulee. Ilmeisesti he pian päätyivät kuitenkin siihen, ettei tarvetta tulisi, ja erosivat kirkosta, molemmat. Tunsin kuin märkä rätti olisi lentänyt kasvoilleni. Koetin tehdä työni niin hyvin kuin taisin, mutta tunsin jälkeenpäin – ehkäpä täysin tarpeettomasti – epäonnistumisen.

Seurakunta ei ole täydellinen, sillä se on syvästi inhimillinen yhteisö. Seurakunta ei ole vain palkollisten työntekijöiden yhteisö. Se ei voi riittää, että "työntekijät tekevät ja luottamushenkilöt luottavat". Tällainen on kokonaan eilispäivän juttuja, joita ei kannattaisi enää muistella. Toiminta ei seurakunnassa ole taloutta varten, vaan asia on pikemmin päinvastoin. Taloudenpidon on oltava vastuullista talon puolta pitäen, mutta lauseen loppu vain siinä mielessä, että talon tehtävänä on vaalia seurakunnan hengellistä tehtävää kaikissa oloissa. Sana ja sakramentit ovat seurakunnan ja kristillisen kirkon tuntomerkit. Eivät niinkään edes hyvin hoidetut pömpelit.

Joulu, joulu tullut on...

Ajatuksia joulusta

 

Tänään, kolmantena joulupäivänä, olen jo lukenut terveisiä, ”että nyt siitä joulusta taas päästiin.” Ai, miten niin päästiin? Suomalainen joulu alkaa olla kateissa, vai miltä sinusta tuntuu, kun luettelen oireita! Ensinnäkin adventtiaika jää täysin maallisen joulunlaiton jalkoihin. Joulupaasto ei pääse esille ensinkään. Maallista joulua vietetään koko pitkä syksy ja kassakoneet kilisevät. Joulua laitetaan hiki hatussa, mutta sydämiä ei valmisteta joululle. Jouluaatto on muodostunut jouluksi. Silloin kirkot täyttyvät ja hautausmaat loistavat kynttiläloisteessa. Maaningan kirkon jouluaamun messussa oli tänä vuonna väkeä vähemmän kuin koskaan. Viidentoista Maaningan vuoden aikana jouluaamun kävijämäärä on vähentynyt usealla sadalla. Jouluaatto on siis tämän varsin maallisen juhlinnan kliimaksi. Suomalainen joulu loppuu siihen, mistä joulu ennen aikaan, ja kristillisesti vieläkin, vasta alkaa. Joulun juhla-aikahan kestää loppiaiseen, ja onpahan kynttilänpäivä jouluun liittyvä pyhä sekin.

 

Olen iloinnut suuresti reilu vuosi sitten ilmestyneestä Ortodoksisen Kamarikuoron joululevystä ”Julistaa viestin tähtönen”. Siinä levyssä jokainen laulu kertoo joulun ilosanomasta. Tänä vuonna Kauneimmissa joululauluissa aloin miettiä erästä tuttua joululaulua aivan uudestaan. Tuo laulu on Sylvian joululaulu. Mietin, että siinähän ei joulun sanomasta lauletaan yhtään mitään. Jouluun viittaavat vain alkusanat ”ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan”. Viimeisessä säkeistössä lauletaan ”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo…” ja minä taas mietin, että onko kyseessä kuitenkaan Betlehemin tähti. Täytynee tunnustaa, että tuon laulun lumo kyllä kärsi, mutta ilmeisesti vain mietin liikaa sanoja, jotka sitä paitsi ovat käännös alun perin ruotsinkielisestä tekstistä. Niin ovat monen muunkin laulun sanat. Osaan monesta laulusta alkusanat ruotsiksi ja niillä saatan kiusata suntiota Kauneimmissa joululauluissa: Giv mig ej guld, ej glans, ej prakt…osv.

 

Me suomalaiset toivotamme hyvät joulut, kun joulua ei vielä ole. Jos toivotan hyvät joulut vasta jouluaikana, niin minuun katsotaan oudosti: jouluhan meni jo. Otan tilanteen positiivisesti, ei ole työt loppumassa kirkolta eikä sen työntekijöiltä.

 

Suomalaisessa joulunvietossa on se ongelma, että se pinnallistuu. Joulunajan pyhäpäivien eroista ei olla tietoisia, vaan kaikki on yhtä sekametelisoppaa. Aatosta on tullut joulupäivä, mutta kysyn, että kenen muun syntymäpäiväsankarin juhliin mennään yhä sankemmin joukoin päivän etuajassa?

Joulua sanotaan myös lasten juhlaksi. Toki se on sitäkin, ja vieläpä suuremmalla varmuudella, jos ymmärrämme, että mekin aikuiset olemme Jumalan lapsia, joille Jumala itse joulun valmistaa. Kun joulun alla kouluvierailulla kysyn pieniltä koululaisilta, että kenetkäs me saamme vieraaksemme jouluna, niin vastaus alkaa toki J-kirjaimella, mutta vastauksena ei kuitenkaan ole Jeesus vaan joulupukki. Niin, kyllä meillä kirkon työntekijöillä työtä riittää.

 

Onko meidän sitten vaikea uskoa, että joulu tulee kyllä vähemmälläkin laittamisella? Toki juhlaan valmistautuminen on itse asiassa osa juhlaakin, mutta mieleen kyllä tulee kysymys, onko vatsa meidän Jumalamme.

 

Joulun parhain tuoksu on Kristuksen tuntemisen jalo tuoksu. Sen alle parhaimmillaan jäävät piparin ja laatikkojen tuoksut, sinappihuntuisesta kinkusta puhumattakaan. Joulun kaunein valo on itse Elämän valo, joka rakkautena vaikuttaa meidän erilaisten ihmisten keskellä: Jumalan sanan valoa ja mieltä jaloa.

Joulun rikkautta kokisimme paljon enemmän, jos antaisimme jo adventille ja sen pitkälle odotukselle suuremman sijan. Adventtihan muistuttaa meitä siitä pitkästä Messias-odotuksesta, johon lopulta Jeesus oli Jumalan antama vastaus. Me suomalaiset puhumme enemmän ja enemmän joulusta, ja Jeesuksesta me puhumme vähemmän ja vähemmän.

 

Onko suomalainen kulttuuri niin nuorta ja juuretonta kuin miltä tämänkin joulun yhteydessä on vaikuttanut? Nöyryys ja nöyristely ovat kaksi aivan eri asiaa. Miksi muuten laulusta ”Maa on niin kaunis” jätetään usein varsinkin hautajaisissa kolmas eli viimeinen säkeistä pois? Sehän kruunaa koko laulun ja antaa laululle sen todellisen merkityksen: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi!