Jumala kyllä armahtaa, mutta armahdatko sinä?

Ajankohta: 5. sunnuntai helluntaista (15.6.2008)

Otsikko: Armahtakaa!

Evankeliumi: Joh. 8:2–11

Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?" He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."

Saarna Maaningan kirkossa

 

Se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, saa armon! Olemme lukeneet lehdistä kohupapin sanoneen muun muassa, että synnistä puhutaan kirkossa liikaa. Tuntuu kuin emme olisi samassa kirkossa, sillä minusta synnistä ei puhuta laajasti ottaen kovinkaan paljon. Tuntuu, että synnistä puhuminen on vanhanaikaista. Ja niin se onkin, jos vain ajatellaan, että kaikki pääsevät taivaaseen. Se on kyllä meitä ihmisiä rakastavan Jumalan tahto, että kaikki pelastuisivat, ja tulisivat tuntemaan totuuden. Pelastus ei kuitenkaan ole mikään inhimillinen automaatio. Siksihän me laulamme: ”Mua auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.” Me nykyihmiset ajattelemme mielellämme, että toivolla on oltava inhimilliset, siis silmin nähtävät, korvin kuultavat ja käsin kosketeltavat perusteet, vaikka elävä toivo on lähtöisin Jumalasta, jota emme näe, mutta joka on kuitenkin läsnä Pyhän Hengen voimassa sanan ja sakramenttien kautta seurakuntansa keskellä.

Ilman rehellistä synnintuntoa meillä ei oikeastaan ole todellista toivoa elämässämme. Sillä, mihin me toivoa tarvitsemme, jos emme tarvitse Jeesusta jokapäiväisessä elämässä? Jeesus-nimihän muistuttaa meitä, että Jeesus pelastaa kansansa raskaista synneistämme. Synnintunto ei kylläkään synny omin voimin, vaan se on Pyhän Hengen työtä. Synnintunto ei merkitse toivottomuutta tai oikeastaan epätoivoakaan, vaan paremminkin se antaa uuden mahdollisuuden. Alkaahan paraneminen usein siitä, että sairas tunnustaa olevansa sairas ja avun tarpeessa. Kuka sitten tarvitsee sellaista kuin synnintunto? Kun synnistä puhutaan, kääntyy katse liian usein naapuriin. Kuulkaamme, mitä Jeesus lausuu asiasta: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Luuk. 6:41–42)

Jeesus sanoo meillekin todella painokkaasti: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:12–13) Jeesus kutsuu siis tänäänkin sinua ja minua, erottelematta meitä kaikkia. Kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.” Ihminen kaiketi luulee nyt, että Jumalalta on jotain päässyt unohtumaan. Niinpä ihminen tekee eroa, vetelee viivoja, rakentelee muureja ja pystyttää piikkilanka-aitoja, ampuu puskan takaa joko pistoolilla tai nimimerkillä. Ihminen valmistelee salamyhkäisiä uhrimenoja median ja varsinkin sen tuoreen jäsenen eli internetin, alttareilla. Mutta, onneksi me uskomme Jumalaan, joka saa kuurot kuulemaan ja sokeat näkemään. Tärkeää meille jokaiselle on varsinkin, että pystyisimme ja tahtoisimme nähdä rehellisesti itsemme ja kuulla selkeästi itseämme sellaisena kuin me todella olemme. Emmekö me joskus sanokin näin toisillemme: ”Kunpa vain näkisit ja kuulisit nyt itsesi! Ehkä häpeäisit.” Näin saattavat äidit ja isätkin sanoa lapsilleen.

Me kaikki toivomme joskus varmaankin helppoa elämää osaksemme. Jos näin teemme, niin miksi emme toimisi toiveemme mukaisesti? Tuskin elämän tarvitsee helppoa olla sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta olisihan se mukava, jos välillä vähän helpottaisi. Helpotusta tarjoaisi varmasti jo se, että lopettaisimme erottelun julkisyntisten ja siivosyntisten välillä. Eihän synnissä ole todellisuudessa mitään aste-eroja: kaikki ovat tehneet syntiä. Ainoastaan Pyhän Hengen pilkkaa ei voi saada anteeksi, sanoo Raamattu, uskon ja elämän pyhä kirja. Tuskin kukaan on toistaan suurempi syntinen. Näin kuitenkin toinen voi todeta toisesta syyttääkseen häntä, joka on sinun laillasi Jumalan kuva. Joku toinen puolestaan sanoo näin itsestään nöyristelläkseen, mutta toisin sanoen ylpeilläkseen. Voisimmeko kaiken tämän sijaan sopia, että kun syntisistä puhutaan, niin minä itse olen aina ensimmäinen.

