Salattu Jumala, onneksemme...

Jumala on toisenlainen

 

Jumala on armollinen Isä, joka tahtoo lapsiltaankin armahtavaisuutta. Voisimmeko olla enemmän harhassa, jos elämme todeksi tällaista lausetta: ”Jumala armahtaa, minä en!” Tällainen on mielestäni myös huonoa huumoria. Jeesus opettaa meitä rukoilemaan Jumalaa, Isäämme, näin: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Tästä rukouksesta Jeesus itse opettaa näin: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14) Jos olemme kristittyjä muutenkin kuin vain nimeltä, ja sydämessämme elää tulevaisuus ja toivo Kristuksessa, ei meillä ole oikein muita vaihtoehtoja kuin suostua armahdukseen ja armahtaa muitakin, Jumalan kuvaksi luotuja. Mutta sehän oikein hyvä ja terve mahdollisuus, siihen kannattaa suostua, ja vot alkaa elämä maistua!

 

Jumala tahtoo armahtavaisuutta, ei uhrimenoja. Kristuksen kertakaikkinen uhri tuppaa kuitenkin unohtumaan totisiltakin vaeltajilta. Siinä, missä kirkon alttari on jo lähes unohdettu Jumalan pyhän ja hoitavan läsnäolon paikka, median alttareille kannetaan yhä sakeammin uusia uhreja. Erilaisia ihmiskohtaloita riepotellaan aivan surutta. Lehdet ja muu media on huolissaan vain levikistään. Tiedon jakamisen sijaan media myy itseään. Tätä kaikkea perustellaan usein sananvapaudella, mutta eihän vapaus merkitse koskaan mahdollisuutta tehdä mitä tahansa. "Kaikki on minulle luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni.” (1. Kor. 6:12) Mikään ei nouse tyhjästä, ei hyvä eikä paha: ”Armollinen Jumala. Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut, enkä kykene vapauttamaan itseäni.” Apostoli Paavalikin tämän tiesi ja tunsi: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” (Room. 7:19–20)

 

Kieltoja enemmän Jumalan Kymmenen käskyä ovat vapauttavia ja elämää suojelevia viittoja. Kahdeksas käsky on yksi rikotuimpia: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Jos et pidä naapurista, pidättäydy silti kertomasta hänestä valheita. Kateus kyllä vie kalatkin vedestä, mutta voisi sitä ainakin yrittää kääntää positiivisemmaksi energiaksi. Mutta onnistuneeko savolaiselta?

 

Neljännen sunnuntain helluntaista aiheena on ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”. Kysymys on tietenkin elämästä Jumalan edessä. Ihminen on usein kadoksissa itseltään: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Matt. 7:3-5) Jo alussa Jumala kysyi ihmiseltä, missä tämä oli. Kyllä Jumala Aatamin sijainnin tiesi, mutta Jumala halusi, että ihminen itse näkisi oman tilansa ja määrittelisi asemansa suhteessa Jumalaansa ja lähimmäiseensä.

 

Jumalasta tiedämme vähän, mutta silti aika paljon: ”Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa.” (Jes. 40:28) Ja niin Hän alati etsii eksyneitä, kutsuu syntisiä ja antaa synnit anteeksi. Taivaassa iloitaan jokaisesta kadonneesta, joka on löytynyt.

 

Ei ole pitkäperjantaita ilman ylösnousemusta

Meitä luterilaisia pidetään usein, ja ehkä joskus ihan aiheellisesti, pitkäperjantain kristittyinä. Me kokoonnumme kirkkoihimme hiljaisella viikolla, jota usein kutsutaan virheellisesti pääsiäisviikoksi. Osallistumme siis tapahtumiin ja tilaisuuksiin, joissa meille kerrotaan Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta.  Tämä on tietenkin tarpeellista. Outoa sen sijaan on, että todellisella pääsiäisviikolla me lomailemme, vaikka tuollakin viikolla evankeliumikirja sisältää kaikille päiville omat raamatuntekstit ja rukoukset, joiden keskuksena on ylösnousemusilo!

Meidän tulisi päästä ylösnousemustodellisuuteen, sillä ilman Kristuksen pyhää ylösnousemusta ei olisi kristillistä kirkkoa maan päällä, emmekä olisi kuulleetkaan koskaan yhtään mitään pitkäperjantaista, ristinuhrista. Kirkko itse on yksi loistava todistus siitä, että Kristus on ylösnoussut!

Ristiä ja ylösnousemusta emme voi mitenkään oikein ymmärtää ilman toinen toistaan. Risti ilman ylösnousemuksen todellisuutta ja toivoa jää pelkäksi hullutukseksi. Mutta ylösnousemus ilman ymmärrystä ristinuhrista on pelkkää utopiaa. Kristuksen pyhä ylösnousemus on nimittäin ikuinen anteeksiantamuksen lähde, mutta vain siten, että sen takana on risti ja siihen liittyvä kärsimys ja ahdistus. Ylösnoussut Jeesus sanoo pelokkaille apostoleille: Rauha teille! Jos he olisivat osanneet odottaa Jeesuksen ilmestyvän, he olisivat varmaankin pelostaan pakahtuneet ja painuneet pelosta maan rakoon Jeesuksen ilmestyessä. Mutta yllättäen neljän seinän keskellä ja katon alla apostolit kohtasivat Jeesuksen, vaikka kaikki luukut ja ovet oli lukittu. Tämä on esimerkki myös meidän elämästämme. Me saatamme ahdistua jostain syystä niin paljon, että viemme itsemme jonkinlaiseen häkkiin, ja heitämme sitten avaimet ulos. Pidämme itseämme täysin kyvyttöminä ja avuttomina. Mutta onneksi Jeesus voi tulla sydämemmekin lukkojen läpi.

Pääsiäistä ei ole ilman joulua ja päinvastoin. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa. Jeesuksen täytyi syntyä ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden, sillä pelastus ei voinut tulla "ulkopuolelta". Joulussa ja pääsiäisessä yhteistä on pimeyden esiripun repeäminen. Tämä merkitsee myös velkakirjan rikkirepimistä: Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon ristiinnaulitun. Joulu ja pääsiäinen tarvitsevat toisiaan ja oikeastaan antavat sisältöä toisilleen. Ei siis tarvitse miettiä, kumpiko on tärkeämpi. Kummallista on, että ainakaan luterilaisuudessa ylösnousemuksen pääsiäinen ei houkuttele yhtä paljon kuin ristin pääsiäinen. Meidän kai on helpompaa samastua Kristuksen kärsimykseen ja ahdistukseen kuin yhtyä ylösnousemusriemuun. Mutta ilman ylösnousemusriemua ja -toivoa emme kyllä ole minkäänlaisia kristittyjä. Yhdessäkään luterilaisessa pääsiäisyön messussa en ole vielä yltänyt samanlaiseen iloiseen juhlatunnelmaan kuin jokaisessa ortodoksisessa puoliyöpalveluksessa, aamupalveluksessa ja liturgiassa. Mietin useinkin, miksi asia on näin.

Ehkäpä jotain tästä kertoo tapamme toivottaa hyvää pääsiäistä. Sehän on kuin hyvää huomenta tai hyvää päivää! Miksi emme voisi toivottaa hyvää pääsiäistä sanoen: Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi! Miksi me luterilaiset tarvitsisimme oman version? Tai onhan meillä sellainen: Kristus on ylösnoussut – Totisesti on ylösnoussut! Tästä kuitenkin puuttuu kokonaan ortodoksisen muodon iskevyys ja selkeys. Oppikaamme toisiltamme, ja ottakaamme rohkeasti se, minkä hyväksi koemme. Eihän se paha liene, jos jonkin asian voisimme me kaikki kristityt todeta tai lausua aivan samoin sanoin.

Veljet, sanokaamme myös vihollisillemmekin: Antakaamme kaikki ylösnousemisen tähden anteeksi ja näin laulakaamme: Kristus nousi kuolleista!

Mikä se on se pääsiäisviikko?

Mistä alkaa kristillinen viikko? Se alkaa sunnuntaista, kuten maallinenkin viikko teki vielä muutama vuosikymmen sitten. Mistä alkaa kristillinen vuorokausi? Se alkaa illasta. Jokainen voi tämän huomata lauantai-iltaisin soivista ehtookelloista. Nehän soivat tasan iltakuudelta.

Tässäpä oli hiukan johdantoa yritykseeni vastata otsikon kysymykseen. Nyt kun luterilainen puhuu pääsiäisviikkoa, miltei kaikissa tapauksissa tarkoitetaan hiljaista viikkoa. Kyse on siis siitä viikosta, mitä ortodoksinen perinne nimittää suureksi viikoksi, ja mikä tunnetaan myös tällä epiteetillä: piinaviikko.

Hiljainen viikko tai toisin sanoen suuri viikko alkaa palmusunnuntaista. Hiljainen viikko päättyy hiljaiseen lauantaihin, jolloin kristikunta muistaa Kristuksen haudassa lepäämistä. Hiljainen viikko on nimityksenä sikäli erikoinen, että viikon raamatulliset tapahtumat eivät ole lainkaan hiljaisia. Nuo tapahtumat hiljentävät kuitenkin järkyttävällä suuruudellaan. Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen!

Pääsiäisviikko alkaa siis pääsiäispäivästä tai oikeastaan jo pääsiäisyöstä. Meitä luterilaisia kutsutaan toisinaan pitkäperjantain kristityiksi. Nimitys tuntuu toisinaan hyvinkin oikeutetulta. Vihapuhehan on suoraa pitkäperjantain meininkiä. Mutta, jos tahdomme olla muutakin kuin välinpitämättömiä nimikristittyjä, on meidän astuttava rohkeasti ylösnousemustodellisuuteen: Ihmetelkää Herran rakkautta! Idän kirkon perinteestä löytyy suurta viisautta, joka kehottaa meitä ylösnousemuksen tähden antamaan anteeksi myös vihollisille. Eipä Jeesuskaan tehnyt paljon vähempää. Hänet pettäneille ja hylänneille kaikuvat Vapahtajan sanat: Rauha teille! Nämä sanat ovat täynnä armoa ja anteeksiantamusta, elämää ja valoa, rakkautta ja lämpöä. Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen ikuinen lähde.

Luterilaisissa kirkoissa hiljaisen viikon palvelukset vetävät seurakuntaväkeä kohtalaisen hyvin. Kiirastorstai on yksi suosituimmista pyhistä ja pitkäperjantaikin vetoaa. Murheellista on se, että kärsimys ja kuolema tuntuvat vievän voiton ylösnousemuksesta. Pääsiäiskirkko ei täyty, eikä pääsiäisriemu pääse raikumaan.

Sehän ei voi olla niin, että kärsimys ja kuolema kuuluvat luterilaisille ja ylösnousemuksen kirkkaus ortodokseille. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen on koko kirkkovuoden keskus ja uskonelämän ydin.

Ortodoksisessa kirkossa pääsiäisviikkoa kutsutaan kirkkaaksi viikoksi. Meilläkin on tekstit jokaiselle päivälle kuten edelliselläkin viikolla, sillä hiljaisella. Ortodoksisten  kirkkojen kellotornit kumavajat. Luterilaiset kirkot hiljenevät.  Emme vietä ilojumalanpalveluksia, vaan lepäämme työruuhkan rasittamina, vaikka luterilaiset papit häviävät pääsiäiskiireissään ortodoksikollegoille mennen tullen kuusi nolla.

Tällaista opetusta olen koettanut jakaa vuodesta toiseen. Tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Mietin sitäkin, miksi luterilaiset piispat eivät kirjoita uskoville paastokirjeitä.

Lopuksi pieni kevennys. Keräsin eilen yhteisvastuukeräystä ovelta ovelle keräyslista kädessä. Muutamilla ovilla kuulin sanottavan: Katsos, ihan itse!

Ja takaisin asiaan. Kaksi viimeistä paastoviikkoa on kärsimysaikaa. Emme muistele kaikkea maailman kärsimystä, vaan yhden ainoan, Jeesuksen, kärsimystä. Hänen kärsimystään ainoastaan voi kutsua pelastavaksi kärsimykseksi. Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.

Henkilökohtainen ongelma?

Kirjoitan pitkästä aikaa blogia. Sillä nyt alkaa vihdoin hellittää. Illalla olen vielä mukana Yhteisvastuu-tilaisuudessa, mutta sitten alkaa kaivattu loma. Alkuvuosi on ollut stressaavaa aikaa. Seurakunnassamme on ollut jatkuvasti hautajaisia. Kun normaalisti vuodessa toimitamme noin 50 hautaan siunaamista, niin tällä alkuvuoden tahdilla tämän vuoden loppulukema olisi 90. Aina se kuitenkin jossain vaiheessa joksikin aikaa rauhoittuu. Alkuvuotta sävyttää tietenkin myös taaksepäin katselu ja tilastojen sekä toimintakertomusten laadinta. Työ on imenyt henkisiä voimavaroja kohtalaisesti. Ajatuksia blogin teemoiksi kyllä olisi ollut, mutta kirjoittajalla ei ollut oikein virtaa.

