Pyhä Henki, viisauden kirjasin, tule luoksemme

Raamattu, Jumalan sanaa vai sanoja Jumalasta

Luterilainen kirkko on joutunut hankalaan tilanteeseen. Jokainen luterilainen kirkko tekee omia päätöksiään. Tässä mielessä luterilaisuus on aivan toisenlaista kuin vaikkapa ortodoksisuus tai roomalaiskatolisuus. Niitä mielestäni varjelee se, ettei yksikään paikalliskirkko tee omin päin tärkeitä dogmaattisia päätöksiä.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa dogmaattinen päätösvalta on tietääkseni ekumeenisen patriarkaatin pyhällä synodilla, joka muodostuu piispuuteen vihityistä miehistä.

Suomalaisessa katolisuudessa dogmaattinen päätäntävalta on Vatikaanilla, jota johtaa paavi, jota luterilaisetkin voivat nyt ainakin Rooman piispana ihan aidosti kunnioittaa, vaikkakaan tuskin enää Kristuksen sijaisena. Mihin Kristuksen sijaista muuten tarvittaisikaan, sillä onhan Kristus sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän elää aina ja ikuisesti, eikä hän väsy, ei uuvu.

Suomalaisessa luterilaisuudessa koetaan ehkä vieläkin, että kirkkomme on Sanan kirkko. Pyhä Raamattu on siis uskon ja elämän peruskirja. Tai ainakin on ollut. Jokin aika sitten käsiini osui kirja, josta ilmenee, että luterilaisille Raamattu onkin vain uskon, mutta ei elämän peruskirja. Nyt minun kuitenkin on jälleen kysyttävä, miten me voisimme irrottaa toisistaan elämän ja uskon? Minun tietääkseni ei mitenkään. Paavali, apostoli Jumalan käsittämättömästä armosta, kuten ehkä voisimme ihan myönteisestikin sanoa, toteaa varsin kärjekkäästi, että kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä. Usko ja elämä eivät ole tietenkään yksi ja sama asia, mutta on silkkaa hengellistä väkivaltaa yrittää erottaa niitä toisistaan.

Uskon äidinkieleksi kutsutaan rukousta, joka syntyy sydämessä, mutta yllättävän usein nousee huulillemmekin. Mutta tosi asiassa rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Luterilainen kirkkomme on ja elää sellaisessa tilanteessa, että on elintärkeää huutaa eläväksi tekevää Pyhää Henkeä avuksi. Kirkkomme on muuttumassa kovin "tämänpuoleiseksi". Myyttejä ja mysteerejä riisutaan siinä määrin, että ihan hirvittää. Virsikirjamme muistuttaa vieläpä niin, että "rauha ei saavu, jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan".  Tuleeko suomalaisista pelkkiä "kulttuurikristittyjä", jotka pitävät Raamatun sanaa vanhentuneena ja kirkon oppeja turhina ihmisoppeina?

Ei kai kohtaloamme kuvaa kohta se, että meistä sanotaan näin: "He kunnioittavat minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaikonnut kauas minusta!"

On suurta viisautta, jos kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Joskus on varmasti tärkeää lukea hartaudella merikarttoja.

Kristuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) ei saa unohtua meiltä vauhtisokeudessamme. Se on kaikkia kristittyjä johdattava ja velvoittava rukous. Kristusta ei ole jaettu, eikä häntä koskaan voida jakaa. Kristus mursi itsensä maailmalle, mutta sekin tapahtui meidän syystämme, meidän syystämme, meidän suuresta syystämme.

Luterilaiselle kirkolle ei ole terveellistä, että siitä tehdään kirkko, joka kulkee omia polkujaan. Hyvä on normiliikenteessäkin katsoa sivuille, niin oikealle kuin vasemmallekin: Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä…!

Invocavit- sunnuntain ajatuksia jo hiukan etukäteen (Evästä elämään)

Hän huutaa minua!

Muutamia vuosia sitten eräs tapahtui kohahdutti Helsingissä. Noin 13-vuotias tyttö oli saanut sairauskohtauksen Helsingin keskustassa. Hän joutui avuttomaan tilaan, jossa saattoi vain pyytää ja huutaa apua.

Eivät ole ajat muuttuneet. Mieleen nousee välittömästi kertomus laupiaasta samarialaisesta. Henkihieveriin piestyä miestä eivät hyväosaiset ihmiset auttaneet tai edes katsoneet. Moni arveli resuisen, verissä päin makaavan miehen itse ansaineen käsittelynsä. Mutta sitten pysähtyi tuo samarialainen mies, itsekin syrjään työnnetty ja uskonsa tähden halveksittu (hän kun ei ollut juutalaisia).