Jumala armahtaa ja tahtoo armahtavaisuutta! Miksi tuomitseminen on meille helpompaa kuin armahtaminen? Ainoa ihminen, jolla on keskuudessamme tuomiovalta, on maallisen oikeuden tuomari. Maallisen oikeuden tuomioista voi kuitenkin valittaa ja mahdolliset rangaistukset ovat vain ja ainoastaan ajallisia. Jotain kuitenkin kertoo tämän maailman pimeästä menosta vanha ja kurja sanonta: ”Joka kerran keksitään, sitä aina epäillään.” Kaikki virheet ja erehdykset eivät varmasti ole katastrofaalisia. Kaikki virheet eivät ole siis autuuden esteitä. Hyvä ei merkitse samaa kuin pyhä, tai päinvastoin. Me tarvitsemme siis rukousta ”pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä”. Pyhä Jumala opeta meitä joka päivä armahtamaan toisiamme. Valaise armollasi elämäämme. Anna siis Pyhän Henkesi opettaa meitä ja palauttaa mieliimme se kaikki, mitä Jeesus Kristus on opettanut seuraajilleen. Herra, älä anna kunniaasi kenellekään! Pyhä Raamattu sanoo meille: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!”

 

Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin

Katsokaa, kuinka hän syö syntisten seurassa

 

Tässä maailmassa ainoa synnitön on meidän kaikkien Vapahtajamme, Jeesus Kristus. Kaikki ihmiset eivät muista tätä tärkeää asiaa. Tänä päivänä monet sanovat suurin piirtein samoin kuin Jeesuksen aikana: Katsokaa, kuinka hyvin tuo ihminen viihtyy syntisten seurassa. Kukapa olisi synnitön? Pyhä Paavali, apostoli Jumalan täydellisestä armosta, sanoo näin: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.” Silti tämä maailma on täynnä kiven heittäjiä. Kivet lentävät ulkona, mutta myös lehdissä, internetissä ja muissakin medioissa. Nimimerkin takaa heitellään kiviä vastuuttomasti. Kivien heittäjät unohtavat nämäkin tärkeät sanat: ”Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista. Kuvitteletko sinä välttäväsi Jumalan tuomion, kun teet itse sellaista, mistä tuomitset muita?” (Room. 2:1-3)

Jeesus ei tullut tähän maailmaan ja syntisten sekaan, että hän sulautuisi tähän maailmaan. Miten silloin tietäisimme, miksi hän on keskellämme? Parempaa ymmärrystä on varmasti se, että ajattelemme hänen olevan vastapäätämme. Vaikka hän on lähellä meitä, hän on samalla tarpeeksi etäällä nähdäkseen meidät selkeästi.

Miksi Jeesus sitten syö syntisten seurassa? No, miten muutoin armo voisi koskettaa syntistä ihmistä? Jos Jeesus olisi kuten me, niin hän kiertäisi meidät kaikki hyvin kaukaa. Hän siirtyisi kadun toiselle puolelle, kun vain joku meistä lähestyy häntä. Heittääkö Jeesus kiviä puskan takaa? No, ei todellakaan.

