Yhteinen usko, leipä ja rukous
Vietämme parhaillaan vuotuista ekumeenista rukousviikkoa (18.–25.1.), minkä teemana on otsikon teksti. Rukousviikon teema ei kuvaa välttämättä sitä todellisuutta, jossa elämme, vaan sitä tavoitetta, jonka pitäisi elää jokaisen uskovan sydämessä. Uskon tehtävänä on yhdistää, ei erottaa. Usko ei ole ihmisen omaa ponnistelua, vaan se on Pyhän Hengen työtä ja Jumalan lahjaa. Vähäinenkin usko Jeesukseen on pelastavaa uskoa.
Ekumeniaa eli kristittyjen pyrkimystä yhteyteen ja ykseyteen ei pidä varata vain yhdelle viikolle vuodessa. Yhteyteenhän meidän pitäisi pyrkiä koko ajan. Yhteisen todistuksen pitäisi olla meille kristityille henki ja elämä tässä moniarvoisessa ja jatkuvasti maallistuvassa maailmassa. Usein kuulee sanottavan, ettei uskonnollisuus katoa mihinkään. Tämä on varmasti totta, mutta on kysyttävä, miten paljon yleisellä uskonnollisuudella on tekemistä kristinuskon kanssa. Kristitylle uskon ja elämän peruskirja on Pyhä Raamattu.
Ekumenia tarkoittaa siis kristittyjen välistä yhteyttä ja ykseyden tavoittelua. Kun tarkoitetaan muita uskontoja, kuten esimerkiksi juutalaisuutta ja islamia, ei puhuta ekumeniasta vaan uskontodialogista. Aito yhteys edellyttää oman itsensä tuntemista. Näin on, kun puhumme parisuhteesta, ystävyydestä, kristittyjen yhteydestä, kirkkojen välisestä yhteydestä tai uskontojen välisestä yhteydestä. Samoin toista ja toisenlaista voi kunnioittaa vain jos kunnioittaa omaa itseään.
Ekumeniassa ei olekaan kysymys vain siitä, mikä on tavoitteena, vaan myös omista juuristamme. ”Kaksituhatta vuotta sitten Jerusalemiin kokoontuneet ensimmäiset opetuslapset kokivat helluntaina Pyhän Hengen vuodatuksen ja liittyivät yhteen Kristuksen ruumiiksi. Tuosta tapahtumasta kaikkien aikojen kristityt kaikkialla katsovat alkaneen uskollisten yhteisönsä; he saivat kutsun julistaa yhteisvoimin Jeesusta Kristusta Herranaan ja Vapahtajanaan.” (Rukousviikon aineistovihkosta)
Yhteinen usko on samanaikaisesti sekä ilomme että tavoitteemme. Me saamme tuntea varmastikin sellaista löytämisen iloa. Saamme löytää toinen toisemme ja nähdä uskonsisaren ja -veljen vierellämme, vaikka tämä kuuluisikin toiseen kirkkokuntaan tai kristilliseen yhteisöön.
Yhteinen leipä, ehtoollinen on kristikunnan kipein haava. Sen täytyy olla tavoitteena, mutta paikallistasolla ei tehdä ratkaisuja tässä asiassa. Meidän on kunnioitettava toinen toistamme kirkkoinakin, vaikka näkisimme teologiset perusteet eri tavoin. Kunnioitus ei koskaan ole nöyristelyä vaan nöyryyttä. Ne ovat kaksi eri täysin eri asiaa.
Yhteinen rukous on vuosikymmenten mittaan lisääntynyt ilahduttavasti. Vaikka rukouksen tavat ja muodot eroavatkin eri kristillisissä perinteissä, olemme entistä useammin rukoilemassa rinnakkain. Rukoushan on meille elintärkeää ja onhan se jopa elonmerkki, siinä missä hengittäminenkin. Taivaassa riemuitaan tuhatkertaisesti rukouksen kantamista elonmerkeistä.
Monin tavoin elämme sellaisessa todellisuudessa, jossa on pyydettävä Jumalan Henkeä, eläväksi tekevää Henkeä avuksi: ”Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule lahjojen antaja…”
Elämä ja usko ovat Jumalan lahjaa. Paljon, niin paljon on lapsilla aihetta kiittää! Voisimmeko tehdä sen useammin yhdessä?
