Siunatkoon sinua kaikkivaltias ja armollinen Jumala,
Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Aamen.
Laula kanssani:
"Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus.
Hän on toivo, luottamus,
Vain sinuun katson ja pelkää en,
vain sinuun katson ja pelkää en."
Pyhä Henki, Jumalan rakkauden henkäys. Jokaiseen ihmiseen sinä asetat uskon. Se voi olla vain yksinkertaista luottamusta, niin yksinkertaista, että jokainen voi sen vastaanottaa.
(Suomensin klo 22.40 30.10.2008)
24. sunnuntai helluntaista (26.10.2008)
Kahden valtakunnan kansalaisena
Evankeliumi: Luukas 12:4-7
"Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.”
Mistähän se kertoo, että useiden vuosien ajan rippikoululeireillä suosituksi lauluksi on muodostunut tämä, missä lauletaan: ”Tunnen pelon vyöryvän aaltojen lailla valtaan kahliten kokonaan, voimaton oon. Voimat nuo hiipuvat ruumiistain, jaksa jatkaa en matkaa, mä tähän jään. Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun taakkani alle. Mä jaksa en - uupunut oon. Kukaan ei ymmärrä, vapisen, pelkään. Tuntuu kuin matkani kesken jäis.” Laulun nimi kuitenkin on ”Älä pelkää!” Laulussa on kyse juuri siitä, mistä tämän päivän evankeliumissakin, nimittäin siitä, että pelkojensa vanki saa kuulla: ”Älä pelkää, hän vierelläs seisoo ja kannattaa. Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa. Älä pelkää. hänen armonsa lopu ei milloinkaan. Älä pelkää, hän kanssasi kulkee ja johdattaa.” Mieleeni on noussut myös ortodoksinen veisu: ”Monet himot minua hamasta minun nuoruudestani ahdistavat, mutta Sinä itse puolestani seiso ja pelasta minut, minun Vapahtajani. Te, jotka Siionia vihaatte teidät Herra saattaa häpeään. Niinkuin ruoho tulessa, niin tekin kuihdutte. Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, nyt, aina ja iankaikkisesti. Amen. Pyhä Henki tekee eläväksi jokaisen sielun ja puhtaudella hänet korottaa, ja Kolminaisuus hänet kirkastaa pyhällä salaisuudella.”
Pelko saa meidät tekemään asioita, joita emme haluaisi tehdä. Pelko myös estää meitä tekemästä asioita, jotka tiedämme oikeiksi. Siksi Jeesus kehottaa meitä olemaan pelkäämättä. Hän kutsuu meitä ystävikseen ja antaa meidän ymmärtää, että me emme saa olla ulkoapäin ohjautuvia ihmisiä, sellaisia, jotka ovat virran vietävissä, ihmisiä, jotka eivät uskalla erottua joukosta. Kristitty ei ole ihminen, jolle kaikki käy. Jossakin tulee raja vastaan, on näytettävä väriä. Mutta se vaatii rohkeutta. Jeesus kehottaa meitä olemaan pelkäämättä ihmisiä, sillä pelko saa meidät niin helposti kieltämään mestarimme. Pietari pelkäsi. Siksi hän kielsi Jeesuksen kolme kertaa. Myöhemmin hän katui sitä itkien katkerasti.
Me olemme ihmisiä, jotka tiedämme, ettei kaikki ole tässä. Tämä auttoi niitä, jotka astuivat uskonsa tähden kuolemaan. Me olemme kahden valtakunnan kansalaisia. Tässä inhimillisessä todellisuudessa on noussut esille syy korostaa sitä, että meidän ruumiimme voidaan tappaa, mutta vainoajat evät voi riistää ikuista voittopalkintoamme taivaassa. Meidät voidaan irrottaa isänmaastamme ja suomen kansalaisuudesta kuoleman kautta, mutta taivaan kansalaisuus ei ole vainoajiemme käsissä. Sitä he eivät voi meiltä ottaa pois.