Ihminen tuomitsee ja hylkää! Tuomitsemisen tarve on käsittämättömän suuri keskuudessamme. Monetkaan eivät ymmärrä sitä, että on aivan toista olla hyväksyttämättä jotakin tekoa, kuin tuomita toinen ihminen, siis hänet, jonka Jumala on sinun laillasi luonut omaksi kuvakseen. Monetkaan eivät käsitä, että selän kääntäminen lähimmäiselle, on selän kääntämistä Jumalalle. Mitä, enkö ole mielestäsi raamatullinen! Mihinkä kohtaan voin nämä ajatukseni perustaa! Helppoa ja yksinkertaista, sanon minä. Luetaanpa viimeisen tuomion kuvausta pyhästä evankeliumista Matteuksen mukaan: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Kaiken tarkoittaa yksinkertaisesti siis kaiken. Mutta hylkääkö Jumala? Ei ainakaan siksi, että joku ihminen häntä näin neuvoisi. Niinpä rohkenen ajatella, että vaikka kuinka moni ihminen mielisi toimittaa minut helvettiin, niin minä sanon heille, että en mene. Enkä myöskään mene! Mutta jos Jumala, joka on oikeamielinen ja vanhurskas, katsoo sen oikeaksi, että olen synneilläni ansainnut kadotuksen, niin minä hyppään hymyillen paistinpannulle, sillä olen varma siitä, että tuomio on kohdallani oikea. Näin samalla tunnustan, että pelastus ei ole automaatio. Se ei ole ihmisten käsissä, kuten ei tuomiokaan. Olen pitkään pohdiskellut pelastusvarmuutta. Joillekin se merkitsee kuulumista johonkin herätysliikkeeseen. Joillekin se tuntuu olevan varmuutta siitä, ketkä eivät ainakaan pelastu. Eilen kuulin Radio Dein ohjelmasta, että Suomessa on noin 500 000 todellista kristittyä. Mietin, millä ihmeen mittarilla tulos on saatu selväksi. Olen kuitenkin edelleen varma, että ainoa todellinen sydänten tuntija on Jumala. Psalmissa 139 on turvallinen rukous: ”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” (23–24) Apostoli Paavalin sanoja suorastaan rakastan: ”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme.” (Room. 8: 24) Kaikki me elämme monia armorikkaita vuosia, sillä Kristus Jumala tahtoo olla kanssamme. Tuo äskeinen apostolin lause kuvaa juuri tätä todellisuutta. Kaikki pelastuksemme kannalta välttämätön on jo täytetty. Tätä kutsutaan Kristus-tapahtumaksi vuoden 30 jKr. paikkeilla. Pelastus on valmiina uskolla vastaanotettavaksi. Tässä meitä auttaa Pyhä Henki, joka antaa meille oikean synnintunnon, jotta voisimme tunnustaa tarvitsevamme Jumalan täydellistä armoa. Niin on täysin luvallista hypätä syntisten sekaan, kunhan vain muistamme, mitä Jeesus siellä teki. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani, sanoo Jeesus.

 

arto.penttinen@evl.fi

Kadonnut ja jälleen löytynyt eli Jumalalla on yhden päivän ikäisiä lapsia

Ajankohta: 4. sunnuntai helluntaista (8.6.2008)

Otsikko: Kadonnut ja jälleen löytynyt

Saarna Maaningan kirkossa

Pyhä evankeliumi: Luuk. 15: 11-32
Jeesus sanoi: · ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: 'Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.' Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: 'Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.' Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: 'Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.' Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: 'Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!' Isä vastasi hänelle: 'Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.'"

 

Tänään kuulemme yhden Raamatun tutuimmista kertomuksista. Mitä tutumpi kertomus on, sitä vaativammaksi meidän paikkamme muodostuu. Teksti kysyy, ymmärrämmekö todella, mistä siinä on kysymys. Ajattelemme helposti, että voimme samastaa itsemme helpoimmin kuuluisaan tuhlaajapoikaan. Käsityksemme ovat varmasti jotenkin romantisoituja.

Tuhlaajapoika eli nuorempi veljeksistä muistuttaa meitä Herramme sanoista: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:21) Tässä maallistuneessa Suomessa olisi terveellistä muistaa myös nämä Jeesuksen sanat: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt. 7:26–27) Vielä nämäkin sanat ovat muistamisen arvoiset: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” (Joh. 12:25) Nuorempi veljeksistä, se, jota sanotaan tuhlaajapojaksi, joutui paikalle, jossa hän huomasi, ettei hän ollut rakastanut todellista elämää. Hän huomasi sydämensä takertuneen siihen, mikä katoaa. Isänsä luona hänellä oli ollut kaikkea, mutta sen hän ymmärsi vasta sitten, kun oli menettänyt kaiken. Ihminen ei arvosta edes yltäkylläistä elämäänsä. Maallinen rikkaus voi olla aivan tyhjänpäiväistä. Koskapa ihminen olisi osaansa tyytyväinen? Ehkä tällä nuorella miehellä oli lakiin perustuva oikeus vaatia osuuttaan, mutta moraalisesti hän toimi väärin. Elämä isän luona oli turvallista. Hänellä oli tuon varakkaan perheen jäsenenä turvattu asema. Palvelusväki kunnioitti häntä luultavasti lähinnä hänen asemansa takia. Muilla mailla vierahilla asiat olivat toisin. Häntä ei tunnettu. Rahaa, varallisuutta kyllä kunnioitettiin, mutta köyhää miestä ei. Nuori mies sai osakseen saman kohtelun, miten hän kotona kohteli palvelusväkeään.

Nuoren miehen isä oli joskus ollut nuori itsekin. Hän tunsi poikansa. Totta kai hän tunsi oman poikansa. Hän rakasti poikaansa. Hänen sydäntään viilsi kipu siitä, ettei isän rakkaus näyttänyt merkitsevän mitään pojalleen. Oliko isä hemmotellut poikaansa? Kenties. Kun poika lähti isänsä kodista, isä pelkäsi. Kukaan kylmässä maailmassa ei rakastaisi hänen poikaansa isän rakkaudella. Isä oli elämää nähnyt ja kokenut. Hän tunsi maailman, mutta poika ei tuntenut. Lukuun ottamatta huomattavaa osuutta perinnöstä pojalla oli huonot selviytymiseväät mukanaan. Poika sai kaiken ilmaiseksi, vaivaa näkemättä. Toisin oli ollut isän laita, mutta poika oli sokaistunut, eikä nähnyt sitä. Poika oli tehnyt röyhkeästi, mutta isän rakkautta se ei haihduttanut pois. Voisiko tässä päivän sanomassa olla kyse hengellisestä rikkaudesta? Tällä tavoin: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” (Ps. 34:19) Isä ei surrut menetettyä maallista omaisuuttaan, sillä todellista omaisuuttaan hän ei menettänyt. Hän ei menettänyt omaa poikaansa.

Vanhempi veli oli nuoremman tavoin kiinni maallisessa mammonassa. Hän vain yritti tehdä toisin. Hän yritti kasvattaa omaisuudesta vielä entistäkin suurempaa. Hän ei voinut nauttia elämästään, vaikka kukaan ei sitä ollut kieltänyt. Hän oli, kuten nuorempi veli, mammonan kiilto silmissään. Ei hänen mieleensä tullut kysyä: ”Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?” Ehkä hän oli jonakin hetkenä surrut epätietoisuutta nuoremman veljen kohtalosta. Tai sitten välit katkesivat kokonaan. Tunsiko hän tyydytystä siitä, että saisi lopulta käsiinsä entistä suuremman osuuden? Jeesus sanoo meille kaikille: ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.” (Luuk. 12:15)

Isän rakkaus sulatti kaksi sydäntä, ensin nuoremman pojan ja sitten vanhemman pojan. Ilman isän ehdotonta rakkautta ei kummallakaan olisi ollut mahdollisuutta todelliseen elämään. Yltäkylläisyys kasvatti kummassakin pojassa vain kylmää kiittämättömyyttä. Kaikki oli heille itsestään selvää ja kumpikin teki omaa laskelmointiaan. Isänsä kumpikin unohti, mutta isä ei unohtanut kumpaakaan. Pojat eivät päästäneet isäänsä helpolla, emmekä mekään tee niin Jumalamme suhteen. Me käännämme selkämme hänelle ja hänen täydelliselle rakkaudelleen Jeesuksessa. Tänäänkin Herra puhuu seurakunnalleen näillä suorilla sanoilla: ”Miksi valitat, Jaakob, Israel, miksi puhut näin: - Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä. Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa. Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” Jes. (40:27–31)

Tänään saamme jälleen todeta, miten tärkeää on jokaisena päivänä pyytää ja rukoilla Pyhää Henkeä avuksi, jotta Kristus todella kirkastuisi sydämissämme. Ilman Pyhää Henkeä me emme voi käsittää, että selän kääntäminen Jumalalle on selän kääntämistä todelliselle elämälle. Jeesus sanoo: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24) Tämän päivän evankeliumin valossa tärkeää on muistaa, että isä ei kadottanut poikiaan, vaan pojat kadottivat isänsä rakkauden, mutta se oli tallella uudelleen löydettäväksi. Me kun uskomme Jumalaan, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi.

