maanantai 30. marraskuuta 2009

Raamattu on uskon ja elämän tärkein peruskirja

Sopiiko demokratia kirkkoon?

Ratkaistaanko tulevaisuudessa kirkon tärkeät kysymykset katugallupeilla? Suomen kirkkorahvas maallistuu kovaa vauhtia. Kristillisyys heikkenee ja monenmuotoinen hengellisyys tai paremminkin uskonnollisuus vahvistuu. Kirkko alkaa tehdä ratkaisuja tukeutuen suureen, mutta kuitenkin kuviteltuun enemmistöön tukeutuen. Näin tapahtuu, siksi että olemme huolissamme kirkon kuihtuvista verotuloista, mutta emme kuihtuvasta uskonelämästä. Suorastaan pakonomaista takertumista "jäljellä oleviin" osoittaa se, että pelkäämme pitää kiinni apostolisesta uskosta (eli siitä mihin kaikkeen Jeesusta tarvitaankaan) ja puhua synnistä. Synnintunto on kuitenkin oikeastaan portti pelastuksen tielle. Ilman synnintuntoa emme tarvitse Jeesusta mihinkään, tai hänestä tulee vain kiiltokuvamainen esikuva.

Kirkon usko on edelleen ilmaistu luterilaisissa tunnustuskirjoissa, sekä vanhoissa ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Usein muuten mietin, että miten me tämänpäivän ihmiset voisimme paremmin tietää Jeesuksen tarkoituksista kuin hänen aikalaisensa.

Suomessa demokratia etenee niin, että ehdokkaiksi ja luottamustehtäviin saadaan erilaisia julkimoja. Tietämys päätettävien asioiden taustoista ohenee ohenemistaan. Samoin tuntuu käyvän kirkossa. Päättäjiksi valitaan jo ruohonjuuritasolla ihmisiä, joita seurakuntaelämä ei käytännössä kiinnosta pätkääkään. Hiukan minua suorastaan pelottaa, miten käy niiden nuorten, jotka kenties valitaan kirkkovaltuustoihin. Ovatkohan he vielä käytettävissä ehdokkaiksi ensimmäisen kauden jälkeen?

Kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Voisiko se kääntyä liian hitaasti? Enpä usko! Mutta entäs jos ruoriakseli on jo katkennut? Missä on oikea telakka? Puolassako?