Hän onneen meidät ohjaa, myös aikaan vaikeaan
Tutut ja rakkaat luterilaiset virret ovat ajan mittaan herättäneet paljonkin pohdintaa minussa. Näin onkin mielestäni oikein, sillä Jumala ei ole luonut ihmistä magnetofoniksi. Otsikkoon lainaamani virren säe kuuluu tuttuun ja komeaan virteen "Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen". Me ottaisimme Jumalalta vastaan kaiken hyvän, mutta entäs muuta! Me ajattelemme usein elämäämme aikana, jota sattumat sanelevat. Itse olen sitä mieltä, että usko sattumiin on elämän väheksymistä. Kristittyhän luottaa Jumalan johdatukseen kuin pukki suuriin sarviinsa. Tartutaanpa sanoihin! Ensiksi tuo "Hän onneen meidät ohjaa". Tämä lause on helppo uskoa heikollakin uskolla. Mutta miksi puhua uskosta ikään kuin jokin mittari olisi olemassa? Uskoa joko on tai sitten ei. Tarvitseeko sitä määrää pohtia sen enempää, ja sanoihan Jeesus apostoleilleen, että jos heillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran! Voimmeko vaatia tai odottaa itseltämme enemmän? Jos vastaat myönteisesti, niin kerro minulle, millä perusteella! Mutta palataanpa tuohon säkeeseen. Se nostaa mieleeni Raamatusta nämä sanat: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17) Ja sanoohan Raamattu senkin, että Jumala on rakkaus. Se, mitä ihmisten keskellä kutsutaan rakkaudeksi, on vain heikkoa heijastusta tästä. Jumalan rakkaudesta apostoli Paavali kirjoittaa kuuluisassa ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 13. luvussa. Jumalalle on varmasti suuri ilo ohjata meitä onneen. Sitä Hän tahtoo tehdä varmaankin ihan jokaisena päivänä. Kokonaan toinen juttu on se, miten me suhtaudumme hänen johdatukseensa. Niin, Jumalan johdatuksesta nuo virren sanat minun mielestäni kertovat.
Ja sitten virkkeen jälkimmäiseen osaan. Mitä tarkoittaa "myös aikaan vaikeaan"? Jumalako työntäisi meidät päistikkaa kohti vaikeuksia ja vastoinkäymisiä? Ei, Jumala ei kiusaa ketään. Itse me itsemme tuupimme milloin mihinkin rakoon, aivan kuten meistä kaikki ovat vaahtosammuttimen kokoisina tehneet. Minä ainakin tunnustan! Jumala on kanssamme myös elämän aallokossa, silloinkin kun mainingit lyövät mahtavina ja pelottavina. Verrataanpa elämää koskenlaskuun. Taitava laskija saattaa selvitä kolhuitta ja venettään särkemättä. Tai jos liikumme saaristossa, tarvitsemme hyvät ja tarkat merikortit voidaksemme kiertää karikot tarpeeksi kaukaa. Lohdulliselta tuntuvat Raamatun sanat jälleen tässäkin kohtaa: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21) Kun Jeesus huusi ristillä kuuluisat sanansa, kuului silloin syvästi inhimillinen huuto. Jumala ei ainoaa Poikaansa hylännyt. Jumala tuli tuntemaan inhimillisen kivun ja ahdistuksen. Jumala ei ole kaukana kenestäkään. Ja Luojan kiitos, Hän ei ole riippuvainen meidän käsityksistämme, joihin verrattuna Hän on aina jotenkin ganz Anderes.
Vielä yhdestä rakkaasta virrestä muutama sana. Siinä lauletaan näin: "Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea." Tässä kohdassa minä nikottelen. Minusta tuo loppu "jota elinaikanani olen saanut tuntea" suorastaan pilaa muuten hyvän ja oikean ajatuksen. Siitäkö vain kiittäisin, minkä satun älyämään. Jopas! Niin kuin minä tajuaisin, ymmärtäisin, bonjaisin, hiffaisin aina kaiken ja kaikkialla. En minä ole sellainen. Ortodoksisessa Kiitosakatistoksessa "Kunnia Jumalalle kaikesta" veisataan viisaasti: "Kunnia Sinulle kätketyistä ja näkyvistä lahjoistasi." Jumalan kaikkinaista hyvyyttä, kauneutta, rakkautta, uskollisuutta ja hyvyyttä, monesta muusta mainitsemisen arvoisesta puhumattakaan, ei kukaan saata riittävästi huomata ja kunnioittaa. Voi tietenkin olla, että olen tässä kappaleessa syyllistynyt saivarteluun, ja siinä tapauksessa toivon, että mahdollisen lukijani huumorintaju sen kestää. Apostoli Paavali tosin kehottaa meitä näin: "Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta." (1. Tess. 5: 18)