Toisten kanssa yhteen on luotu ihminen

Meidänkin salli kuljettaa suloista armon sanomaa!

 

Usein joudun ihmettelemään, miksi lapsia ja nuoria ei tuoda kirkkoon. En toki tarkoita, että joka sunnuntai pitäisi väkipakolla raahata perhe kirkkoon. Pakko ei tietenkään tuota hyvää motivaatiota mihinkään.

Omassa lapsuudessani kirkkoa, seurakuntaa ja jumalanpalveluselämää arvostettiin. Täytyy tietenkin tunnustaa, että emme käyneet kovinkaan usein kirkossa. Radiosta sitä sentään kuunneltiin säännöllisesti ja televisiosta silloin kun se vain oli mahdollista. Kaikkein selkeintä oli, että isäni ja äitini kunnioittivat uskoa ja seurakunnallista elämää. Se antoi minulle paljon ymmärrystä, joka vähitellen alkoi herätä. Toki olin käynyt seurakunnan kerhossa, osallistunut rippikoulun jälkeen seurakunnan nuorisotoimintaan ja harrastanut musiikkia seurakunnan nuorten kuorossa.

Lapsuudessani perhe oli varsin rauhallinen ja tasapainoinen, mutta ei tietenkään mitenkään täydellinen. Tämäkin taidettiin ymmärtää. Remuamista ei pidetty todellakaan kunniassa, eikä siihen meitä jälkeläisiä (minä ja veljeni) kasvatettu. Rajat olivat, mutta myös rakkaus. Jo parikymppisenä tunsin suurta kiitollisuutta turvallisesta nuoren elämästä. En usko olevani tässä asiassa ollenkaan ainoa, mutta tällaisesta menosta ei kuulu mitään tässä yhteiskunnassa.

Äiti tai isä eivät pojasta pappia toivoneet, mutta olivat asiasta varmasti Jumalalle kiitollisia. Niin minäkin. Ehkäpä isä eläessään johti tähän yksinkertaisella ja puhuttelevalla tavalla. Sauna, puhtaus ja hengellisyys yhdistyivät lauantai-iltaisin. Isä pesi poikiensa selät ja selänpesun päätteeksi toivotti Jumalan siunausta, joka lauantai. Isä ei ollut minkäänlainen jeesustelija, mutta tuo hänen tapansa nousi syvästä vakaumuksesta. Tämän muistaminen herkistää mieleni, kun vain näitä hetkiä ajattelen: Paljon on aihetta lapsella kiittää...

Rippikoulu minut johti urkupenkille ja urkupenkki vähitellen vei minut jumalanpalveluselämään. Enää en voi elää kunnolla ilman sunnuntaita. Voin toki tunnustaa, että lomalla jokin yksittäinen sunnuntai voi jäädä väliin, mutta aina koen moraalista krapulaa asiasta. En voi siis ylpeillä tästäkään. Sunnuntaita ilman koen eläväni, jos en osallistu yhteiseen jumalanpalvelukseen. Minä en osaa ”seurata” radioitavaa tai televisioitavaa palvelusta kunnolla. Pian ährään aivan jotakin muuta. Sitä paitsi jumalanpalvelusta tullaan aivan liiaksi ”seuraamaan”, ikään kuin olisi esiintyjiä ja yleisö. Tätä ”väärää” vaikutelmaa saattavat kantaa hyvinkin mukanaan kaikenlaiset tangot ja temput kirves tai lakki kourassa.

Yksi tympeimpiä TV-jumalanpalveluksia on jouluaamun palvelukset vuosi vuodelta. En arvostele pappeja, enkä kirkkomuusikkoja, kuoroista ja tekstinlukijoista puhumattakaan. Televisioruudusta näkyvä ja ”kuuluva” maisema on lähes lohduton. Kirkko saattaa olla täydenpuoleinen. Ihmiset ovat ottaneet ovensuusta virsikirjan, ja siinä se on koko palveluksen ajan avaamattomana penkin selkänojan telineessä. Avattukaan kirja ei liiemmin heiluta huulia. Varttia pitempään en kestä tätä näkyä. Jumalanpalvelus ei ole laulukoe, eikä musiikkiopiston tasokoe. Laulakaa vain rohkeasti, sillä nuotin vieressä löytyy aina runsaasti tilaa, kehotan. Joskus kehotus toimii. Kokeilkaa käytännössä!