Kirjoitan tätä blogia laskiaissunnuntaina. Siinäpä minulla myös pieni ongelma. En nimittäin pidä lainkaan tuosta nimityksestä, siis laskiaissunnuntaista. Se kun ei kerro oikein mitään. Kyllä me suomalaiset laskiaispullan ja laskiaismäet tiedämme, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Laskiaissunnuntaista ei läntisessä kristikunnassa ala paastonaika. Se alkaa tuhkakeskiviikosta. Vuosi vuoden perään on tähän mennessä löytynyt aina joku luterilainen, jonka tehtävänä on kertoa, ettei meidän luterilaisten tarvitse paastossakaan oikeastaan mistään luopua. Saamme syödä ihan mitä huvittaa. Mietin toisinaan, että tarvitseeko asian olla niin, että on ortodoksista paastoa, katolilaista paastoa ja luterilaista paastoa. Sitten vielä tehdään hajurakoa suhteessa toisiin. Totta kai erilaisia perinteitä on ja saa olla. Mutta miksi ei ole olemassa kristillistä paastoa? Siitä ei kukaan puhu koskaan mitään, sillä aina täytyy toisista erottautua. Emme ole paastossakaan samaa kristittyjen suurta perhettä.

Miksi sitten ei voisi olla luterilaista luopua idän ja lännen perinteen mukaan lihasta ja maidosta? Kieltäymystä olisi meidän hyvä harjoittaa ja ruoan kohdalla se ei olisi lopulta edes vaikeaa. Miksi meidän tarvitsisi yrittää luoda jotain muuta käytäntöä, sillä eihän vatsa ole meidän kuninkaamme? Ei paastoa tietenkään ruokaan pidä rajoittaa, sillä onhan paasto joka tapauksessa hengellinen matka. Onhan ruumis enemmän kuin vaatteet ja henki enemmän kuin ruoka.

Totta kai voimme paastonaikana pidättäytyä vaikkapa television katselusta tai facebookin käytöstä. Voimme myös siistiä ajatuksiamme ja myös suutamme. Voihan käydä niin, että paaston jälkeen tulemme hyvin toimeen ilman näitä asioita, joista paaston aikana olemme luopuneet.

Vuosia olen miettinyt, miten paastonaika näkyy luterilaisessa arjessa. Ei se näy oikein mitenkään. Ja sunnuntai ei sitten olekaan paastopäivä. Paasto on valmistautumista suureen juhlaan, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen.  Paasto on hiljentymisen ja rukouksen aikaa. Paasto on itsetutkistelun ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Mutta kiertymisestä oman itsensä ja omien huoliensa ympärille ei ole kysymys. Tavoitteena on nähdä, mikä meitä ihmisiä yhdistää niin hyvässä kuin pahassa. Kysymys on henkilökohtaisesta parannuksen tekemisestä. Kysymys on siitä, että pyrin näkemään sen, mikä estää minua rakastamasta Jumalaa ja hänen luomaansa ihmistä, kanssaihmistä , lähimmäistä.

Vielä sananen pyhäpäivien nimistä. Laskiaissunnuntai on siis varsin onneton nimitys. Samaan sarjaan lasken myös kynttilänpäivän. Helatorstai ei ole yhtään parempi. Laskiaissunnuntaille en ole keksinyt tosin parempaa vastinetta, mutta kynttilänpäivän raamatullisena teemanahan on Jeesus-lapsen temppeliin tuominen. Helatorstai tunnetaan Kristuksen taivaaseenastumisen juhlana. Niin, ja tuomiosunnuntain rinnalle pitäisi ehdottomasti nostaa entistä enemmän Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.

Ekumeeninen rukousoktaavi 18.-25.1.

Yhteinen usko, leipä ja rukous

Vietämme parhaillaan vuotuista ekumeenista rukousviikkoa (18.–25.1.), minkä teemana on otsikon teksti. Rukousviikon teema ei kuvaa välttämättä sitä todellisuutta, jossa elämme, vaan sitä tavoitetta, jonka pitäisi elää jokaisen uskovan sydämessä. Uskon tehtävänä on yhdistää, ei erottaa. Usko ei ole ihmisen omaa ponnistelua, vaan se on Pyhän Hengen työtä ja Jumalan lahjaa. Vähäinenkin usko Jeesukseen on pelastavaa uskoa.

Ekumeniaa eli kristittyjen pyrkimystä yhteyteen ja ykseyteen ei pidä varata vain yhdelle viikolle vuodessa. Yhteyteenhän meidän pitäisi pyrkiä koko ajan. Yhteisen todistuksen pitäisi olla meille kristityille henki ja elämä tässä moniarvoisessa ja jatkuvasti maallistuvassa maailmassa. Usein kuulee sanottavan, ettei uskonnollisuus katoa mihinkään. Tämä on varmasti totta, mutta on kysyttävä, miten paljon yleisellä uskonnollisuudella on tekemistä kristinuskon kanssa. Kristitylle uskon ja elämän peruskirja on Pyhä Raamattu.

Ekumenia tarkoittaa siis kristittyjen välistä yhteyttä ja ykseyden tavoittelua. Kun tarkoitetaan muita uskontoja, kuten esimerkiksi juutalaisuutta ja islamia, ei puhuta ekumeniasta vaan uskontodialogista. Aito yhteys edellyttää oman itsensä tuntemista. Näin on, kun puhumme parisuhteesta, ystävyydestä, kristittyjen yhteydestä, kirkkojen välisestä yhteydestä tai uskontojen välisestä yhteydestä. Samoin toista ja toisenlaista voi kunnioittaa vain jos kunnioittaa omaa itseään.

Ekumeniassa ei olekaan kysymys vain siitä, mikä on tavoitteena, vaan myös omista juuristamme. ”Kaksituhatta vuotta sitten Jerusalemiin kokoontuneet ensimmäiset opetuslapset kokivat helluntaina Pyhän Hengen vuodatuksen ja liittyivät yhteen Kristuksen ruumiiksi. Tuosta tapahtumasta kaikkien aikojen kristityt kaikkialla katsovat alkaneen uskollisten yhteisönsä; he saivat kutsun julistaa yhteisvoimin Jeesusta Kristusta Herranaan ja Vapahtajanaan.” (Rukousviikon aineistovihkosta)

Yhteinen usko on samanaikaisesti sekä ilomme että tavoitteemme. Me saamme tuntea varmastikin sellaista löytämisen iloa. Saamme löytää toinen toisemme ja nähdä uskonsisaren ja -veljen vierellämme, vaikka tämä kuuluisikin toiseen kirkkokuntaan tai kristilliseen yhteisöön.

Yhteinen leipä, ehtoollinen on kristikunnan kipein haava. Sen täytyy olla tavoitteena, mutta paikallistasolla ei tehdä ratkaisuja tässä asiassa. Meidän on kunnioitettava toinen toistamme kirkkoinakin, vaikka näkisimme teologiset perusteet eri tavoin. Kunnioitus ei koskaan ole nöyristelyä vaan nöyryyttä. Ne ovat kaksi eri täysin eri asiaa.

Yhteinen rukous on vuosikymmenten mittaan lisääntynyt ilahduttavasti. Vaikka rukouksen tavat ja muodot eroavatkin eri kristillisissä perinteissä, olemme entistä useammin rukoilemassa rinnakkain. Rukoushan on meille elintärkeää ja onhan se jopa elonmerkki, siinä missä hengittäminenkin. Taivaassa riemuitaan tuhatkertaisesti rukouksen kantamista elonmerkeistä.

Monin tavoin elämme sellaisessa todellisuudessa, jossa on pyydettävä Jumalan Henkeä, eläväksi tekevää Henkeä avuksi: ”Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule lahjojen antaja…”

Elämä ja usko ovat Jumalan lahjaa. Paljon, niin paljon on lapsilla aihetta kiittää! Voisimmeko tehdä sen useammin yhdessä?

