sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Magnificat anima mea Dominum!

Ajankohta: Marian ilmestyspäivä (22.3.2009)

Otsikko: Herran palvelijatar

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Evankeliumi: Luuk. 1:46–55

Maria sanoi: - Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.

Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.

 

Me luterilaiset sanomme vakavin naamoin, että usko on iloinen asia. Millainen todistus se on uskostamme, elämämme tärkeimmästä voimavarasta? Muistakaamme, että ilo ei ole mikään pinnallinen asia. Aito ilo nousee ihan sydämen pohjasta. Tänään tahdon nostaa esimerkiksi neitsyt Marian sanat: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Kuvitelkaamme Marian kasvot. Tuskin ne ovat liidunharmaat ja elottomat. Marian ylistyslaulu ei nouse ahdistuksesta ja mielen ankeudesta, vaan nöyrän ja elävän sydämen kieliä on soitellut Jumalan armo ja rakkaus.

Me luterilaiset olemme lähes unohtaneet Jeesuksen äidin. Emme me hänestä puhu. Emme me häntä katsele nöyryyden esikuvana. Neitsyt Maria on kuitenkin meille yksi parhaimmista esikuvista, kun puhutaan Raamatun mukaisesta kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Toki Maria, nuori nainen, ihmetteli ja hämmästeli, miten se, mitä enkeli sanoi, voisi olla mahdollista, mutta sitten hän ymmärsi, että Jumala, kaiken laupeuden lähde, katsoi juuri häntä: ”Hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.” Mieleen saattavat nousta sanat psalmista 8: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8:4-6) Kyllä Maria aluksi esteli kysellen, mikä minä olen, mikä on ihminen. Tällainen kysely tuntuu tutulta, sillä sitä ilmenee muistakin yhteyksistä. Voimmehan lukea profeetta Jeremian kutsusta näin: ”Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. Mutta minä vastasin: "Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" Silloin Herra sanoi: - Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:4-8)

Nykyään monissa perheissä keskustellaan lapsista tähän tapaan: Ei lapsia tarvitse kastaa sylivauvoina. Miettiköön sitten aikanaan, haluaako kuulua johonkin kirkkoon tai haluaako olla sitten kuulumatta. Hänellä tulee olla vapaus päättää itse asiasta. Tällaisissa keskusteluissa unohdetaan, että kasvatusvastuu on aina vanhemmilla. Tästä on kyse varmasti vanhassa sanonnassakin, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kyläyhteisö. Mutta yhä useammin on kuin lapsi olisi jonkun asukkaan rappukäytävään asettama viherkasvi, jota joku silloin tällöin kastelee tai sitten ei oikeastaan kukaan. Voi myös käydä niin, että kasvin hoito-ohjeet ovat väärät ja kasvi ei tämän vuoksi menesty. Älkäämme tehkö lapsista juurettomia.

Maria oli nuori tyttö, kun enkeli Gabriel ilmestyi hänelle. Hän oli kasvanut turvallisen perinteen keskellä. Isien usko oli ollut läsnä peittelemättä, eikä sitä hävetty. Tätä kuvastaa Marian ylistyslaulukin: ”Hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.” Ylistyslaulu nostaa esiin Abrahamin. Kuulkaamme nyt mitä Uusi Testamentti puhuu hänestä: ”Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." (Room. 4:2-3) ”Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi. Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku." (Room. 4:16–18)

Nämä sanat antavat meille oikeaa ja tervettä ymmärrystä siitä ympäristöstä, jonka keskellä nuori neitsyt Maria sai kohdata ja vastaanottaa suuren armon: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.” Silti Marian osa ei ollut helppo, mutta hyvä osa se oli. Jo ennen lapsen syntymää äiti joutui katsomaan Golgatalle asti: ”Kerran loppuun satu joulun saa. Suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siks oi tähtisilmät loistakaa.” Toinen tuttu joululaulu kertoo sen selkeämmin: ”Kaukainen risti varjonsa luo. Sieluhun äidin kivun se tuo. Pääsiäisaamu tuskan kerran poistaa, riemu täyttää ylösnousemuksen maan. Rauhainen mieli rukousta toistaa. Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Jouluun on aikaa yhdeksän kuukautta. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Hän, joka oli rikas, tehtiin köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme!