Varjele toisen mainetta niin kuin vain taidat

Kahdeksannesta käskystä

”Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti. Julkisuuteen kuuluu oikeuden ja totuuden vaatimus ja siihen liittyvä avoimuus.” Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne puhuu räikeästi tätä kirkkomme uuden kristinopin opetusta vastaan. Tässä tietoyhteiskunnassa luulosta tulee hämmästyttävällä nopeudella varmana pidettyä tietoa. Tuomitsemisen mieli kasvaa keskuudessamme. Tämän taustalla on mitä ilmeisimmin aidon yhteisöllisyyden mureneminen. Oikeassa olemisen pakkokin kasvaa liian suureksi, kun samalla yhteys ympärille ja aidon ymmärryksen hakeminen heikkenevät. Myös omasta mielestään tosiuskovat osoittavat olevansa käytännössä yllättävän usein nimikristittyjä. Tässä mielessä olen huomannut ajan mittaan kulkevani pettymysten tietä. Siksi meille kaikille kuuluu virren rukous: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella.” Yhtään synnitöntä ei ole, vaikka sellaistakin uskonnollisuutta on ilmennyt, että hyvinkin olisi olemassa portaat tällaiseen täydellisyyteen.

Näyttää siltä, että syyttäjä on aina oikeassa. Tämä oikeassa oleminen vain vahvistuu, mitä härskimpiä, törkeämpiä ja perusteettomampia syytökset ovat. Kun syyttäjästä tulee tuomari, sitä tapahtumaa ovat vahvistamassa rikos- ynnä muut roskalehdet. Ne on siis nostettu Raamatun rinnalle. Oikeutta kun ainakin elokuvissa käydään käsi Raamatulla. Nyt vain asetetaan käsi median tuotosten päälle ja oikeus muka voittaa. ”Valamiehistön” toiminta tässä prosessissa muistuttaa vanhaa seuraleikkiä nimeltä Juoru. Tuohon leikkiin osallistujat asettuvat vaikkapa ympyrään. Ensimmäinen kuiskaa jotain seuraavan leikkijän korvaan. Kuiskaamalla juoru etenee viimeiselle leikkijälle, joka lausuu ääneen sen version, joka hänelle välittyi. Lopullinen versio tarinasta ei yleensä muistuta millään tavoin alkuperäistä. Tämä leikki on toisinaan keskellämme totisinta totta. Syytösten kohteella ei ole mitään oikeusturvaa. Häntä ei tarvitse kuulla. Tärkeintä on toiminnan ja tapahtumisen ilo: aina hutkitaan ennen kuin tutkitaan. Jos tutkitaan. Yleensä ei. Eikä huhujen uhrilta kysytä mitään. Virheitä ei korjata. Tietokoneissa on virheenkorjausohjelma, sitä vastoin se (omatunto) on kaiketi poistettu ihmisiltä. Aito omatunto on sidottu Jumalan pyhään sanaan. Tuossa äsken mainitsemassani elämän peruskirjassa sanotaan: ”Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi.” (2. Moos. 23: 1-2) Tuossa tekstissä on jytyä, vaikka tällä tavalla en edustakaan parhainta Raamatun käyttöä. Yksittäisiä jakeita heittelemällä voidaan perustella millaisia tekoja ja näkemyksiä tahansa. Raamatun jakeita pitäisi tarkastella kokonaisuuden valossa. Tuon kokonaisuuden ydin on Jumalan armo ja laupeus Jeesuksessa Kristuksessa. Hänkään ei tullut maailmaa tuomitsemaan vaan pelastamaan sen. Sanotaan, että Jumala vihaa syntiä. Pitäisi myös muistaa, että tästäkin huolimatta Jumala rakastaa syntistä ihmistä.

Uudessa Katekismuksessa sanotaan vielä tuosta kahdeksannesta käskystä: ”Itsestämme toivomme sanottavan pelkkää hyvää. Meidän on puhuttava lähimmäisistämme samalla tavalla kuin tahdomme heidän puhuvan meistä. Jos muut kertovat lähimmäisestämme pahaa, rakkaus vaatii meitä tukemaan ja auttamaan häntä.” Turhilta huhuilta ja jutuilta on siis katkaistava siivet. Siinä on haastetta tämän sensaatioita rakastavan kansan keskellä. Moni ymmärrettävästi vaikenee, mutta sekään ei voi olla lopullinen ratkaisu. Aina ei voi vedota sanontaan, jonka mukaan vaikeneminen on kultaa. Joskus täytyy panna itsensä alttiiksi ja keskelle peliä. ”Lähimmäisen rakastamiseen kuuluu myös hänen maineensa ja kunniansa suojeleminen.” (Katekismus 2000)

Kaiken keskellä tuntuu, että Jumalan lain kahdeksas käsky on yksi rikotuimmista. Ilmeistä on, että asiantila ei lainrikkojia juuri harmita. He ovat erottaneet sanat ja teot toisistaan. Mutta lopultahan se taitaa olla niin, että sanatkin ovat tekoja. Oli niin tai näin, ihminen vastaa itsensä, lähimmäistensä ja Jumalansa edessä niin sanoistaan kuin teoistaan. Ai niin. Vieläpä ajatuksistaankin.