Rakentukaamme kaikki elävinä kivinä seurakunnassamme

Kirkkovaltuusto ei ole kunnanvaltuusto

Ajattelin vaihteeksi purkaa ajatuksieni vyyhtiä. Kunta on maallinen organisaatio. Seurakunta ei ole vain inhimillinen yhteisö. Seurakunta on uskon yhteisö, rakkauden yhteisö, hengellinen yhteisö. Kuntaan kuuluvat kaikki kunnan alueella asuvat. Seurakuntaan kuuluvat sen kastetut jäsenet. Seurakunnan kaikki jäsenet ovat kunnan jäseniä, mutta asia ei ole sama päinvastoin.

Seurakunnan hallinnollinen organisaatio on lainattu kunnasta. Kummassakin on valtuusto ylimpänä päätösten tekijänä. Sitten on kunnanhallitus ja kirkkoneuvosto vastaamassa päätösten toimeenpanosta. Valtuustot valitaan yleisillä vaaleilla. Ne puolestaan valitsevat muut toimielimet.

Kunnalle maksetaan veroja, kuten myös seurakunnalle kirkollisveroa. Niillä pidetään rakennukset kunnossa ja pyöritetään toimintaa. Osa toiminnasta perustuu lakeihin ja muihin säädöksiin.

Kunta vastaa koulutuksesta, terveys- ja sosiaalipalveluista (Siiliset), elinkeinotoiminnasta. Tämä kaikki ei edellytä uskonnollista vakaumusta.

Seurakunnan tehtävänä on evankeliumin julistaminen. Jumalan sanaa jaetaan niin sanoin kuin sävelin, teoin ja jaloinkin. Seurakunnan perustoimintaa on jumalanpalveluselämä, diakoniatyö, lähetystyö ja kristillinen kasvatustyö. Kasvatustyön kohdalle kirjoitin sanan kristillinen, sillä pelit ja leikit eivät pelkästään ole kristillistä kasvatustyötä. Kaiken seurakunnan elämän tulee liittyä selkeästi seurakunnan hengelliseen perustehtävään.

Osallistuminen seurakunnan elämään antaa parhainta ymmärrystä siitä, mitä varten Jumalan seurakunta on olemassa.

Kirkosta eronneita tarkastellessa käy selkeästi ilmi se, ettei näillä ihmisillä yleensä juurikaan ole ollut kosketusta seurakunnan toimintaan. En ole nähnyt heitä kirkossa, enkä muualla muissa seurakunnan tapahtumissa. Ei ole sitten kummoinen ihme, että he toteavat, ettei seurakunnalla ole heille annettavaa. Monilla heistä ei ole lapsia ja siten tarvetta lapsityölle. Kaikki eivät vielä ole olleet hautajaisissakaan. Ja meneehän moni seurakunnan jäsen naimisiin karusti maistraatissa, ilman rukouksia ja siunausta.  Mistä tämä sitten kertoo?

Mielestäni kirkko on tuudittautunut aivan liikaa siihen, että ihmiset haluavat kuuluva kirkkoon toimitusten takia. Ei niitä nyt kovin usein osu kohdalle, jos et ole pappi tai kanttori.

Muistan yhdet häät. Sain hääjuhlassa kiitollista palautetta niin vierailta kuin hääparilta. Pois lähtiessä tuore ukkomies sanoi, että palataan asiaan, jos tarvetta tulee. Ilmeisesti he pian päätyivät kuitenkin siihen, ettei tarvetta tulisi, ja erosivat kirkosta, molemmat. Tunsin kuin märkä rätti olisi lentänyt kasvoilleni. Koetin tehdä työni niin hyvin kuin taisin, mutta tunsin jälkeenpäin – ehkäpä täysin tarpeettomasti – epäonnistumisen.

Seurakunta ei ole täydellinen, sillä se on syvästi inhimillinen yhteisö. Seurakunta ei ole vain palkollisten työntekijöiden yhteisö. Se ei voi riittää, että "työntekijät tekevät ja luottamushenkilöt luottavat". Tällainen on kokonaan eilispäivän juttuja, joita ei kannattaisi enää muistella. Toiminta ei seurakunnassa ole taloutta varten, vaan asia on pikemmin päinvastoin. Taloudenpidon on oltava vastuullista talon puolta pitäen, mutta lauseen loppu vain siinä mielessä, että talon tehtävänä on vaalia seurakunnan hengellistä tehtävää kaikissa oloissa. Sana ja sakramentit ovat seurakunnan ja kristillisen kirkon tuntomerkit. Eivät niinkään edes hyvin hoidetut pömpelit.