Tuon mainitsemani nuoren tytön ohitse kulkivat monet "terveet" ihmiset silmänsä ja sydämensä sulkien ja selkänsä kääntäen. Mutta sitten yksi pysähtyi ja kysyi tytöltä: "Mikä sinun on?" Tämä laupias mies oli juoppo, pultsari, syrjäytynyt ja syrjäytetty, mutta hänellä oli sydän paikallaan. Oma ahdinko ei ollut häntä täysin turruttanut. Taitaakin olla niin, että kun tarpeeksi hyvin menee, ihmisestä tulee välinpitämätön. Tämä resuinen mies hommasi sairaan tytön hoitoon.

Kun siis seuraavan kerran kuulet avunhuudon, voisit ajatella näin: "Hän huutaa minua!"  Tosiasiassa nuo sanat tulevat kuitenkin 1. paastonajan sunnuntain vanhasta latinalaisesta nimestä Invocavit: "Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan." (Ps. 91: 15)

Aloitin kahden ihmisen välisestä kohtaamisesta. Päätin ihmisen ja Jumalan kohtaamiseen. Mutta voiko näitä erottaa, sillä onhan kristityn tehtävä olla Kristus sille, joka etsii Jumalan kasvoja? Onko Jumalalla muita käsiä kuin juuri nämä meidän omat kätemme? Jos me hädässä huokaamme, miksi Jumala ei tee mitään, voi siis kysymyksen kärki kääntyä osoittamaan meitä itseämme, miksi hänen luotunsa ja lunastettunsa kulkevat kylmin sydämin, kädet nyrkissä ja selkä lähimmäiselle käännettynä?

Paastonajan raamatuntekstit kertovat lukemattomista Kristuksen ja syntisten kohtaamisista. Voiko muunlaisia kohtaamisia ollakaan ihmisen ja Jumalan välillä? Mutta eikö tämä ole meidän onneksemme? Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa ehdoitta syntistä ihmistä, ja tahtoo, että tämä tulisi tuntemaan totuuden, ja että totuus tekisi hänet vapaaksi, vapaaksi hyvään ja vapaaksi rakastamaan.

Oi aikoja, oi tapoja, ettäs huh, huh...

Milloin tapahtui isovanhempien ulkoistaminen?

En ehkä ole ainoa ihminen, joka on ihmeissään isovanhempien käsittelystä. Tarkoitan sitä, että sairaita vanhuksia karkotetaan maasta Suomessa asuvien lasten luota. Tai ainakin yritetään karkottaa. Vanha tuomarinohje pitäisi kaivaa piilostaan myös ulkomaalaisvirastossa: Mikä ei ole kohtuus, ei saata olla lakikaan.

Mistä lähtien on ollut siis niin, ettei neljäs käsky ole enää voimassa: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Onhan ne vanhemmat vanhemmillakin. Minä en ymmärrä sitä, ettei sukupolvien ketjua ymmärretä tässä maassa tai ainakaan viranomaisten keskellä. Miksi tuo kultainen ketju halutaan tieten tahtoen katkaista?

Nähdäänkö maahamme tulleet isovanhemmat vain loisina, jotka tulevat nappaamaan nenämme edestä meille tarjotut herkut? Entäpä, jos heillä ei yksinkertaisesti ole paikkaa, mihin palata synnyinmaassaan. Sinä ehkä kysyt, että miksikäs ei olisi! Kaikkialla eivät ole yhtä vakaat ja turvalliset olot kuin Suomessa.

Mutta mitä tapahtui omille isovanhemmillemme? Milloin heidät ulkoistettiin? Kun luen käsikirjan mukaisia rukouksia kasteen yhteydessä ja kastettuja muistettaessa, niin kyllä luonnollisesti vanhemmat ja kummit muistetaan, mutta isovanhemmat täytyy itse älytä lisätä. Onko kenties ajateltu, ettei kaikilla ole elossa olevia isovanhempia. Eipä ole ollut minullakaan, mutta silti koen tärkeäksi muistaa rukouksin myös isoisiä ja -äitejä.

Mitä on tapahtumassa suomalaiselle perhekäsitykselle? Tuntuu, kuin sitä ehdoin tahdoin romutettaisiin. Nyt siihen eivät tunnu kuuluvan isovanhemmat. Kohta varmaan erotetaan isät ja äidit sekä lapset. Miksi me erilaiset pienet tilkut emme voi olla liki toisiamme elämämme tilkkutäkissä?

 

Jos luterilaisuus on osa kristillisyyttä, niin paasto kuuluu meillekin

Käykäämme nyt Jerusalemiin ja yhdessä paastotkaamme, vai miten se menikään?!?

Luultavasti jälleen tänä keväänä saamme erilaisista viestimistä kuulla ja nähdä, ettei luterilainen kirkko muka tunne paastoa ja vietä pääsiäistä. Ja jos vähän jatketaan, niin luterilaiset viettävät joulua, jota taas ortodoksit tuskin tuntevat. Eihän se nyt näin mene. Kirkkovuoden suuret juhlat ovat kaikille yhteisiä ja yhtä tärkeitä. Joulua, Vapahtajan syntymäjuhlaa ei ole ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä, jota taas ei olisi ilman inkarnaation ihmettä ja salaisuutta.  Ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä emme edes olisi luterilaisia, sillä emme olisi kristittyjäkään. Sillä ilman pääsiäisen salaisuutta ei olisi olemassa edes kristillistä kirkkoakaan, emmekä olisi koskaan Jeesuksesta kuulleetkaan. Ristin ja ylösnousemuksen Pääsiäisen tapahtumat ovat niin järisyttäviä ja järkyttäviä, että niiden käsittämiseen ei edes paaston 40 päivää riitä. Juhlaan on aina valmistauduttava. Kristillisessä kirkossa tuota valmistautumisaikaa kutsutaan paastoksi. Todellisessa kristillisessä perinteessä myös paastonaikaan valmistaudutaan. Puhutaanhan esipaastosta. Valmistautuminen on ennen kaikkea sisäistä, siis rukouksen valaisemaa hiljaisuutta. Mutta lopulta sisäänpäin kääntymisen pitäisi johtaa meidät näkemään lähimmäisemme paremmin. Paaston matkalla ymmärrämme, miten monet asiat meitä ihmisiä yhdistävät, mutta saatamme silti yllättyä. Yllätykset eivät aina tunnu myönteisiltä, mutta ne voivat silti olla terveellisiä, ettemme nääntyisi ja harhaan kääntyisi. Onhan paaston matka on Jeesuksen viitoittamaa, hänen seurassaan ja häntä seuraten: ”Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka (virsi 61)”. Paastonajan sunnuntaiden raamatuntekstit nostavat esille monia Jeesuksen ja syntisten kohtaamisia. Jeesus ei kulje hätää kärsivän ohi, vaan hänen viestinsä on: ”Mene ja tee sinä samoin.” Nöyryytetyille ja häväistyille Jeesus lausuu kaikkein lohduttavimmat sanansa. Näin käy vielä apostoleillekin, näille lukittujen ovien takana pelkääville: ”Rauha teille!”

Tunnustan olevani hämilläni ajatellessani kirkkomme nykytilannetta. Septuagesimasunnuntain (3. sunnuntai ennen paastonaikaa) kohdalla evankeliumikirjassa lukee, että tuosta sunnuntaista on vanhastaan alkanut papiston paasto. No, tämä ei kyllä näy eikä tunnu yhtään missään. Kuka kertoisi meille, mitä papiston paasto on kenties aiemmin ollut. Toisaalta yllättävän monet luterilaiset papit toistavat paaston kynnyksellä, että meidän luterilaisten ei tarvitse luopua mistään ruuasta, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

Miten ”luterilainen paasto” näkyy arjessa, sillä sunnuntaithan eivät jumalanpalvelusten kirjan mukaan ole paastopäiviä? Jesajan kirjasta luemme tärkeitä sanoja, jotka alkavat tähän tapaan: ”toisenlaista paastoa minä odotan”. Kannattaisi lukea uudelleen ja uudelleen nämä sanat omasta Raamatusta (Jes. 53).

Olen sitä mieltä, että paasto on toki ensisijaisesti hengellinen matka, mutta miksipä sitä ei tukisi arkipäivän konkretia. Mainio Kotien rukouskirja antaa osviittaa oman paastosäännön laatimiseksi. Siellä on myös hieno ja tarpeellinen Efraim Syyrialaisen paastorukous. Kaikkihan toki Raamatunkin mukaan on luvallista, mutta kaikki ei ole tarpeellista, enkä saisi antaa minkään hallita itseäni. Kyllä luterilainenkin voi ihan hyvin luopua lihasta paastonaikana, tai vaikkapa pidättäytyä kaikesta alkoholin käytöstä (ehtoollinen pois lukien). Tästä ei vahinkoa ole kenellekään, eikä elämästä nykyistä ankeampaa varmasti tule. Juhlasta tulee oikea juhla, kun sitä ei syödä ja tuhlata etukäteen.

Ajattelen, että olen aivan ensimmäiseksi kristitty ja ”vasta” sen jälkeen luterilainen. Minulla on juuret, jotka yltävät 1500-lukua pitemmälle. Näin ajattelen olevan muidenkin kanssakristittyjen kanssa. Jakamattoman kirkon aika tuntuu jokaisessa messussa. Eikä se ole vain historian havinaa, vaan elävää todellisuutta Pyhän Hengen voimassa.