Elämä ja jumalanpalvelus koetaan jatkuvana suorittamisena. Elämä on elämää, eikä suorittamista. Jumalanpalvelus on sekin elämää, josta suorittaminen saisi loistaa poissaolollaan.

Mihin katosi yhteisöllisyys, vai liekö sitä Savossa ollutkaan! Meillä Maaningalla on iso ja kaunis kirkko. Tilaa on valita paikka, vaikka mistä. No, eihän se paikka suinkaan löydy vaikka mistä. Moni istuu sunnuntaista ja vuodesta toiseen täsmälleen samalla paikalla. Vaikka nimilappuja ei olekaan, niin varmaan voisi löytyä persoonalliset kannikan jäljet penkistä tai kengän kuvat lattiasta. Luterilaisuudessa, jota pietismin yksilöä korostava hurskaus maustaa, tullaan yleensä kirkkoon olemaan yksin Jumalan kanssa ja hänen edessään. Yhteydelle ja ykseydelle viitataan kintaalla, että eihän sen aika sentään vielä ole: ”Yhtehenkö tulla saamme tuolla puolen Jordanin?  Autuaitten suureen joukkoon, ikirauhan majoihin?” Yhteisessä toivossa olisi paljon parempi elää jo nyt. Läheisyys ja läsnäolo eivät haittaisi tässäkään ajassa, ei kirkossa, eikä kirkkorakennuksen ulkopuolella. Lapsia ei siis tuoda kirkkoon hokkuspokkus-tempuin, vaan sillä ajatuksella, että ”kaste kantaa” ja ”kasvatus kannattaa”. Paljosta saan olla kiitos vanhemmilleni, ja heistä saan kiittää Jumalaani, auttajaani. Isä on jo odottamassa taivaan kodissa. Hänen on siellä hyvä olla. Rakkaus asettaa rajoja. Rajat eivät ole pakkovaltaa, jos rajat nousevat aidosta rakkaudesta. Eihän nuori niitä samalla tavalla koe, mutta ehkäpä jo viiden vuoden päästä. Ei ole suurta viisautta opettaa lastaan täyttämään lompakkoa. Täytä sydämesi! Siinä viisaampi kehotus. Jatkaa voisi näin: Uskolla, toivolla ja rakkaudella Pyhän Hengen voimassa.

Voimmeko elää ilman sunnuntaita, jos pidämme itseämme kristittyinä

Nykyinen meno hirvittää (en tarkoita hirvivaaraa tai katkoja riista-aidoissa)

 

Voisimmeko kristittyinä elää ilman sunnuntaita eli Herran päivää? Ilman sunnuntaita emme ole muuta kuin nimikristittyjä. En toki halua esitellä mitään ankaraa kirkossakäyntipakkoa, mutta ihmettelen kyllä kaiken kaikkiaan, että lepopäivästä on tullut maallistumisen esimerkki!

Herran antama lepopäivä on muuttunut surffailuksi kaamean suurissa kauppakeskuksissa. Sinne sitä riennetään tyhjentämään lompakkoa ja yltämään kohti seuraavaa luottorajan korostusta. Tätä ajatellaan kai lähinnä viihteelliseksi asiaksi. Megamarketteihin mennään viihtymään koko perheen voimin. Samalla kaarretaan kirkon jos toisenkin ohi niihin katsomatta.

Sunnuntain pyhyys ja arjenkin pyhyys ovat haihtumassa. Niiden suhteen voidaan kohta laulaa jotenkin samoin kuin kotoisasta suvestakin: ”Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran...” Ehkäpä laulua muistellaan joskus tulevaisuudessa tähän tapaan: ”Näin lunta kesällä kerran.” Toki sekin pitää paikkansa. Vuonna 1982 satoi lunta kesäkuussa. Kävin sinä kesänä rippikoululeirini.