Vain Jumalalla on valta päättää ikuisesta kohtalostamme. Ja hän on aivan toisenlainen. Hän ei tuomitse niin kuin ihminen. Muilla ei siis sitä valtaa ole. Kukaan ihminen ei voi syöstä sinua helvettiin, ei vaikka kuinka raivoaisi sinua vastaan. Luemmehan Jaakobin kirjeestä: ”Kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.” (Jaak. 3:6) Siksi ihmisiä ei tarvitse pelätä. Meidän tulee pelätä Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Jumalan pelkääminen ei kuitenkaan tarkoita pelkäämisen tilassa olemista, vaan Jumalan kunnioittamista, sitä, että otamme hänet tosissamme. Jeesushan kutsuu omiaan ystävikseen, eikä ystävää pelätä, ja Johannes puhuu 1. kirjeessään siitä, ettei rakkaudessa ole pelkoa, ja hän jatkaa sanoen: "täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa" (1. Joh.4:18). Me emme siis ole kristittyjä rangaistuksen pelosta, vaan siksi, että Jumala todella rakastaa meitä. Miksi Jeesus muuten tässä samaan hengen vetoon puhuisi Jumalasta, joka ei ole unohtanut yhtäkään kauppatavarana olevista varpusista, Jumalasta, joka tietää hiuksiemme lukumäärän, Jumalasta, jolle me olemme arvokkaita?
Jos haluamme käyttää pelko-sanaa, kyse olisi pikemminkin siitä, että pelkäämme joutuvamme eroon hänestä, että Jumala todella kääntäisi meille selkänsä. Kyse olisi siitä että pelkäämme joutuvamme tilaan, jossa emme enää kuulisi hänen ääntään eikä meillä enää olisi sitä iloa ja turvallisuutta, jonka hän on meille antanut. Ilomme ja turvallisuutemme hänessä järkkyvät, kun me pelkäämme ihmisiä. Emme siis tee niin kuin sydämemme sanoo, kun kysymme: "Mitä ihmisetkin ajattelevat?" Emme uskalla olla aidosti sitä mitä olemme, kun kiellämme olevamme taivaan kansalaisia maan päällä, kun kiellämme tuntevamme Jeesuksen. Olkaamme siis oikeasti rohkeita. Jos on olemassa ihmisiä, jotka vaativat meitä elämään ilman yhteyttä todelliseen ystäväämme, he eivät tiedä mitä tekevät.
(Saarnan pohjana on käytetty pastori Raimo Laineen saarnaa tämän työntäyteisen elämäni keskellä, mistä tahdon kiittää saarnansa nettiin asettanutta kolleegaa!)
Virsi 294
1.
Ihminen, synnissänsä kauan maannut,
jo äänen ylhäältä on kuulla saanut:
Nyt herää, nouse, katso, päivä koittaa.
Se lohduttaa ja kaikki varjot voittaa.
2.
Hän kysyi: Kenen ääni onkaan tämä?
- Enkeli olen, Herran lähettämä.
Siis nouse, Herraan turvasi saat panna,
nyt aamuvirren kaikua jo anna.
3.
Hän sanoi: Sielu suruissaan ei laula,
niin kauan kuin sen sitoo synnin paula.
Sen surkeutta kaikki valittavat,
kun kuolema ja synti kauhistavat.
4.
Enkeli lausui: Sielua, ken nääntyy,
jo Herra etsii, ennen kuin se kääntyy.
Anteeksi Jeesus antaa, tuskan poistaa,
ja armon kirkas paiste sinuun loistaa.
5.
Sai syntinen niin rauhan itsellensä,
kun valo taivaan kaartui ylitsensä.
Hän kiitti siitä sydämellä, suulla
ja lauloi aamuvirttä Herran kuulla.
6.
Armosi, Herra, anna jälleen loistaa,
suo, että yön se sielustani poistaa.
Elvytä mieli, anna rohkeutta,
vuodata sydämeeni rakkautta.
7.
Oi ennustettu valkeuden voitto,
oi Kristus, aurinko ja
Etsimään saavuit tieltä eksyneitä,
saattamaan taivaan valtakuntaan meitä.
8.
Oi Jeesus Kristus, riennä avukseni,
kun synti tahtoo voittaa sydämeni.
Kiusaaja väijyy, pysy vierelläni.
Voimani ainut olet, elämäni.
