Mä mistä löytäisin sen laulun?
Kiitoksen aiheita elämässä on vaikka kuinka paljon. Miksi sitten kiittämättömyys on maailman palkka? Apostoli Paavali kirjoitti: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1. Tess. 5:18.) Onpa siinä vaikea tehtävä! Mutta ehkäpä olisi terveellistä muistaa, ettei kiitos ole vain yksi suorituksistamme. Kiitollisuus on yksi elämän tärkeimmistä voimavaroista. Monelle rakkaassa kiitosvirressä lauletaan näin: ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta.” Viime aikoina olen ajatellut, että tähän asti kaikki hyvin. Mutta kun tuo virsi jatkuu näin: ”Jota elinaikanani olen saanut tuntea.” Miksi kiitollisuuden pohjaa pitäisi näin rajata? Onko elämä vain se, mitä näen, koen ja tunnen? Saatan syyllistyä hiusten halkomiseen, mutta pohdiskelen siitä huolimatta.
Tässä maailmassa onnesta ja menestyksestä ei aina suinkaan kiitetä Jumalaa. Mihin siinä Jumalaa tarvitaan, kun muutenkin menee hyvin? Ei tule enää mieleen, että kaikki on Herran, hopeat ja kullat, sekä asuttu maa ja maanpiiri. Kaikki on Herran kahdella tavalla. Jumala on luonut kaiken. Hän on tehnyt tämän kaiken Sanallaan. Jumalan luova Sana on Jeesus Kristus. Tämä muistaen on hyvä tehdä vähän eroa. Joskus huolimattomasti sanotaan: ”Ennen Kristusta, jälkeen Kristuksen.” Alussa oli Sana, Kristus Jumala. Ennen häntä ei siis ole ollut eikä ole mitään. Kristus on sama iankaikkisesti. Hänen jälkeensäkään ei ole eikä tule mitään. Käytettäköön siis näitä muotoja: Ennen Kristuksen syntymän, jälkeen Kristuksen syntymän. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Tässä pelastavassa nimessä, Jeesuksen pyhässä ja elämää antavassa nimessä, alkaa luterilaisessa perinteessä uusi kalenterivuosi. Oletko katsonut (luterilaisesta) kalenteristasi, kenen nimipäivä on 1. tammikuuta? Se toinenkin tapa liittyy Jeesukseen, hänen kertakaikkiseen ja täydelliseen pelastus-, lunastus-, ja sovitustyöhön. Lainaanpa pyhää Paavalia: ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” (Fil. 3:12–14) Vaikka siis saisin asunto- ja autolainani maksetuksi, niin enhän minä mitenkään ole maalissa asti. En näillä maallisilla töilläni rakenna minkäänlaisia tikapuita taivaallisen Isämme luokse. Eipä niitä tikkaita tosin muutenkaan ole tarjolla. Tästä seuraa se positiivinen mahdollisuus: ei ole mitään mahdollisuutta olla tönimässä toisia pois tikkailta!
Kiitän Jumalaa Johannes Brahmsin Saksalaisesta Sielunmessusta. Parin kymmenen vuoden ajan mielessäni ovat soineet psalmien kirjan sanat: ”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä.” Suomalaisessa tekstissä on yksi ongelma. Päiville pantu määrä tarkoittanee monen mielessä lukumäärää. No, missään ei ole kuitenkaan sanottu, kuinka kauan itse kukin meistä täällä tallustaa. Saksalainen teksti puhuu ymmärrettävämmin lukumäärän sijaan päämäärästä. Elämälläni on paitsi loppunsa, myös päämäärä. Kristitty elää elämäänsä päämäärästä käsin. Eikö se ole hienoa ja kiitoksen arvoista: ”Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme, sen näkevät monet ja pelkäävät ja turvaavat Herraan”. (Ps. 40:4) Se, että muistan kuolevaisuuttani, ei tarkoita, että murehdin kuolevaisuuttani. Ehkäpä tärkeämpää on, että ymmärrän jokaisen hetken merkityksen. Yhtään tyhjää hetkeä ei ole. Yhtään merkityksetöntä hetkeä ei ole, vaikka toisinaan elämässä toteutuvat Saarnaajan kirjan sanat: ”Kaukana on kaiken sisin olemus, syvällä, syvällä - kuka voi sen löytää?” (Saarn. 7:24)
Luterilaisen kirkon elämässä ei kovinkaan usein kuulla näitä elämälle tärkeitä sanoja: ”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä.” (Psalmi 34) Luterilainen saattaa yllättyä ortodoksisesta jumalallisesta liturgiasta, sillä sehän on täynnä raamatullista kristillisyyttä. Raamattua ei siis vain suudella, kuten harhaisesti jotkut luterilaiset ajattelevat, vaan sitä kuullaan ja kuunnellaan kauniin rukouksellisessa ympäristössä. Luterilaisessa messussa ei aina koeta rukouksellisuutta, vaan enemmänkin kuivaa suorittamista. Mutta kaiken kaikkiaan asiat taitavat olla näin: myös vastoinkäymiset ja vaikeudet, pienet ja suuremmat ovat kiitosaiheita. Ne, jos mitkä pitävät meitä lähellä Jumalaa. Ja niinpä se löytyi laulukin: ”Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen. Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi.” (Ps. 13:6)