Suvivirsi tuntuu tuottavan nykyihmiselle ahdistusta. Siitä ollaan karsimassa pois kaikkinainen ”tekopyhyys”, siis se, että olemme ja elämme Jumalan kämmenellä. Tällä on se yhteys jo sanottuun, että kysymys on Herramme luomakunnasta samoin kuin Herramme päivästä, jota tutummin sunnuntaiksi kutsutaan. Nykyisessä menossa korostuu selkeästi tämänpuoleisuus. Tässä, tässä ja nyt, on kaikki monen mielestä. Minä vain en ymmärrä tästäkään kaikesta kaikkea, joten tämänpuoleista ei mielestäni pidä viljellä aivan ainoana totuutena. Tällä menolla kun elämästä katoaa terveellinen syvyysulottuvuus. Se on vaarallista, sillä todelliset anteeksiannon ja rakkauden sanat kaikuvat taivaassa asti. Sen lupaa Raamattu. Se, mikä on vapautettu maan päällä, on vapautettu taivaassa. Eipä tarvitsisi siis väen vängällä raahata eilisen vääriä tekoja, virheitä ja suoranaisia syntejä enää huomiseen, eikä edes tähän päivään. Tämähän se alkuperäinen ajatus on, ja sunnuntain perustehtävä.

Sunnuntai on joutunut suvaitsemattomuuden ja liberaaliteologian temmellyskentäksi. Suvaitsemattomuus ei siedä erilaisuutta, joka nousee erilaisista tulkinnoista, jotka sinänsä voivat olla aivan luonnollisia. Jokainen Raamattuaan lukeva myös tulkitsee sitä. Kyse ei ole vain liberaalien uustulkinnoista, vaan jokaisesta hetkestä Raamatun äärellä. Sillä, joka ei mielestään tulkitse Raamattua, ei todennäköisesti ole ihmeempää toimintaa aivoissakaan. Kirkkoon ei enää astuta sisälle, koska erilaiset tulkinnat eivät vain kohtaa, vaan törmäävät aivan päistikkaa.

Joskus opin että luterilaisuudessa uskon ja elämän ylin ohje on Raamattu. Jonkin verran se sitten hätkäytti, kun luin, että tämähän kuuluu reformoituun, ei siis luterilaiseen näkemykseen. Tämänpuoleisissa riittää arkijärki, ei siinä Raamatulle ole tarvetta. Minä luulin aivan toista vielä äskettäin. Luterilaisen käteen riittää siis sanomalehti pelkästään. Sieltä löytyy arjen teologiaa joka lähtöön. Mitä on tämä arjen teologia? Minä en tiedä kutsua sitä teologiaksi, siis opiksi Jumalasta.

Olen huomaavinani, että minussa on heräämässä ”pieni konservatiivi”. Mutta, älä huoli. Minä olen huolissani ihmisten pelastumisesta ja siihen liittyvistä perusasioista. Naispappeutta en silti vastusta, sillä on vain pappeutta, johon kirkossani vihitään niin miehiä kuin naisia. Miten siinä sunnuntaille kävisikään, jos ei kohta enää ole miehiä Kristuksen evankeliumia julistamaan? Pitäisikö laittaa kirkon ovet kiinni? Ei kai sillä suurta väliä ole, kuka ja minkä näköinen immeinen sitä evankeliumia puhtaasti julistaa, kunhan nyt edes joku julistaa! Epäpyhiä ämmäin loruja suoltaa hyvin moni kirkonmieskin. Siitä tulikin mieleeni se, että luterilaisen opin mukaan pappi on tavallinen ihminen. Jotenkin tuntuu, että kaikki papit ovat tavallisia ihmisiä. Vai mitä se kertoo, mitä kaikkea papit ovat tehneet niin kotimaassa kuin ulkomailla? Yhdysvalloissa pappien pahat teot ovat viemässä joitakin hiippakuntia konkurssiin. Ei sekään oikein käy, että sunnuntain elän hurskaasti, mutta muut päivät muun teeman alla. Sunnuntain pyhyydestä taitaa riippua myös arjen pyhyys. Jos arjesta katoaa pyhyys, emme kunnialla voi kantaa kristityn nimeä. Tärkein jumalanpalvelus kuitenkin tapahtuu kaikkien pyhien palvelusten välillä. Tähän palvelukseen saamme kaikki uusia voimia, uutta sisältöä, uutta suuntaa ja uutta rohkeutta kukin oman kirkkomme jumalanpalveluksista, olivatpa ne luterilaisia messuja, katolisia messuja, ortodoksisia jumalallisia liturgioita tai vapaakirkollisia kokouksia.

Jumala on historian Jumala ja me olemme sen jatkumoa!

Puhe Maaningan koulujen kevätkirkossa 31.5.2008

 

Alussa oli sana! Näinhän se oli, eikö vain! Ensimmäisestä sanasta iloitaan ja riemuitaan. Miten ihmeelliseltä se on mahtanut kuulostaa isän ja äidin sekä isovanhempien korvissa, se ihka ensimmäinen sana. Siitä hetkestä on kuljettu jo pitkä matka tähän koulunpäätösaamuun. Nyt tulevat vanhat ajat mieleen. Ennen koulut päättyivät aina 31. toukokuuta. Mutta eipä muistella näitä menneitä, vaan mennään vielä pitemmälle saakka. Luomiseen saakka.

Sinne johdattavat juuri nuo sanat: ”Alussa oli sana. Sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala.” Mutta miksi ihmeessä pitäisi mennä luomiseen asti? Kuin omiaan sinne johdattaa meitä kaikkia parhaillaan ympäröivä luomakunta. Luovuus on mahtava voima. Tunnet varmaan jonkun ”luovan” ihmisen. Tämän päivän raamatuntekstit kertovat, että tällä inhimillisellä luovuudella, jopa luovalla hulluudella ja kauneudella on syvempi ulottuvuus kuin vain pinnallisesti inhimillinen.

”Alussa oli sana. Sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala.” Toisin ja ehkä hiukan helpommin sanoin tämä kuuluu näin: ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.” Tänään on ilmassa paljon iloa ja riemua. No, ehkä joku ei ole aivan viimeiseen asti tyytyväinen jostakin numerosta. Muistan, miten minua aikoinaan harmitti kun ylioppilaskirjoituksissa reaali jäi pisteen päähän siitä ainoasta ällästä. Ensi harmituksen jälkeen tuo lopulta vähäinen asia ei ole tahtia juuri haitannut. Olipa niin tai näin, niin saamme iloita siitä, että juhlailoa ja muunlaisiakin tunteita jakaa kanssamme Jeesus. Jos tämä päivä on kirkas, niin Jeesus tekee jokaisesta päivästä vielä kirkkaamman. Jeesus kun on aina sama. Eilen hän auttoi ja kirkasti päivää. Tänään hän samoin saattaa meitä yllättää iloisesti. Huomisen suhteen varminta on se, että Jeesus on läsnä, sillä hän on ylösnousemuksessa astunut jo huomiseemme.

”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” Miksi tämä menneen ajan muoto eli imperfekti? No siksi, että eihän meidän kenenkään elämä ole historiatonta. Sitä kai koulunkin tehtävänä on opet­taa. Kirkko puolestaan on aina opettanut, että Jumala on historian Jumala. Jumala toimii historiassa, mutta ei virheitä toistaen, vaan pikemminkin virheitä korjaten. Paras osoitus tästä on juuri Jeesus. Jeesus kosketti ja korjasi, hoiti ja paransi. Kun tietokoneissakin on erilaisia virheenkorjausohjelmia, niin on meille ihmisillekin sellainen tarjolla, ja ohjelman nimi on siis Jeesus. Tämän ohjelman toimintaa voi kuvata oikeaksi valohoidoksi. Tämä alkukesä kertoo väkevällä tavalla siitä, miten valo herättää elämää, valo ja lämpö.

Kasvit kääntyvät kohti valoa. Niin tekevät ihmisetkin, mutta joku voi silti eksyä pimeyteen. Meidän tulisi yksilöinä ja yhteisöinä elää ja toimia niin, että kaikkien olisi hyvä elää. Viime talvena on Suomessa ja Maaningallakin jouduttu käymään läpi sellaisia tapahtumia, joita ei vielä äsken pidetty mahdollisina. Lapset ja nuoret tarvitsevat aina turvallista aikuista ja turvallista läsnäoloa.