Virsikirja (1986)
Love is patient
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Herra,
koska rakkaus on kärsivällinen…
auta minua olemaan hidas tuomitsemisessa, mutta nopea kuuntelemisessa.
arka kritisoimisessa, mutta altis rohkaisemisessa,
muistaen järkkymättömän kärsivällisyytesi minun suhteeni.
Koska rakkaus on lempeä…
auta, että sanani olisivat hyväntahtoisia ja tekoni harkittuja. Muistuta minua hymystä ja sanoista ”Ole hyvä” ja ”Kiitos”, sillä näillä pienillä asioilla on suuri merkitys.
Koska rakkaus ei kadehdi, ei kersku...
Auta sydäntäni nöyryydessä, jotta se näkisi hyvän toisissa. Anna minun ymmärtää ja iloita kaikesta, mitä minulla on ja kaikesta mitä olen, niin että teen samoin ympärilleni oleville.
Koska rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan...
Auta minua puhumaan korville ja sydämelle suopein sanoin. Muistuta minua todellisesta, suuresta maailmasta joka on täynnä puutteita ja vahinkoja, kun olen käpertymässä omaan pieneen maailmaani.
Koska rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa…
Auta minua antamaan anteeksi toisille, niin kuin sinä annat anteeksi minulle. Kun olen sortumassa vihankaunaan, auta minua lempeästi vapautumaan siitä, niin että voin ojentaa sen sijaan rakastavan käden.
Koska rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa… Auta minua puolustamaan hyvää ja oikeaa, suojelemaan suojattomia, auttamaan avuttomia. Näytä minulle, miten voisin tajuta tämän eron.
Koska kaiken se kestää, kaikessa uskoo…
Auta minua olemaan suojapaikka lähimmäisilleni. Kun suuri maailma on ankara ja kylmä, olkoon sydämessäni paikka hyväksynnälle ja lämmölle.
Lopulta, koska rakkaus kestää kaiken...
Auta, että sydämeni sykkisi jatkuvasti Sinulle ja toisille ihmisille. Kiitos Sinulle tästä päivästä, jolloin ylistämme rakkautta ja siitä, että näytät meille mitä rakkaus todella merkitsee. Aamen.
Ajankohta: 23. sunnuntai helluntaista (19.10.2008)
Otsikko: Antakaa toisillenne anteeksi – Sadonkorjuun kiitosjuhla
Evankeliumi: Matt. 18:15–22
Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu. Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään."
Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?" "Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus.
Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa
Tänä syksynä on sadonkorjuun kiitosjuhlassa kiitettävä erityisesti tehdystä työstä. Työssä on tarvittu entistä enemmän voimia, jaksamista ja kestävyyttä niin fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä. Taustalla ei ole vain se hajanainen eurooppalainen yhteisö, jota EU:ksi kutsutaan. Taustalla on myös ilmastonmuutos ja siitä johtuva ilmaston lämpeneminen. Tosin jonkun mielestä tämä kehitys on vääjäämätöntä, ja toisen mielestä taas kyse on pelkistä oletuksista.
Silloin kun kiitämme myös tehdystä työstä, kun ymmärrämme työn vaativuuden ja raskauden, ja sen taloudellisen murroksen, minkä keskellä koko suomalainen yhteiskunta elää, syntyy mielestäni aidoin kiitos myös sadosta, joka ei sittenkään ole niin huono kuin välillä oli jo aihetta pelätä.
Jokainen työtä tekevä asettaa tavoitteita työlleen. Aina niihin ei ylletä. Joskus tämä voi johtua siitä, että tavoitteet on asetettu liian korkeiksi. Sadonkorjuun kiitosjuhlassa mielessä ovat varmasti kasvukauden olosuhteet ja rajat. Jokainen ihminen on myös kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kokonaisuudesta olisi siis pidettävä huolta. Jokaisesta ihmisestä on pidettävä huolta. Elinympäristöstä on pidettävä huolta. Tästä kaikkinaisen huolenpidon merkityksestä sain muutama vuosi sitten muistutuksen kertausharjoituksen lääkäriltä. Tämä kysyi, koska viimeksi olin käynyt lääkärintarkastuksessa. Vastasin rehellisesti, että en edes muista. Seuraavaksi lääkäri kysyi, koska viimeksi olin huollattanut autoni, ja katsoi minua merkitsevästi.
Tämän päivän yksilöä ja sen oikeuksia korostavassa maailmassa moni kaipaa yhteyttä ympärillä oleviin ihmisiin. Vertaistukiverkkoja syntyy kuin sieniä sateella, mutta yhä useampi jää yksin huolineen. Yhteyksiä syntyy ja myös katkeaa. Yhteys Jumalaan ja yhteys kanssaihmiseen on merkittävä voimavara ihmisen elämässä. Elämässä ei ole monia itsestäänselvyyksiä, jos edes yhtäkään. Yhteyttä on hoidettava. Tämän pyhäpäivän aihe on yhteyden ja sen hoitamisen kannalta mitä tärkein: ”Antakaa toisillenne anteeksi!” Tässä aiheessa on aina läsnä iankaikkisuusnäkökulma, mikä tuo vakavuutta asialle, jota emme ota tarpeeksi vakavasti. Jeesus sanoo: ”Ja kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi. Jos te ette anna anteeksi, ei teidän taivaallinen Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Mark. 11:25–26) En tarkoita lainkaan sitä, että Jumala olisi kuin ihminen. Kysehän on paremminkin tästä: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48) Ja se, mitä Jeesus näin sanoessaan tarkoittaa, tulee ilmi näistä sanoista: ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?” (Matt. 5:44–47) Apostoli Jaakob kiteyttää asian näin: ”Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.” (Jaak. 3: 3)
Koko ihmisten maailma on epätäydellinen. Kuluttavuudessaan se harmaantuu kaiken aikaa. Uhkaavat paineet ja jännitteet kasvavat. Hyvinvoinnista puhuttaessa tarkoitetaan usein sen taloudellista puolta, ostovoimaa. Me emme aina siis muista, että hyvänkin tuloksen takana on ihminen. Jostain syystä huonon tuloksen kohdalla se on helpompi muistaa. Syytellen. Mitä paremmin ihminen voi, sitä parempaan tulokseen hän yltää. Ongelma vain on se, että yhä useampi on eksyksissä omalta itseltään. Jopa ahdistavalla tavalla saamme kokea sen, miten ”yksikään ihminen ei ole saari; itsessään riittävä; jokainen saari on kappale manteretta, yhteistä mannerta.” Nykyaika kun korostaa yksilöä ja tämän riippumattomuutta, mutta tosiasiassa yksilönkin tavoitteet ovat parhaimmin saavutettavissa jos ympäristö tukee yksilöä. Edelleenkin tarvittaisiin se kylä, turvallinen yhteisö kasvattamaan lapsia ja nuoria. Pahan kierteet eivät synny koskaan siten, että voisimme katsoa vain yksilöä.
Kun kohtaamme epätäydellisyyttä ympärillämme tai aivan omassa itsessämme, tarvitsemme Jumalan armoa. Jumalan armo hoitaa ja parantaa kaikkia luotuja ja näin auttaa heitä tehtävässään viljellä ja varjella. Anteeksiantavaisuus ja armahtavaisuus ovat todellista elämän ja oikean kehityksen varjelua. Anteeksiannossa ja rakkaudessa on läsnä hyvä tulevaisuus. Jumala antaa tulevaisuuden ja toivon. Jumala antaa kaikelle kylvölle kasvun. Jumalan rakkaus on kuin tuulen henki kuuman ja kuivan maan päällä. Jumalan armo ja rakkaus rohkaisevat meitä armahtavaisuuteen toinen toistamme ja itseämme kohtaan. Anteeksiantamus jättää eilisen taakat eiliseen. Miksi kantaa edes tänään tai vielä huomennakin sellaista, minkä jo eilen olisit voinut jättää pois? Eihän sitä järkikään käsitä.
Ihmiselämään olennaisesti kuuluvan epätäydellisyyden tunnustaminen ja jakaminen voi olla meille vapautumisen alku. Mikäli voimme jakaa kipumme yhdessä, voi avautua uusia näköaloja. Yhteisyyttä syntyy aina siellä, missä kipua jaetaan, ei tukahduttavana itsesäälinä, vaan Jumalan pelastaviin lupauksiin tunnustautuen. Tämäkin päivä todistaa siitä, miten jokaisena päivänä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet Jumalan yhteydessä, sillä Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.
Miten minä aikuisena uskon satuihin?
Tämän kysymyksen esitti äskettäin minulle ennestään tuntematon ikätoveri. Jättämästään sähköpostiosoitteesta päättelin hänen olevan opettaja. Hänen esittämänsä kysymys ei ole varmasti ainoastaan hänen mielessään. Raamattua pidetään satukirjana ja uskoa suurin piirtein oopiumina. Itse koen, että Raamattu on elämäni turvallisin tuki ja usko kaikkein oleellisin voimavara.
Itsehän en ole syntymästäni ilmeisesti päättänyt. Ei siitä päättänyt äitinikään. Isäni ja äitini hallinnassa ei ollut se hetki, jolloin sain alkuni. Tuskinpa kaikki kuitenkaan sattumaa oli. Puhe sattumista on elämän vähättelyä. Itse uskon ja luotan johdatukseen. Ymmärränkö sitä? Yleensä ymmärrykseni etsii itseään, mutta on toki hetkiä jolloin koen, että ”näinhän tämän piti tietenkin mennä, vaikka itse olinkin aivan toista mieltä”.
En koe eläväni keskellä satua. Useammin minusta tuntuu siltä, että olemme keskellä tragediaa. Ei kysymys toki ole aivan sellaisesta kuin kahdella suomalaisella koululla. Minusta on traagista, että elämältä ollaan valmiit katkaisemaan juuret. Tätä merkitsee mielestäni se mustanpuhuva todellisuus, jota yhä useampi julistaa: Jumala on kuollut, jos häntä nyt koskaan on ollutkaan!
Kaipaus on todistusta Jumalasta. Kaipaus kohdistuu nykypäivänä melkein mihin tahansa. Jumalan poissaolon kokeminenkin on tärkeää. Silloin saatamme tuntea kaipauksen, joka kohdistuu Jumalan läsnäoloon. Meille ihmisille on tyypillistä, että suremme sellaista, minkä jo menetimme. Kysymys kuuluu, tunsimmeko sitten iloa, kun kaikki oli vielä hyvin ja ennallaan.
Kertomus jalanjäljistä hiekalla on kaunis ja monille tuttu. Kertomus tuntuu todelta. Jumala ei käännä selkäänsä meille, mutta me käännämme selkämme Jumalalle. Jumalalla ei ole kovin paljon syitä kääntää kasvojaan meitä kohti. Jotenkin tunnen, että meidän tulee rukoilla jotenkin näin: jos Sinä, Herra, et tiedä syytä katsoa meihin meidän uskomme tähden, niin katso meihin meidän syntiemme tähden, katso Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden, sillä hänet sinä annoit kuolemaan meidän syntiemme tähden. Hänet Sinä herätit kuolleista kolmantena päivänä, ei vain siksi, että kirjoitus kävisi toteen, vaan että me saisimme rauhan Sinun kasvojesi kirkkaudesta. Sitähän Sinun Poikasi ylösnousemus loistaa keskuuteemme.
Minun on vaikea uskoa tästä elämästä, että kaikki olisi vain ja ainoastaan tässä. Pikemmin tämä elämä on lupaus paremmasta. Jo pizzerian tarjoilijakin sen tiesi kaksi vuosikymmentä sitten: Hyvää kannattaa aina odottaa. Oli kyse pizzoista tai jostain paljon suuremmasta ja paremmasta. Onneksi Jumalalla on meille aikaa.
Ennen vanhaan muuten kirjoitettiin hyviä satuja. Niissä oli aina jokin tärkeä opetus. Ei kai sitä mitään muita satuja ollutkaan kuin hyviä ja opettavaisia. Eivät sadut siis ennen olleet turhia. Kenties eivät vielä nykyäänkään.
