lauantai 31. toukokuuta 2008

Voimmeko elää ilman sunnuntaita, jos pidämme itseämme kristittyinä

Nykyinen meno hirvittää (en tarkoita hirvivaaraa tai katkoja riista-aidoissa)

 

Voisimmeko kristittyinä elää ilman sunnuntaita eli Herran päivää? Ilman sunnuntaita emme ole muuta kuin nimikristittyjä. En toki halua esitellä mitään ankaraa kirkossakäyntipakkoa, mutta ihmettelen kyllä kaiken kaikkiaan, että lepopäivästä on tullut maallistumisen esimerkki!

Herran antama lepopäivä on muuttunut surffailuksi kaamean suurissa kauppakeskuksissa. Sinne sitä riennetään tyhjentämään lompakkoa ja yltämään kohti seuraavaa luottorajan korostusta. Tätä ajatellaan kai lähinnä viihteelliseksi asiaksi. Megamarketteihin mennään viihtymään koko perheen voimin. Samalla kaarretaan kirkon jos toisenkin ohi niihin katsomatta.

Sunnuntain pyhyys ja arjenkin pyhyys ovat haihtumassa. Niiden suhteen voidaan kohta laulaa jotenkin samoin kuin kotoisasta suvestakin: ”Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran...” Ehkäpä laulua muistellaan joskus tulevaisuudessa tähän tapaan: ”Näin lunta kesällä kerran.” Toki sekin pitää paikkansa. Vuonna 1982 satoi lunta kesäkuussa. Kävin sinä kesänä rippikoululeirini.

Suvivirsi tuntuu tuottavan nykyihmiselle ahdistusta. Siitä ollaan karsimassa pois kaikkinainen ”tekopyhyys”, siis se, että olemme ja elämme Jumalan kämmenellä. Tällä on se yhteys jo sanottuun, että kysymys on Herramme luomakunnasta samoin kuin Herramme päivästä, jota tutummin sunnuntaiksi kutsutaan. Nykyisessä menossa korostuu selkeästi tämänpuoleisuus. Tässä, tässä ja nyt, on kaikki monen mielestä. Minä vain en ymmärrä tästäkään kaikesta kaikkea, joten tämänpuoleista ei mielestäni pidä viljellä aivan ainoana totuutena. Tällä menolla kun elämästä katoaa terveellinen syvyysulottuvuus. Se on vaarallista, sillä todelliset anteeksiannon ja rakkauden sanat kaikuvat taivaassa asti. Sen lupaa Raamattu. Se, mikä on vapautettu maan päällä, on vapautettu taivaassa. Eipä tarvitsisi siis väen vängällä raahata eilisen vääriä tekoja, virheitä ja suoranaisia syntejä enää huomiseen, eikä edes tähän päivään. Tämähän se alkuperäinen ajatus on, ja sunnuntain perustehtävä.

Sunnuntai on joutunut suvaitsemattomuuden ja liberaaliteologian temmellyskentäksi. Suvaitsemattomuus ei siedä erilaisuutta, joka nousee erilaisista tulkinnoista, jotka sinänsä voivat olla aivan luonnollisia. Jokainen Raamattuaan lukeva myös tulkitsee sitä. Kyse ei ole vain liberaalien uustulkinnoista, vaan jokaisesta hetkestä Raamatun äärellä. Sillä, joka ei mielestään tulkitse Raamattua, ei todennäköisesti ole ihmeempää toimintaa aivoissakaan. Kirkkoon ei enää astuta sisälle, koska erilaiset tulkinnat eivät vain kohtaa, vaan törmäävät aivan päistikkaa.

Joskus opin että luterilaisuudessa uskon ja elämän ylin ohje on Raamattu. Jonkin verran se sitten hätkäytti, kun luin, että tämähän kuuluu reformoituun, ei siis luterilaiseen näkemykseen. Tämänpuoleisissa riittää arkijärki, ei siinä Raamatulle ole tarvetta. Minä luulin aivan toista vielä äskettäin. Luterilaisen käteen riittää siis sanomalehti pelkästään. Sieltä löytyy arjen teologiaa joka lähtöön. Mitä on tämä arjen teologia? Minä en tiedä kutsua sitä teologiaksi, siis opiksi Jumalasta.

Olen huomaavinani, että minussa on heräämässä ”pieni konservatiivi”. Mutta, älä huoli. Minä olen huolissani ihmisten pelastumisesta ja siihen liittyvistä perusasioista. Naispappeutta en silti vastusta, sillä on vain pappeutta, johon kirkossani vihitään niin miehiä kuin naisia. Miten siinä sunnuntaille kävisikään, jos ei kohta enää ole miehiä Kristuksen evankeliumia julistamaan? Pitäisikö laittaa kirkon ovet kiinni? Ei kai sillä suurta väliä ole, kuka ja minkä näköinen immeinen sitä evankeliumia puhtaasti julistaa, kunhan nyt edes joku julistaa! Epäpyhiä ämmäin loruja suoltaa hyvin moni kirkonmieskin. Siitä tulikin mieleeni se, että luterilaisen opin mukaan pappi on tavallinen ihminen. Jotenkin tuntuu, että kaikki papit ovat tavallisia ihmisiä. Vai mitä se kertoo, mitä kaikkea papit ovat tehneet niin kotimaassa kuin ulkomailla? Yhdysvalloissa pappien pahat teot ovat viemässä joitakin hiippakuntia konkurssiin. Ei sekään oikein käy, että sunnuntain elän hurskaasti, mutta muut päivät muun teeman alla. Sunnuntain pyhyydestä taitaa riippua myös arjen pyhyys. Jos arjesta katoaa pyhyys, emme kunnialla voi kantaa kristityn nimeä. Tärkein jumalanpalvelus kuitenkin tapahtuu kaikkien pyhien palvelusten välillä. Tähän palvelukseen saamme kaikki uusia voimia, uutta sisältöä, uutta suuntaa ja uutta rohkeutta kukin oman kirkkomme jumalanpalveluksista, olivatpa ne luterilaisia messuja, katolisia messuja, ortodoksisia jumalallisia liturgioita tai vapaakirkollisia kokouksia.

Ei kommentteja: