Kirkastussunnuntain saarna 6.7.2008
Maaningan kirkossa
Raamatunkohta: Mark. 9:2-8
Otsikko: Kirkastettu Kristus
Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan. Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: »Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.» Hän ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan.
Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!» Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin. (Mark. 9: 2-8)
”Hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa kirkkaan valkoisina.” Aivan kuin tässä kuvattaisiin jotain television ohjelmaa. Kysymys voisi olla vaikka jostain tieteissarjasta. Ehkäpä oma inhimillinen ymmärryksemme pitää äsken kuultua kertomusta yhtä uskottavana. Nykyihminen kun ei välttämättä kovin paljon askartele tuonpuoleisilla.
Jeesuksesta on tulossa koko ajan yhä inhimillisempi. Kehitys ei kaikessa johda huonoon suuntaan, sillä on vain hyvä jos ymmärrämme, että Jeesus todellakin oli tosi ihminen. Mutta Jeesus ei ollut vain ihminen. Sitä ehkä kuvaa tämä kirkastusvuorikertomus tänäänkin. Jeesus ei tullut vain samastumaan kaikkeen inhimilliseen menoon, vaan hän tuli täyttämään Jumalan hänelle antamaa tehtävää. Tehtävä ei ollut helppo. Aivan elämänsä viimeisten hetkien edellä Jeesus rukoili Getsemanen puutarhassa näin: ”Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi.” (Matt. 26:42)
Kirkastusvuorikokemus ei selity siis mitenkään pelkästään jonkinlaisella taivaallisella hohteella, jota jokaisen Kristuksen seuraajan tulisi tavoitella ja etsiä. Tämä todetaan jo evankeliumin sanoissa: ”ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.”
Pyhä Pietari joutui aikoinaan kerran jos toisenkin vähintään kyseenalaiseen valoon. Nytkin hänestä kerrotaan, ettei hän tiennyt, mitä sanoi, vaikka sanoikin näin kauniisti: ”Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä.” En tiedä, oliko Pietari pinnallinen, mutta meidän nykyihmisten on ainakin helppoa sulkea itsemme pinnallisuuteen. Arvostamme elämyksiä ja kokemuksia ja tavoittelemme niitä joskus liikaakin. Moni hengailee tänäkin kesänä hengellisten kesäjuhlien liepeillä, jos sattuisi kokemaan jotakin. Aina ei tällaisessa noukkailussa kirkastu se, mikä kesäjuhlien sanomassa on tärkeintä. Pelkällä fiilistelyllä ei matkata taivaaseen. Sekin on niitä ukko-Ruuhveltin mainitsemia kepulikonsteja. Mutta jos todella astuu hengellisten kesäjuhlien keskelle ja pysähtyy Sanassa läsnä olevan Kristuksen luo, niin silloin ihminen voi ymmärtää kirkastusvuorikokemuksen olevan totta omalla kohdallaan: ”Sana pysyy – muuta muuttumatonta, ihmisistä riippumatonta totuutta ei ole. Risti seisoo – sovitus on kerta kaikkiaan tapahtunut, riittävä ja varma. Armo riittää, kenenkään ei tarvitse hukkua synteihinsä.” (Eino Sormunen)
Jumala kirkasti ainoan Poikansa vuorella. Siitä tapahtumasta kertoo päivän evankeliumi. Kristuksen kirkastumisesta puhutaan Raamatussa myös muissa yhteyksissä. Silloin on kyse Kristuksen kertakaikkisesta ja täydellisestä lunastustyöstä, pyhästä ristin sovituksesta. Jos tämä puhe tuntuu liitelevän taas kaanaankielen himmeissä hämyissä, niin otetaanpa avuksi tuttu laulu: ”Maksettu on velkani mun, ylistys olkoon Ristiinnaulitun. Luonasi on kotini mun, ylistys olkoon Ristinnaulitun. Henkesi on voimani mun, ylistys olkoon Ristiinnaulitun.” Siinä sitä on kirkastusvuorikokemusta kylliksi, kun tätä laulua oikein todella sydämen pohjasta ja iho kananlihalla veisataan. Kysymys on siis Jumalan rakkaudesta ja hänen hyvästä eli pelastavasta tahdostaan. Ihminen ei voi pelastaa itseään, mutta kristitty saa olla varma siitä, että kaikki hänen pelastumisekseen on jo täytetty. Jumala on sovittanut itsensä maailman kanssa. Hän on jo siis kuullut rukouksemme: ”Anna meille anteeksi velkamme.” Hän antaa anteeksi, eikä hän väsy siihen, ja se jos mikä, on meidän onnemme. Mutta kuten Pietarinkaan aika ei ollut rakentaa majaa, emme mekään voi pysähtyä omaan tyytyväisyyden tunteeseemme, vaan meidän on rakennettava tietä Jeesukselle ja hänen armolleen: ”anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Kun kerran kenenkään ei tarvitse hukkua synteihinsä, meidän tulee toimia niin, ettemme ketään myöskään ole hukuttamassa synteihinsä. Jos joku on mielestämme jo haudan partaalle, ei meidän tehtävämme ole tönäistä häntä syvyyksiin, vaan tehtävämme on auttaa ja tukea, niin Jeesuskin teki ja tahtoo meidänkin tekevän. Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.