”Ken on luonut sinitaivaan?”, lauletaan tutussa laulussa. Tätäkin laulua on jo irvailtu: ”Kuka on tuo Ken?” Irvailijat taitavat pitää kaikkea olemassa olevaa jonakin itsestäänselvyytenä. Itsestäänselvyydet ovat aivan samanlaista elämän vähättelyä kuin sattumanvaraisuudet. Mitä vähäteltävää muuten tässä elämässä on? Minä en tiedä. Mutta sen olen ajatellut, että täydellisimmillään ihminen on myöntäessään epätäydellisyytensä. Silloin sujuu vissiin tämäkin: ”Olkaa armahtavaisia niin kuin teidän taivaallinen Isänne on armahtavainen.” Tämän pitäisi sujua minultakin. Myönnän, että kehittymistä on. En ole vielä perillä, vaan olen matkalla. Pelkään sitä, että jonakin päivänä kuvittelen, ettei minun tarvitse enää oppia mitään. Olen varmasti armollisempi lähimmäisiäni kohtaan, jos tiedän olevani vielä matkalla, ja ymmärrän sen. Koska joku professori jossain sanoi joskus, ettei suomi ole sivistyskieli, tai jotakin sellaista, päätän tämän harjoitukseni saksaksi: Herr, lehre mich doch, daß es ein Ende mit mir haben muß und mein Leben ein Ziel hat und ich davon muß. Päivieni lukumäärä ei ole siis tärkein, vaan se, että elämälläni on päämäärä.
Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna tunturin selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on kaukana kaikki muu
Ja kun päättyvät pitkospuut
Kuka rinnallas ruikuttaa
Takaisin mennä saa
Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Ajat ankeimmat selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on sinulla vaikeaa
Ja kun tarvitset auttajaa
Silloin ystävyys punnitaan
Menee muut menojaan
Siitä tunnet sä ystävän
Kun on vierelläs vielä hän
Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois
Mikkelinpäivän vauvakirkon saarna ja virsi 747 (5.10.2008)
1. Ympärillä ihmisien on kirkkauden maa enkeleiden. Jumalaa ne palvelevat. Enkelit auttavat meitä. Jumala lahjoillaan näin hoitaa lapsiaan. Herra, me kiitämme enkeleistä.
Eräänä iltana täällä etsittiin kadonnutta ihmistä. Havahduin kotonani Maaninkajärven rannalla voimakkaaseen helikopterin ääneen. Järven yllä tuo helikopteri valonheittimellään haravoi veden pintaa. Mutta minä näin silloin jotain muutakin. Yhtäkkiä havaitsin ylläni kirkkaan tähtitaivaan. Tähtiä näkyi aivan valtavasti. Se jotenkin näytti aivan tuolta kirkkauden maalta, mistä juuri lauloimme. Suuren tähtitaivaan alla Jumala tahtoo hoitaa jokaista pientä ihmistä. Hän näkee jokaisen. Hänen apuaan me tarvitsemmekin, eikä hän sitä lapsiltaan kiellä koskaan.
2. Enkeli käy ihmisten luo ja Jumalalta viestiä tuo. Varjellen hän vierellä on. Enkelit auttavat meitä. Jumala lahjoillaan näin hoitaa lapsiaan. Herra, me kiitämme enkeleistä.
Enkelin viesti on usein juuri tämä: Älä pelkää! Tuo viesti on kaiken voittavan rakkauden viesti. Olet ehkä nähnyt kuvia enkeleistä. Kotona on varmaankin sellainen. Kaikista enkeleistä ei ehkä ole kuvia, sillä Jumalan lähettämä enkeli voi olla vaikka oma ystäväsi. No, hänestä sinulla tietenkin voi olla kuva. Jumalan lähettämä apu tulee lähelle jokaista lasta siinä, että hänen vanhempansa rakastavat ja hoitavat häntä. Isä ja äiti ovat Jumalan työtovereita. Ja kummit ovat kaikessa rinnalla.
3. Enkeliä silmin ei näy, ja kuitenkin hän edellä käy. Päivin ja öin johdattaa hän. Enkelit auttavat meitä. Jumala lahjoillaan näin hoitaa lapsiaan. Herra, me kiitämme enkeleistä.
