Osallistuminen auttaa ymmärrystä
Olen alkanut paljon miettiä sitä, mikä antaisi oikeaa ymmärrystä seurakunnasta ja kirkosta. Olen sitä mieltä, että osallistuminen jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan tapahtumiin vahvistaisi kirkon ja seurakunnan jäsenyyden merkitystä. Näin on käynyt itsellenikin. Jumalanpalvelus on minulle monessa mielessä tärkeä. En mene kuuntelemaan vain saarnaa. Menen rukoilemaan yhteisen Isämme edessä yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Virret ovat minulle rakkaita, ja nehän ovat myös elävää rukousta, kun vain ymmärrämme olevamme eläviä ihmisiä, eikä vain magnetofoneja. Ehtoollinen on minulle tärkeä, sillä sen saan syntieni anteeksiantamukseksi, sielun ja ruumiin terveydeksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Urkumusiikkia rakastan todella paljon, varsinkin Johann Sebastian Bachin säveltämää urkumusiikkia. Jos siis jonakin sunnuntaina ei saarna kolahda, niin jokin muu saattaa todella tehdä sen. Niin, luetaanhan pyhässä messussa aina vähintään kolme lukukappaletta Pyhästä Raamatusta. Kyllä Jumalan sana voi puhua ilman saarnaajan sanojakin.
Olen yrittänyt rohkaista ihmisiä osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ei, en tarkoita, että joka sunnuntai. Tarkoitan, että silloin kun on mahdollista. Minulle sunnuntai ei ole sunnuntai, jos en osallistu messuun. Lomamatkoilla näin on saattanut käydä, eikä sunnuntain vietto ole minua tyydyttänyt. Jumalanpalvelukseen ei ole pakko osallistua, mutta miksi tätä hyvää tapaa ei kannattaisi vaalia ja varjella. Kun varjelet tapaa, niin tapa varjelee sinua. Eikö tämä sanonta sovi juuri jumalanpalvelukseen?
Olen koettanut puhua tapakristillisyyden puolesta, vaikka onhan se oikeastaan ihan sama, minkä syyn tähden kirkkoon tulemme. Jos korvat eivät ole täynnä vaikkua, niin ehkäpä siellä jotain tulee kuulluksi, oli käynnin syy sitten mikä tahansa. Meillä on tapana ajatella sitä, mitä muut mahtavat ajatella meistä. Tästä tavasta olisi terveellistä luopua. Mistä me tiedämme, mitä muut ajattelevat meistä? Emme niin mistään. Usein olemme väärässä. Tästä huolimatta meillä maalla moni vielä tuntuu miettivän, mitä muut ajattelevat kirkossa käynnistä. Lieneekö tässä kulttuurinen ero? Roomalaiskatolilaisessa elämässä ei varmaan tällaista ajattelua ole ja tuskin ortodoksisessa ympäristössäkään. Voin tietysti olla väärässä ja siis luisunut siis ajatteluun, että ruoho on vihreämpää aidan takana.
Olen sitä mieltä, että jouluna kerran kirkossa ei riitä auttamaan ymmärrystä siitä, miksi seurakunta on olemassa. Joulukirkko on nykyihmisille aattona ja täynnä kiireen täyttämää tunnelmaa. Kun ajattelen kirkkovuotta, niin tällainen meno merkitsee, että käännymme porstuasta pois ennen kuin olemme edes kunnolla kurkistaneet juhlasaliin. Tällaista taidettiin ennen nimittää kuormasta syömiseksi.
Nykyihminen ei tiedä, mitä varten kirkollisia juhlia vietetään. Osallistuminen seurakunnan elämään auttaisi tässä eniten. Ja varmasti! Mietin, millä lihaksilla luottamushenkilöt päättävät seurakunnan ja kirkon asioista, jos eivät käy edes jumalanpalveluksissa, muista seurakunnan tapahtumista puhumattakaan.
Kun olen katsonut viime aikoina kirkosta eronneiden nimiä, niitä yhdistää se, että näitä ihmisiä en ole nähnyt seurakunnan toiminnassa. En ole nähnyt heitä kirkossa, seurakuntakodilla, kotiseuroissa, perhekerhoissa tai muuallakaan. Toisaalta en siis ihmettele, miksi niin moni on lähtenyt viime viikkoina kirkosta, massojen mukana.
