Kaste kantaa ja kasvatus kannattaa
Äskettäin tuomiokapituli lähetti seurakuntiin piispainkokouksen ohjeet liittyen kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamiseen. Kummastusta minussa herätti lause, jonka mukaan kastamatonkin voidaan siunata. Voidaan toki, sillä jos sylivauva menehtyy ilman että häntä on edes hätäkastettu, niin silloin papilla on täydet oikeudet toimittaa hautaan siunaaminen.
Mutta muutoin asianlaita on aivan toinen. Nykyään monet vanhemmat ajattelevat, etteivät kastata lastaan, vaan että lapsi voi vartuttuaan ratkaista, haluaako kuulua jonnekin, vai olla kuulumatta mihinkään. Oletetaan, että tällainen ihminen elää elämänsä kirkon ulkopuolella. Kun hän menehtyy jossakin hetkessä, niin mitä sitten tapahtuu? Omaiset tulevat kenties kirkkoherranvirastoon sopimaan asiasta. Kyseessä on kastamaton henkilö, joka on elänyt seurakuntayhteyden ulkopuolella. Pitäisikö hänet siunata haudan lepoon? Kenties jonkun asiaa tuntemattoman mielestä. En minä ketään halua tuomita. Siitä ei ole kysymys. Vaan kysymys on siitä, hautaan siunaamisessa saatetaan kastettu, siis Jumalan omaksi tunnustama ihminen, haudan lepoon. Näin tapahtuu, koska Jumala pyhitti meidänkin hautamme leposijaksi hautaamalla oman Poikansa.
Ovatko piispatkin sitä mieltä, että kaste on pelkkä nimenantotoimitus? Näinhän moni seurakuntalainen taitaa ajatella, sillä lehdissä toistuu ajatus, että lapsi saa kasteessa nimen. Minulle kaste on ollut aina toimitus, jossa meitä nimeltä kutsutaan. Kutsuja on itse Jumala. Pappi ei anna nimeä, vaan sen tekevät lapsen vanhemmat vaikkapa lauantai-iltana saunan lauteilla. Luterilaisessa kirkossahan ei tunneta nimenantotoimitusta. Jumalanpalvelus on aina Kristukseen kastettujen juhla, jossa synninpäästö toistaa kasteen merkitystä: "Älä pelkää! Minä olen sinut lunastanut. Minä olen kutsunut sinut nimeltä. Sinä olet minun!"
Kasteessa meidät on Raamatun, tuon uskon ja elämän peruskirjan mukaan kätketty Kristuksen kärsimykseen, ristinkuolemaan ja pyhään ylösnousemukseen. Kirkkomme raamatullisen opetuksen mukaan kastamaton ei siis ole osallinen mistään tästä. Vapaakirkolliset tahot opettavat tästä eroavalla tavalla, joten ehkäpä kastamattoman omaiset löytävät sieltä paremmat perusteet kastamattoman aikuisen siunaamiselle. Tai sitten eivät.
Mistä piispainkokouksen ohje kertoo? Ehkäpä kyseessä on hätäratkaisu lisääntyvän jäsenkadon johdosta. Ei vain pitäisi toimia hätäisesti, vaan harkitusti, ja ennen kaikkea avattuun Raamattuun sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja ekumeenisiin uskontunnustuksiin nojaten. Yleinen mielipide tai demokratia ei ole paras mahdollisuus ratkaista opillisia asioita. Myöskään rakkaudella kaikkea ei voi perustella, sillä rakkaus ei ole kaikkea sitä, mitä lehdistä luetaan.
Ecclesia semper reformanda est! Eli… kirkon on jatkuvasti uudistuttava! Reformaation aikana tämä merkitsi paluuta apostoliseen uskoon ja pyrkimykseen karsia erilaisia turhia rönsyjä. Kun Raamattu kehottaa uudistumaan ja muuttumaan mieleltä, kyseessä ei ole mukautuminen sekulaarin maailman menoihin, vaan uudistuminen voi olla myös ulkokultaisuuden puvun riisumista. Luterilainen kirkko voi todellakin ottaa oppia vanhoista kirkoista, kuten katolisesta ja ortodoksisesta, ja miksipä ei voisi tapahtua toisinkin päin. Kirkko Suomessa ei todellakaan alkanut Ruotsin kuninkaan toimesta, vaan olemme osa paljon vanhempaa jatkumoa. Tästä nousee mieleeni kysymys, eikö luterilaisessa kristillisyydessä pitäisi olla avoimempi yhteys ensimmäisten ekumeenisten konsiilien päätöksiin. Jos emme tunne historiaamme, niin miten voisimme tuntea tulevaisuuttammekaan?
Virrestä ei tarvitse viis veisata: "Kaste ja usko yhteen näin kirkoksi meidät liittää. Kristusta täällä vierekkäin elävät kivet kiittää!" (Virsi 197)