Jos me keskitymme vain etsimään enkeliä, me emme varmaankaan näe häntä. Muta jos me rukoilemme taivaan Isältä apua ja tukea, viisautta ja johdatusta, niin hän vastaa rukouksiimme lähettämällä enkeleitään. Jumalan lapsiksi kastettuina meillä kaikilla on oikeus lähestyä taivaallista Isäämme ja rukoilla häneltä kaikkea sitä, mitä sydämemme tuntee tarvitsevan.
(Arto Penttinen)
Hän ei tiennyt, mitä hän teki
Kauhajoen tragedia nosti mieleeni veli Rogerin, Taizén ekumeenisen veljestön priorin surman. Hänet, 90-vuotiaan vanhuksen, puukotti kesken rukouspalveluksen Sovituksen kirkossa henkisesti sairas ihminen. Mitä rukousyhteisön tiedän tehneen tämän jälkeen? Tiedän heidän rukoilleen surmatyöntekijän puolesta, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki. Etteikö näin olisi tapahtunut aivan veli Rogerin hautaansiunaamispalveluksessakin!
Tiesikö Kauhajoen surmaaja, mitä hän teki? Ei varmasti tiennyt. ”Jumala, ole tälle syntiselle ihmiselle armollinen, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki. Anna hänelle anteeksi.” Miten nämä sanat taipuvat suuhuni? Kitkeriltä ne maistuvat varmasti monen mielestä. Mutta mitä muuta voimme tehdä? Mikään ei tuo takaisin niitä rakkaita, jotka kouluammuskelussa menehtyivät.
Minusta tuntuu, että kaikkein raskain taakka on laskeutunut surmaajan läheisten päälle. He tarvitsevat rukoustamme. Viimeksi tavatessaan kukaan heistä ei nähnyt tulevaa surmaajaa, vaan oman rakkaan pojan ja veljen, nuoren miehen. Sanoma Kauhajoen tapahtumista on varmasti ollut heille kuin raju nokkakolari suoralla tiellä.
Voiko kukaan antaa anteeksi ammuskelijalle? Ei ehkä tänään. Ei ehkä huomennakaan. Kenties ei koskaan. Mutta mikä on sitten vaihtoehto? Ehkä sen ajatteleminen auttaa, että nuori mies ei tiennyt, mitä hän teki. Opiskelijatoverit tuossa aikuisoppilaitoksessa eivät olleet kiusanneet häntä. Näin ainakin olen ymmärtänyt. Nuoren viha ihmiskuntaa vastaan ei ehkä ollut henkilökohtaista. Vaikka en ole lääkäri, sanoisin, että tuo nuori mies oli sairastunut henkisesti. Raskaat kokemukset lyhyen elämän ajalta olivat koteloituneet hänen sisimpäänsä. Jotakin kautta paha olo aina pyrkii ulospäin. Mitä voimme tehdä? Me voimme rukoilla voimia ja kestävyyttä loukkaantuneille ja kaikille uhrien omaisille ja heitä auttaville.
Kun meitä koetellaan ja kun joudumme syvään aallonpohjaan, on Jeesus silloinkin luonamme. Hän sanoo: ”Minä olen sinun epätoivosi alla, ja olen sinun toivosi perusta.” Jeesus rukoili pahantekijöilleen armoa. Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen! Emme me tiedä, mitä pitäisi ajatella tällaisen tapahtuman jälkeen, mutta toivon, että tiedämme, että rukous on nyt aivan yhtä tärkeää ja luonnollista kuin hengittäminen. Rukous on välttämätöntä.
Vaikka nuori surmaaja teki helvetillisen teon, ei meidän tehtävämme ole lähettää häntä jonnekin kenties vielä pahempaan paikkaan. Syvä suru nousee mieleeni siitä, että tiedän, että hän ei ole ainoa laatuaan. Mutta pahalla emme voi tehdä vastarintaa pahalle. Jeesus sanoo: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.” (Matt. 10:28)
”Jumala, anna anteeksi Kauhajoen surmaajalle, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki.” Hän ei tiennyt, mitä hän teki, millään tavoin. Tiedämmekö me, millään tavoin. Toivon, että tiedämme, mitä meidän tulisi tehdä.
