Kulttuurikristillisyys kasvussa
Eipä ole kovin kauaa kulunut vielä siitä, kun ensimmäisen kerran kohtasin sanan kulttuurikristitty. Mikä ihme on kulttuurikristitty? Jos oikein ymmärsin, tällainen ihminen pitää Raamattua suurin piirtein mielikuvituksen tuotteena, Katekismusta turhana ilmasta tempaistujen dogmien pyörittelynä ja kuolemaa kaiken loppuna.
Kulttuurikristitty haiskahtaa kovin nimikristityltä eli siis siltä, mistä luterilaisessa virsikirjassa lauletaan näin: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani.” (Virsi 409:3)
Vielä pari vuosikymmentä sitten luterilaista kirkkoa pidettiin Sanan kirkkona. Ainakin kirkko itse halusi esiintyä sellaisena. Kirkko nojasi Raamatun Sanaan. Nyt tuntuu siltä, kaikenlaisten galluppien valossa, että kirkko nojaa yhä enemmän kansan sanaan. Median mukaan yli puolet suomalaisista ja kirkon jäsenistäkin on silloin tai tällöin sitä ja tätä mieltä.
Luterilaisen kirkon pitäisi päättää, mikä on sen raamattunäkemys. Eli kovasti yksinkertaistaen: Onko Raamattu Jumalan sanaa, siis ihmisten kirjoittamaa, mutta Pyhän Hengen inspiroimaa. Vai onko Raamattu sanoja Jumalasta eli vain joitakin kaukaisia jumalakokemuksia. Minä kasvoin siinä ymmärryksessä, että Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Miten asia muuten voisi ollakaan? No kyllä näköjään voi! Luin muutama vuosi sitten julkaistusta kirjasta uuden näkemyksen, jonka mukaan Raamattu on kyllä uskon normatiivinen kirja, mutta ei suinkaan elämän. Kysynpä nyt, miten erottaa nämä kaksi toisistaan, ja mitä siitä seuraa, jos usko ja elämä vedetään tiukasti erilleen? Eivät ne minunkaan mielestäsi ole täysin sama asia, mutta en ymmärrä, että ne voitaisiin erottaa täysin toisistaan. Apostoli Paavalin mukaan kun kaikki mikä ei perustu uskoon on syntiä! Vaikea lause tämä äskeinen, sen myönnän. Mutta juuri tämä p. Paavalin lause on saanut huutia tämän päivän luterilaiselta kirkolta.
Tämän blogitekstin taustalla on tietenkin keskustelu avioliittokäsityksestä. Kaikki kristilliset kirkot ovat viime aikoihin asti yhtäpitävästi opettaneet, että avioliitto on Jumalan lahja miehelle ja naiselle. Mielenkiintoista on se, että luterilainen sanan kirkko on ensimmäinen, joka täällä pohjolassa taitaa yrittää irtiottoa yhteisestä kristillisestä traditiosta.
Jälleen kerran lienee tarpeen toistaa, että en ole pukenut ylleni minkäänlaista tuomarin viittaa. En halua ottaa harteilleni ylimääräistä vastuuta kenenkään lähimmäisen elämästä määräämällä kuka saa elää kenenkin kanssa. Kun mitä ilmeisimmin alamme elää pian jälkikristillisessä Suomessa, missä perinteinen raamatullisuus on vanhanaikaista, niin hoitakoon maallinen esivalta asiat siihen kuntoon, missä niiden sen käsityksen mukaan pitäisi taata riittävät perusoikeudet Suomen kansalaisille. Mutta toivon, ettei kristillistä avioliittokäsitystä sumennettaisi maallisenkaan parlamentin toimesta.
Mikäli luterilainen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä, on mielestäni ekumeniasta tulossa todella vaivalloista. Niin miksi? No siksi, että onpa samalla yksi karikko lisää jo ennestään haasteellisiin oppikeskusteluihin. Minä kuvittelin, että edistys ekumeniassa alkaisi todella yhdistää meitä kristittyjä. En tiennyt, että kaikesta huolimatta voimme rymistellä kuin norsu porsliinikaupassa. Huomaa kuitenkin, että tämä kuva sopii vain Suomeen. Heti maamme rajojen ulkopuolella, globaalisti, luterilaiset jäävät lähes minoriteetiksi.
Ecclesia semper reformanda est tarkoittaa suomeksi, että kirkkoa on jatkuvasti uudistettava. Sopiva tukikeppi löytynee näistä Raamatun sanoista: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
Kirkossa on tilaa kaikille! Jumalanpalveluselämään ovat kaikki tervetulleita. Tämän tekstin kirjoittaja on syntinen, niin kuin mahdollinen lukijakin. Siinä yksi yhteinen nimittäjä. Toinen, vielä mahtavampi nimittäjä on Jeesus Kristus. Eikä ole ketään, kenenkä puolesta hän ei olisi ristinuhria kärsinyt.
