Lähtemisen ja lähettämisen juhla on Helatorstai, siis pyhä torstai

Helatorstai 21.5.2009 Mukulamessu

Maaningan kirkossa

Pyhä epistola: Ap. t. 1: 1-11

Pyhä evankeliumi: Luuk. 24: 46–53

Arto Penttisen saarna

 

Tänä päivänä kuulemme sanoman Jeesuksesta, joka lähtee Isän luo ja poistuu apostoliensa luota. Miksi Jeesuksen täytyy lähteä, jos hän kerran on veljemme ja ystävämme? Tokihan sitä toivoisi, että tätä hyvää aikaa riittäisi loputtomiin. Kyllähän Jeesuksella töitä riittäisi täällä maan päälläkin.

Ajatelkaamme kuitenkin asiaa toiseltakin kantilta. Paluun ja jälleennäkemisen riemua ei voi tavoittaa muulla tavoin kuin vain ensin lähtemällä. Lähtöhetken haikeutta ei silloin kukaan enää muista.

Meille ihmisille tottumus on toinen luonto. Jos Jeesus olisi jatkuvasti näkyvänä keskellämme, niin me saattaisimme varmaan tottua häneen. Sanoisimme jo ennen kuin hän avaisi suunsa, että näinhän sinä tästä ajattelet, etkö vain! Kyllä me sinut tunnemme, Jeesus! Vaihda jo levyä! Niinhän hänen sanansa saattajista tänä päivänä saatetaan sanoa.

 

Helatorstai, Kristuksen taivaaseenastumisen juhla kääntää katseemme myös pääsiäiseen. Sanoma suuresta voitosta, siitä, että elämä voitti kuoleman, täydellistyy ja jalostuu. Tämä päivä ei olekaan vain lähtemisen juhla, vaan myös lähettämisen juhla. Ylösnoussut, siis kuolleista herätetty Jeesus lähettää omiaan kaikkialle maailmaan. Jeesus kutsuu kaikkia ihmisiä, pieniä ja suuria, nuoria ja vanhoja, heikkoja ja voimakkaita rauhantekijöiksi ja ilon lähettiläiksi.

Ennen kuin Jeesus lähtee omiensa luota Isänsä ja meidän Isämme luokse, hän vahvistaa meitä kaikkia lupauksen sanoilla. Jeesus lupaa, että hän on kanssamme kaikki päivät. Jeesus on läsnä sanassaan ja pyhissä sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Nämä elämää, toivoa ja uutta rohkeutta antavat lupaukset ovat totta Pyhässä Hengessä.

 

Helatorstain todellisuus on pääsiäisen todellisuutta. On kuin kulkisimme useinkin Emmauksen tiellä huomaamatta, että Jeesus on kanssamme. Mutta Jeesus on läsnä, vaikka emme häntä huomaisikaan. Hän jakaa meille armoaan ja totuuttaan. Hän hoitaa ja kantaa meitä seurakunnassa. Joskus joku sen tuntee, ja sanoo: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän puhui meille, ja opetti meitä!”  Näitä hetkiä, hyviä ja iloisia, turvallisia hetkiä on lukemattomia koettu myös Elinan kerhoissa. Aika on kiittää ja kättä puristaa. Siunausta toivotamme ja aina kanssasi olemme. Työ seurakunnassa ja lasten parhaaksi jatkuu. Se on työtä ylösnousemuksen todellisuudessa, siinä todellisuudessa, jossa elämä aina lopulta voittaa. Siunatkoon ja vahvistakoon Jumala työtään maailmassa.

 

Omin voimin en aina pääse eteenpäin, mutta eipä tarvitsekaan...

Puhe Vesperissä 16.5.2009

Raamatunteksti: Jaak. 5: 13–16

Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.

Kuulimme tässä monia tärkeitä kehotuksia, ja monia suuria lupauksia. On todella terveellistä nostaa Jumalan sana esiin kerran ja toisenkin. Kaikki me tunnemme ihmisiä, joiden elämään liittyy kärsimystä ja ahdistusta. Saatamme tuntea itsemme voimattomiksi ja avuttomiksi, mutta miksi katsoisimme vain itseemme ja omaan mahdottomuuteemme. Jeesus kehottaa kärsivää itseään rukoilemaan. Rukous on kuin hengittäminen, yhtä tärkeää ja luonnollista. Kumpikin muuttuu vaikeaksi, mutta vain meidän mielissämme, jos ryhdymme niitä järkeilemään.

