Invocavit- sunnuntain ajatuksia jo hiukan etukäteen (Evästä elämään)

Hän huutaa minua!

Muutamia vuosia sitten eräs tapahtui kohahdutti Helsingissä. Noin 13-vuotias tyttö oli saanut sairauskohtauksen Helsingin keskustassa. Hän joutui avuttomaan tilaan, jossa saattoi vain pyytää ja huutaa apua.

Eivät ole ajat muuttuneet. Mieleen nousee välittömästi kertomus laupiaasta samarialaisesta. Henkihieveriin piestyä miestä eivät hyväosaiset ihmiset auttaneet tai edes katsoneet. Moni arveli resuisen, verissä päin makaavan miehen itse ansaineen käsittelynsä. Mutta sitten pysähtyi tuo samarialainen mies, itsekin syrjään työnnetty ja uskonsa tähden halveksittu (hän kun ei ollut juutalaisia).

Tuon mainitsemani nuoren tytön ohitse kulkivat monet "terveet" ihmiset silmänsä ja sydämensä sulkien ja selkänsä kääntäen. Mutta sitten yksi pysähtyi ja kysyi tytöltä: "Mikä sinun on?" Tämä laupias mies oli juoppo, pultsari, syrjäytynyt ja syrjäytetty, mutta hänellä oli sydän paikallaan. Oma ahdinko ei ollut häntä täysin turruttanut. Taitaakin olla niin, että kun tarpeeksi hyvin menee, ihmisestä tulee välinpitämätön. Tämä resuinen mies hommasi sairaan tytön hoitoon.

Kun siis seuraavan kerran kuulet avunhuudon, voisit ajatella näin: "Hän huutaa minua!"  Tosiasiassa nuo sanat tulevat kuitenkin 1. paastonajan sunnuntain vanhasta latinalaisesta nimestä Invocavit: "Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan." (Ps. 91: 15)

Aloitin kahden ihmisen välisestä kohtaamisesta. Päätin ihmisen ja Jumalan kohtaamiseen. Mutta voiko näitä erottaa, sillä onhan kristityn tehtävä olla Kristus sille, joka etsii Jumalan kasvoja? Onko Jumalalla muita käsiä kuin juuri nämä meidän omat kätemme? Jos me hädässä huokaamme, miksi Jumala ei tee mitään, voi siis kysymyksen kärki kääntyä osoittamaan meitä itseämme, miksi hänen luotunsa ja lunastettunsa kulkevat kylmin sydämin, kädet nyrkissä ja selkä lähimmäiselle käännettynä?

Paastonajan raamatuntekstit kertovat lukemattomista Kristuksen ja syntisten kohtaamisista. Voiko muunlaisia kohtaamisia ollakaan ihmisen ja Jumalan välillä? Mutta eikö tämä ole meidän onneksemme? Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa ehdoitta syntistä ihmistä, ja tahtoo, että tämä tulisi tuntemaan totuuden, ja että totuus tekisi hänet vapaaksi, vapaaksi hyvään ja vapaaksi rakastamaan.

Oi aikoja, oi tapoja, ettäs huh, huh...

Milloin tapahtui isovanhempien ulkoistaminen?

En ehkä ole ainoa ihminen, joka on ihmeissään isovanhempien käsittelystä. Tarkoitan sitä, että sairaita vanhuksia karkotetaan maasta Suomessa asuvien lasten luota. Tai ainakin yritetään karkottaa. Vanha tuomarinohje pitäisi kaivaa piilostaan myös ulkomaalaisvirastossa: Mikä ei ole kohtuus, ei saata olla lakikaan.

Mistä lähtien on ollut siis niin, ettei neljäs käsky ole enää voimassa: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Onhan ne vanhemmat vanhemmillakin. Minä en ymmärrä sitä, ettei sukupolvien ketjua ymmärretä tässä maassa tai ainakaan viranomaisten keskellä. Miksi tuo kultainen ketju halutaan tieten tahtoen katkaista?

Nähdäänkö maahamme tulleet isovanhemmat vain loisina, jotka tulevat nappaamaan nenämme edestä meille tarjotut herkut? Entäpä, jos heillä ei yksinkertaisesti ole paikkaa, mihin palata synnyinmaassaan. Sinä ehkä kysyt, että miksikäs ei olisi! Kaikkialla eivät ole yhtä vakaat ja turvalliset olot kuin Suomessa.

Mutta mitä tapahtui omille isovanhemmillemme? Milloin heidät ulkoistettiin? Kun luen käsikirjan mukaisia rukouksia kasteen yhteydessä ja kastettuja muistettaessa, niin kyllä luonnollisesti vanhemmat ja kummit muistetaan, mutta isovanhemmat täytyy itse älytä lisätä. Onko kenties ajateltu, ettei kaikilla ole elossa olevia isovanhempia. Eipä ole ollut minullakaan, mutta silti koen tärkeäksi muistaa rukouksin myös isoisiä ja -äitejä.

Mitä on tapahtumassa suomalaiselle perhekäsitykselle? Tuntuu, kuin sitä ehdoin tahdoin romutettaisiin. Nyt siihen eivät tunnu kuuluvan isovanhemmat. Kohta varmaan erotetaan isät ja äidit sekä lapset. Miksi me erilaiset pienet tilkut emme voi olla liki toisiamme elämämme tilkkutäkissä?

 

Jos luterilaisuus on osa kristillisyyttä, niin paasto kuuluu meillekin

Käykäämme nyt Jerusalemiin ja yhdessä paastotkaamme, vai miten se menikään?!?

Luultavasti jälleen tänä keväänä saamme erilaisista viestimistä kuulla ja nähdä, ettei luterilainen kirkko muka tunne paastoa ja vietä pääsiäistä. Ja jos vähän jatketaan, niin luterilaiset viettävät joulua, jota taas ortodoksit tuskin tuntevat. Eihän se nyt näin mene. Kirkkovuoden suuret juhlat ovat kaikille yhteisiä ja yhtä tärkeitä. Joulua, Vapahtajan syntymäjuhlaa ei ole ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä, jota taas ei olisi ilman inkarnaation ihmettä ja salaisuutta.  Ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä emme edes olisi luterilaisia, sillä emme olisi kristittyjäkään. Sillä ilman pääsiäisen salaisuutta ei olisi olemassa edes kristillistä kirkkoakaan, emmekä olisi koskaan Jeesuksesta kuulleetkaan. Ristin ja ylösnousemuksen Pääsiäisen tapahtumat ovat niin järisyttäviä ja järkyttäviä, että niiden käsittämiseen ei edes paaston 40 päivää riitä. Juhlaan on aina valmistauduttava. Kristillisessä kirkossa tuota valmistautumisaikaa kutsutaan paastoksi. Todellisessa kristillisessä perinteessä myös paastonaikaan valmistaudutaan. Puhutaanhan esipaastosta. Valmistautuminen on ennen kaikkea sisäistä, siis rukouksen valaisemaa hiljaisuutta. Mutta lopulta sisäänpäin kääntymisen pitäisi johtaa meidät näkemään lähimmäisemme paremmin. Paaston matkalla ymmärrämme, miten monet asiat meitä ihmisiä yhdistävät, mutta saatamme silti yllättyä. Yllätykset eivät aina tunnu myönteisiltä, mutta ne voivat silti olla terveellisiä, ettemme nääntyisi ja harhaan kääntyisi. Onhan paaston matka on Jeesuksen viitoittamaa, hänen seurassaan ja häntä seuraten: ”Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka (virsi 61)”. Paastonajan sunnuntaiden raamatuntekstit nostavat esille monia Jeesuksen ja syntisten kohtaamisia. Jeesus ei kulje hätää kärsivän ohi, vaan hänen viestinsä on: ”Mene ja tee sinä samoin.” Nöyryytetyille ja häväistyille Jeesus lausuu kaikkein lohduttavimmat sanansa. Näin käy vielä apostoleillekin, näille lukittujen ovien takana pelkääville: ”Rauha teille!”

Tunnustan olevani hämilläni ajatellessani kirkkomme nykytilannetta. Septuagesimasunnuntain (3. sunnuntai ennen paastonaikaa) kohdalla evankeliumikirjassa lukee, että tuosta sunnuntaista on vanhastaan alkanut papiston paasto. No, tämä ei kyllä näy eikä tunnu yhtään missään. Kuka kertoisi meille, mitä papiston paasto on kenties aiemmin ollut. Toisaalta yllättävän monet luterilaiset papit toistavat paaston kynnyksellä, että meidän luterilaisten ei tarvitse luopua mistään ruuasta, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

Miten ”luterilainen paasto” näkyy arjessa, sillä sunnuntaithan eivät jumalanpalvelusten kirjan mukaan ole paastopäiviä? Jesajan kirjasta luemme tärkeitä sanoja, jotka alkavat tähän tapaan: ”toisenlaista paastoa minä odotan”. Kannattaisi lukea uudelleen ja uudelleen nämä sanat omasta Raamatusta (Jes. 53).

Olen sitä mieltä, että paasto on toki ensisijaisesti hengellinen matka, mutta miksipä sitä ei tukisi arkipäivän konkretia. Mainio Kotien rukouskirja antaa osviittaa oman paastosäännön laatimiseksi. Siellä on myös hieno ja tarpeellinen Efraim Syyrialaisen paastorukous. Kaikkihan toki Raamatunkin mukaan on luvallista, mutta kaikki ei ole tarpeellista, enkä saisi antaa minkään hallita itseäni. Kyllä luterilainenkin voi ihan hyvin luopua lihasta paastonaikana, tai vaikkapa pidättäytyä kaikesta alkoholin käytöstä (ehtoollinen pois lukien). Tästä ei vahinkoa ole kenellekään, eikä elämästä nykyistä ankeampaa varmasti tule. Juhlasta tulee oikea juhla, kun sitä ei syödä ja tuhlata etukäteen.

Ajattelen, että olen aivan ensimmäiseksi kristitty ja ”vasta” sen jälkeen luterilainen. Minulla on juuret, jotka yltävät 1500-lukua pitemmälle. Näin ajattelen olevan muidenkin kanssakristittyjen kanssa. Jakamattoman kirkon aika tuntuu jokaisessa messussa. Eikä se ole vain historian havinaa, vaan elävää todellisuutta Pyhän Hengen voimassa.

 

Mistä löytäisin nuotit tähän hienoon lauluun, sillä tahtosin laulaa tämänkin

Flora Larsson ~ Hetkinen, Herra

 

"Herra, olet luvannut olla siellä missä kaksi tai kolme on koolla.
Mutta minä en ole kaksi enkä kolme,
olen vain yksi.
Koskeeko lupauksesi myös minua ?

Muistan Nikodeemuksen tulleen luoksesi yöllä,
hiipineen salavihkaa portaita
ja löytäneen Sinut yksin.
Hänelle Sinä avasit sydämesi,
ja hän lähti ulos pimeään muuttuneena miehenä.

Muistan naisen istuneen kaivolla.
Pyysit häneltä juotavaa.
Se oli ystävällinen yhteydenottotapa.
Ja sitten puhuit hänelle,
näytit mitä hänen elämänsä on ollut
ja mitä se voisi olla.
Sitä päivää hän ei unohtaisi koskaan.

Siispä rohkaisen mieleni.
Vaikka olen yksin, ei tarvitse tuntea yksinäisyyttä,
pohtia elämän neulanpistoja,
miettiä omia erehdyksiä,
kantaa yksin surujen taakkaa.

Minäkin saatan kohdata Sinut. Minäkin saatan kertoa Sinulle.
Kertoa salaiset toiveeni ja pelkoni,
puhua puhki monet huoleni,
käsitellä kaikki ongelmani
ja tietää, että Sinä ymmärrät
ja Sinä rakastat minua."

Maria, Herran äiti

Oikein ylistävä Valon todistaja

Ekumeeninen rukousoktaavi alkaa odottaa taas ensi vuotta. Onko siis niin, että ekumenia toteutuu kerran vuodessa. Mitä sellainen ekumenia on? Onko ekumenia jotain samaa kuin pakkoruotsi?

Eikö Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) velvoita enää hänen seuraajiaan? Jeesushan rukoilee myös meidän puolestamme sanoen: "Että he olisivat yhtä!" Kristuksen kirkon hajaannus on meidän ihmisten syytä. Jumalan tahto on ihan toinen. Mutta eikö meidän tulisi pyrkiä korjaamaan rikki mennyt? Rukousta sanotaan uskon äidinkieleksi. Mieleeni tulee ortodoksinen jumalallinen liturgia, jossa joka kerta rukoillaan kaikkien yhdistymistä. Ymmärrämmekö me siis äidinkieltämme, jos kuljemme koko ajan poispäin toisistamme? Vai tarkoittaako tuo rukous, että kaikista on tultava ortodokseja? Sinänsä tuo olisikin oivallinen tavoite, sillä ortodoksinenhan merkitsee sananmukaisesti oikein ylistävää. Onko itse asiassa kaikissa kirkoissa samanlaista otetta esillä kuin Vatikaanin lausumassa, jonka mukaan pyhästä istuimesta erossa olevat kirkot eivät ole kirkkoja sanan varsinaisessa mielessä? Me olemme toisinaan varmaan kaikki niin hirmuisen oikeaoppisia, että oksat pois.

