Mikä ihmeen joukkopako?
Ihmettelen suuresti Helsingin Sanomien käyttämää termiä joukkopako, kun puhutaan kirkosta eroamisista. Toki niitä on ollut runsaasti, mutta mikä pako olisi kyseessä ja miksi. Eihän tässä nyt ketään vainota. Ketään ei ajeta takaa. Kenenkään koteja ei polteta. Luojan kiitos, Hän on varjellut meitä kaikelta tältä.
Kertooko Hesarin käyttämä sana joukkopako jonkinlaisesta asenteellisuudesta? Ihan kuin kirkosta savustettaisiin homot ulos. Mistä sitten kertoi TV 2:n Homo-ilta? Ohjelma joko onnistui tavoitteissaan tai epäonnistui surkeasti. Kummassakin ihmettelen suuresti julkisen palvelun yhtiötä. Jos kyseessä oli onnistuminen, niin oliko tavoitteena tosiaan ohjelman jälkeinen älämölö, johon ovat osallistuneet nekin, jotka eivät ole ohjelmaa edes nähneet. Jos kyseessä oli epäonnistuminen, niin ehkäpä sen olisi nähnyt jo etukäteen keskustelijoiden kokoonpanosta. Mikä oli ohjelman tekijöiden intentio? Minä en tiedä.
Kirkkoa ja Matti Vanhasta tuntuu yhdistävän suuri yhteinen nimittäjä: teitpä niin tai näin, aina menee varmasti väärin päin. Media möyhentää kumpaistakin, ja kun lööpit suurenevat, niin lehtitalojen tulos kasvaa. Eihän nykylehtien, sanomalehdet mukaan lukien, tavoitteena ole kuin itsensä myyminen. Puolueetonta asiajournalismia ei taida olla enää olemassa.
Kirkko, joka taistelee itseään vastaan, ei kauaa pysy pystyssä. Tämä pitäisi muistaa kaikilla rintamalinjoilla. Raamattu on tässä taistossa toisarvoinen. Kaikki viittaavat sanaan, mutta tulkinnat ovat niin kaukana toisistaan, kuin itä on lännestä. Kaikki huutavat toisiaan osoitellen, etteivät nuo puhu kirkon äänellä. Kuka sitten puhuu? Sen kun tietäisi.
Moniäänisyyden vaatimus on mielestäni viety äärimmilleen. Piispoille ei ole enää kunniaksi antaa yksimielisiä lausuntoja. Tästä on seurannut hurjimmillaan se, että kun toinen kapituli antaa nuhteet papilleen, niin kohta toinen kapituli samasta asiasta kehuu. Olemmeko samassa kirkossa? Kirkon ääneksi kai sanotaan arkkipiispan ääntä. Mutta entäs jos joku toinen piispa puhuu samasta asiasta toisin äänenpainoin. Kumpikin on oman hiippakuntansa esipaimen. Arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies, vaan ensimmäinen vertaistensa keskuudessa. Luterilainen arkkipiispa ja piispa ei muuten ole erehtymätön. Luojan kiitos, luterilainen virkakäsitys ei käsitä tällaista dogmia missään muodossa. Ei paavikaan muuten ole erehtymätön joka tilanteessa, vaikka näin monet luulevat tietämättömyyttään.
Tämä vaikea aika on rukouksen aikaa. Rukoilkaamme Pyhää Henkeä, ymmärryksen ja viisauden Henkeä avuksemme. Virttä Totuuden Henki voi toki laulaa vaikka kirkolliskokouksessa, eikä vain koulujen lukukausijuhlissa, jos sitä nyt enää sielläkään voidaan laulaa laillisesti. No kyllä voidaan!!!
Miksi muuten perinteisiä arvoja ja oppeja pidetään ihmisarvoa loukkaavina ja jopa tuomitsevina. Ei auta, vaikka kuinka sanoisin, että kuka tahansa aikuinen saa minun puolestani järjestää elämänsä täsmälleen haluamallaan tavalla.
Homo-illassa esiintyi nuori turkulainen seurakuntavaaliehdokas. Tämä mies oli vähän aikaa sitten liittynyt kirkkoon. Vaikka emme enää turhia kysele, niin kysyn nyt kuitenkin, liittyikö tämä ihminen kirkkoon siksi, että kirkko on uskon yhteisö, vai ajamaan homo-asiaa kirkossa? Kysyn vain, en tuomitse tai osoittele sormella. Jos hänet valitaan, toivotan hänelle monia armorikkaita vuosia ja rukoilen hänelle kaikessa oikeassa hyvää menestystä. Niin, kyllä minun kirkkoni on avoin kaikille! Mutta enemmän kuin kaikkea kaikille, haluan olla tarjoamassa jokaiselle jotain. En minäkään ole kaikkea vailla kaikesta.