Me olemme tässä ja nyt –ihmisiä. Emme malttaisi odottaa, ja kuitenkin meidän usein täytyy vain odottaa. Epävarmuus ja epätietoisuus kuluttavat voimiamme. Luvataanko kuulemassamme epistolassa, että rukous parantaa välittömästi? Voimme varmasti sen niin lukea, mutta sanotaanko niin, että kaikki tapahtuu yhdessä hetkessä.

Voiko paranemisessa olla toisaalta kysymys siitä, että sairaus sinänsä ei katoa, mutta sairaan suhde sairauteensa tervehtyy. Sairaankin elämässä voi olla muutakin kuin sairaus.

Esirukous on seurakunnan jalo ja kaunis tehtävä, mutta sen on kuuluttava myös arkeen. Ilman rukousta emme ole sydämen kristittyjä. Me emme saa ajatella vain itseämme ja sitä, mikä on mieluista itsellemme. Tämä tarkoittaa, että rukoileva luottaa siihen, että Jumalan tahto toteutuu ilman rukoustammekin. Jumala ei ole riippuvainen meistä, vaan asia on täysin päinvastoin.

 

Usein kuulee sanottavan, että synnistä puhutaan liikaa. Asia ei taida olla näin, mutta ei ole tietenkään lainkaan sama, miten synnistä puhutaan. Jos kristitty on aina selvillä toisten synneistä, mutta ei tunnista syntiä itsessään, on hän joutunut harhaan. Parannusta voi jokainen tehdä vain omista synneistään. Synnintuntoa ei voimakkainkaan lain saarna voi synnyttää. Synnintunnon, joka on kristitylle portti pelastukseen johtavalle tielle, voi synnyttää vain Jumalan Pyhä Henki Jumalan sanan kautta. Nyky-yhteiskunnassa näemme myös sen, että syntikin on sairautta. Hoitamattomana tämä sairaus tuottaa kuoleman. Ja koska me olemme niin kovin kykenemättömiä hoitamaan itseämme, lähetti Jumala Jeesuksen maailmaan. ”Fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: "Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:11–13) Apostoli Paavali kirjoittaa:     ”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti.” (Room. 5:3-6)

Meidän tehtävämme kristittyinä ei ole turvata uskoomme, vaan meidän tehtävämme on turvata uskossa Jumalaamme. Usko ei ole meidän omaa ponnisteluamme, vaan laulu sanoo sen, miten asiat usein elämässämme ovat: ”Omin voimin nyt näin pääse en eteenpäin. Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään!”

 

Arto Penttinen

Nauru pidentää ikää, mutta lehdenkö vai ihmisen?

Mitä ihmettä?!?!

 

Luin aamulla vanhasta TV-maailmasta erään toimittajan arvion, että Urkin naisjutuille osataan jo naureskella. Kysyn kuitenkin, ehkä vastoin yleistä mielipidettä, että mitä naurun aihetta on kenenkään syrjähypyillä. Vaikka kuinka aikaa kuluisi, niin väärä ei muutu oikeaksi. Ennen aikaanhan ei näistä presidentin edesottamuksista kirjoitettu (juuri) mitään. Tänään olisi varmasti toisin. Ennenkin näitä asioita katsottiin sormien läpi. Oli ennenkin julkisia salaisuuksia. Mutta nykyinen kaiken repostelu ei auta kenenkään elämää. Voimme kysyä, mikä meitä naurattaa ja miksi. Onko vahingonilo paras ilo? Siinä on se vaara, että nauru voi kolahtaa kipeästi omaan nilkkaan päivänä, jota en nyt aavista.

Nykyistä tiedonvälitystä ihmettelen muutenkin. Väitänpä, että sanomalehdet, joita vieläkin arvostetaan asiallisen journalismin tähden, ovat myyneet ”pyhät” periaatteensa, ja niidenkin tehtävä on myydä itseään. Levikin suurenemisen tähden ollaan valmiit heittämään periaatteet roskakoriin. Joku piispa joskus neuvoi kantamaan toisessa kädessä Raamattua ja toisessa sanomalehteä. Raamattu on useimmilta unohtunut kirjahyllyyn Grimmin satujen tms. kirjojen viereen. Sanomalehdestäkin useimmat taitavat lukea sarjakuvat ja urheilusivut.

Nykyään huonot uutiset myyvät parhaiten, eli ne ovat parhaita uutisia. Toisen vahinko on lehden levikin perustekijä.

Onneksi Raamattu on sen Jumalan ilmoitusta, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.

Mihin voi aina olla niin kiire?!?!

Onko sulla kiire? Toivottavasti ei!

 

Minusta tuntuu, että nykyihmisellä ei ole kiire lähteä kirkkoon, mutta hänellä on kiire sieltä pois. Tämä kuvastaa mielestäni maallistumista. Jos menemme ajoissa kirkkoon, niin siellä on silloin mahdollisuus valmistautua pyhään palvelukseen rukoillen ja hiljaisuutta kunnioittaen. Voihan sitä toki rupatella naapurin kanssa, jos nimittäin sellainen sattuu ihmeen kaupalla lähellä istumaan. Tapana on näet istua miltei niin kaukana lähimmäisestä kuin nyt vain on mahdollista. Usein toivon, että pyhässä messussa voisimme toivottaa toisillemme Kristuksen rauhaa, mutta eihän se ole edes käytännössä mahdollista. Miksi ei? No siksi, että kaikki istuvat niin hajallaan. Hiljentyminen ja pyhän edessä oleminen ei tällaista käytöstä edellytä.

Olen usein sanonut, että jos ne noin viisikymmentä ihmistä, jotka kirkkoon tulevat, tulisivat kirkkosalin etuosaan ja kokoontuisivat yhteen, niin kirkkokokemus saisi uuden ja iloisen ulottuvuuden. Penkit taitavat olla jonkinlainen haitta luterilaisissa kirkoissa, sillä taitavat passivoida meitä. Ortodoksisessa kirkossa seisomista luterilaiset kristityt usein vierastavat, mutta minua melkein lämmittää mahdollisuus pyhän edessä seisominen. Seisaallaan oleminen on yksi rukousasento. Ja istuahan siellä aina voi, sinne sivupenkille, jos selkä tai jalat eivät kanna. Ei se istuminen syntiä ole. Mutta ei ole seisominenkaan.

Luterilaisuudessa minua on alkanut ärsyttää se, että messun pitäisi kestää vain tunnin verran. Mihin ihmeeseen meillä on aina kiire? Miksi messun tai muun palveluksen pituutta pitäisi määritellä? Eräässä pohjoisen Savonmaan tuomiokirkossa vihkimiseen on aikaa muuten vain kaksikymmentä minuuttia. Ei toimituksen pituus tai lyhyys varmaankaan ole lisääntyvien avioerojen syy, mutta eikö tätä ainutkertaista tapahtumaa voisi käytännössä kunnioittaa paremmalla tavalla. Kaikki eivät eroa, vaikka tilastoja melkein niin luetaan. Eikö avioliittoon vihkiminen voisi olla ikimuistettavan kaunis ja lämmin tapahtuma. Minulle muuten on sanottu monen monta kertaa, että ”enpä ole ollut tällaisessa vihkimisessä aiemmin!” Minä vastaan siihen, että käsikirjan mukaanhan minä näitä toimittelen. Enkä valehtele! En vain mene siitä mistä polku on lyhyin. Aiemmin minultakin kysyttiin lyhyttä kaavaa ja minä vastasin, että joo! Kaikki tuli vihittyä sillä tavallisella kaavalla, eikä kukaan ole vieläkään valittanut. Kiireeseen en suostu, jos ei ole hätätila. Viiden minuutin takia en kirkkoon vaivaudu.

Ihailen ortodoksista kristillisyyttä monestakin syystä. Sen keskellä ei niin paljon hötkyillä kuin meillä. Kun menen Valamossa kirkkoon, tiedän, ettei nyt aivan heti tarvitse kiirehtiä pois. On ihanaa levätä rukouksessa. Ja saa siellä välillä istua ortodoksikin, niin kyllä sekin käy luterilaiselle kristitylle.

Näin joskus tyynyliinan, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: ”Elä kiireellä immeinen itteäs pilloo, sillä jos terveytes mennee, niin onko siitäe illoo!” Anteeksi huono savon murteeni! Savvoo on hankalampi tavata kirjoittaen kuin puhuen. Kirjoittaen tahmoo ja kirjoitetun lukeminenkin tahmoo.

Kaiken jälkeen haluan rohkaista sinua: Tule ajoissa kirkkoon ja levähdä. Anna silmiesi tottua ja korviesi avautua. Avaa sydämesi, ja jos se tuottaa vaikeutta, niin muista, että Jumala voi hellästi avata sydämesi ukset. Osallistu hiljentyen, veisaten ja toisinaan seistenkin. Ja kun loppusoitto heläjää, niin pue takkisi kaikessa rauhassa kun sävelet sammuvat. Suntio ei kuitenkaan aivan välittömästi salpaa ovia lukkoon.

Toivotan sinulle Kristuksen rauhaa ja siitä koituvaa hyvää!

 

arto.penttinen@evl.fi