Miten minä aikuisena uskon satuihin?
Tämän kysymyksen esitti äskettäin minulle ennestään tuntematon ikätoveri. Jättämästään sähköpostiosoitteesta päättelin hänen olevan opettaja. Hänen esittämänsä kysymys ei ole varmasti ainoastaan hänen mielessään. Raamattua pidetään satukirjana ja uskoa suurin piirtein oopiumina. Itse koen, että Raamattu on elämäni turvallisin tuki ja usko kaikkein oleellisin voimavara.
Itsehän en ole syntymästäni ilmeisesti päättänyt. Ei siitä päättänyt äitinikään. Isäni ja äitini hallinnassa ei ollut se hetki, jolloin sain alkuni. Tuskinpa kaikki kuitenkaan sattumaa oli. Puhe sattumista on elämän vähättelyä. Itse uskon ja luotan johdatukseen. Ymmärränkö sitä? Yleensä ymmärrykseni etsii itseään, mutta on toki hetkiä jolloin koen, että ”näinhän tämän piti tietenkin mennä, vaikka itse olinkin aivan toista mieltä”.
En koe eläväni keskellä satua. Useammin minusta tuntuu siltä, että olemme keskellä tragediaa. Ei kysymys toki ole aivan sellaisesta kuin kahdella suomalaisella koululla. Minusta on traagista, että elämältä ollaan valmiit katkaisemaan juuret. Tätä merkitsee mielestäni se mustanpuhuva todellisuus, jota yhä useampi julistaa: Jumala on kuollut, jos häntä nyt koskaan on ollutkaan!
Kaipaus on todistusta Jumalasta. Kaipaus kohdistuu nykypäivänä melkein mihin tahansa. Jumalan poissaolon kokeminenkin on tärkeää. Silloin saatamme tuntea kaipauksen, joka kohdistuu Jumalan läsnäoloon. Meille ihmisille on tyypillistä, että suremme sellaista, minkä jo menetimme. Kysymys kuuluu, tunsimmeko sitten iloa, kun kaikki oli vielä hyvin ja ennallaan.
Kertomus jalanjäljistä hiekalla on kaunis ja monille tuttu. Kertomus tuntuu todelta. Jumala ei käännä selkäänsä meille, mutta me käännämme selkämme Jumalalle. Jumalalla ei ole kovin paljon syitä kääntää kasvojaan meitä kohti. Jotenkin tunnen, että meidän tulee rukoilla jotenkin näin: jos Sinä, Herra, et tiedä syytä katsoa meihin meidän uskomme tähden, niin katso meihin meidän syntiemme tähden, katso Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden, sillä hänet sinä annoit kuolemaan meidän syntiemme tähden. Hänet Sinä herätit kuolleista kolmantena päivänä, ei vain siksi, että kirjoitus kävisi toteen, vaan että me saisimme rauhan Sinun kasvojesi kirkkaudesta. Sitähän Sinun Poikasi ylösnousemus loistaa keskuuteemme.
Minun on vaikea uskoa tästä elämästä, että kaikki olisi vain ja ainoastaan tässä. Pikemmin tämä elämä on lupaus paremmasta. Jo pizzerian tarjoilijakin sen tiesi kaksi vuosikymmentä sitten: Hyvää kannattaa aina odottaa. Oli kyse pizzoista tai jostain paljon suuremmasta ja paremmasta. Onneksi Jumalalla on meille aikaa.
Ennen vanhaan muuten kirjoitettiin hyviä satuja. Niissä oli aina jokin tärkeä opetus. Ei kai sitä mitään muita satuja ollutkaan kuin hyviä ja opettavaisia. Eivät sadut siis ennen olleet turhia. Kenties eivät vielä nykyäänkään.
”Ken on luonut sinitaivaan?”, lauletaan tutussa laulussa. Tätäkin laulua on jo irvailtu: ”Kuka on tuo Ken?” Irvailijat taitavat pitää kaikkea olemassa olevaa jonakin itsestäänselvyytenä. Itsestäänselvyydet ovat aivan samanlaista elämän vähättelyä kuin sattumanvaraisuudet. Mitä vähäteltävää muuten tässä elämässä on? Minä en tiedä. Mutta sen olen ajatellut, että täydellisimmillään ihminen on myöntäessään epätäydellisyytensä. Silloin sujuu vissiin tämäkin: ”Olkaa armahtavaisia niin kuin teidän taivaallinen Isänne on armahtavainen.” Tämän pitäisi sujua minultakin. Myönnän, että kehittymistä on. En ole vielä perillä, vaan olen matkalla. Pelkään sitä, että jonakin päivänä kuvittelen, ettei minun tarvitse enää oppia mitään. Olen varmasti armollisempi lähimmäisiäni kohtaan, jos tiedän olevani vielä matkalla, ja ymmärrän sen. Koska joku professori jossain sanoi joskus, ettei suomi ole sivistyskieli, tai jotakin sellaista, päätän tämän harjoitukseni saksaksi: Herr, lehre mich doch, daß es ein Ende mit mir haben muß und mein Leben ein Ziel hat und ich davon muß. Päivieni lukumäärä ei ole siis tärkein, vaan se, että elämälläni on päämäärä.