Mutta entäpä kun Raamattu sanoo asian niin, että Jeesus on runko ja me uskovat olemme oksina. Ilmankos Jeesus sanoo myös niin, ettemme me saa aikaan mitään ilman häntä.

Ilmankos ekumenia etenee hitaasti, jos ollenkaan! Siis olemmeko todellakin unohtaneet Jeesuksen ja hänen ut unum sint-rukouksensa? Tai jos emme, niin miksi me siitä vähät välitämme?

Maaningan kirkossa oli perjantai-iltana (22.1.2010) ekumeeninen iltakirkko. Ortodoksivirkaveli saarnasi, ja hyvin sen tekikin. Paikalliset kuorot lauloivat. Angelos-kuoron laulu Valtiattareni tosin tuotti pienen välikohtauksen. Kirkossamme häiriötä aiheuttaa varsin usein eräs seurakuntaamme kuulumaton, mieleltään sairas henkilö. Hänen uskoonsa ei autuaalla Neitsyellä ole sijaa, ja hän antoi muidenkin ymmärtää asian erittäin kuuluvalla äänellä. Sitten hän poistui kirkosta. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pilata muiden juhlaa, olipa kyseinen ihminen sairas tai ei. Jos olisin huomannut kyseisen ihmisen, olisin ehkä arvannut, milloin hän saattaisi kokea jälleen tehtäväkseen korjata selvän vääryyden. Angelos-kuoro lauloi kauniisti. Protestantismi ei ole kaiketi koskaan ollut oikein vahvoilla Neitsyt Marian ymmärtämisessä. Jumalan sanaa pidetään ohjeellisena, mutta se kohta, jossa Maria laulaa, että tästedes kaikki sukupolvet ylistävät häntä autuaaksi, unohdetaan kokonaan. Ajattelinkin myöhemmin, että angelokset ovat tervetulleita uudelleenkin laulamaan meille Mariasta. Vaikka ortodoksinen näkemys tuntuisi luterilaisesta vieraalta, panisi se kenties miettimään, miten luterilaisestakin tulisi oikein ylistävä. Ehkä me luterilaiset voisimme ortodoksien ja roomalaiskatolisten avulla löytää Mariaa oikein ylistävän ymmärryksen.

Mariahan oikeastaan on Kirkon äiti. Jeesus Kristus on tosi viinipuu, eli siis Kirkko. Maria on Jeesuksen, lihaksi tulleen Sanan äiti. Maria on siis Kirkon äiti, meidän uskovien äiti, tai siis isoäiti, sillä jolla Jumala on Isänä, sillä Kirkko on äitinä. Äitiä pitää kunnioittaa, isoäidistä puhumattakaan, kuten olemme alkaneet havahtua ymmärtämään isoäiti Eveline Fadayelin myötä. Mutta on tietenkin luonnollista se, että jos olemme ulkoistaneet isoäidin suomalaisesta perheestä, niin ihmekös sitten se, miten me käyttäydymme Mariaa kohtaan.

Oi jospa joulu maallinen.

Näin joulun kynnyksellä olisi hyvä muistaa, että ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17) Suomalainen joulu on muuttumassa yhä maallisemmaksi. Usein tulee mieleen sanonta, jota on hiukan entisestä parannettu: ”Joulujuhlista jaloin, pikkujouluista kontaten.” Tuo sanonta kuului ennen vanhaan ja kenties parempina aikoina näin: ”Joulu juhlista jaloin!”

Kun taannoin vierailin adventtihartauden merkeissä kouluilla, kävi selväksi, ketä lapset odottavat. Onhan se osaltaan ihan luonnollista, mutta ottaen huomioon hartaudellisen yhteyden, niin hiukan surullistakin se on, että odotettu yhteinen jouluvieras on joulupukki, eikä suinkaan Jeesus.

Mieleeni on tullut, jouluhulinahysteriaa ajatellessani, tarina hölmöläisistä, jotka yrittivät kantaa säkeissä valoa pimeään mökkiinsä. Eihän se valo säkissä siirtynyt. Joten ei se joulukaan kyllä kauppakasseissa kaupoista kotiin kulje, vaikka eri kaupparyhmittymät näin haluaisivatkin julistaa.

En tahdo tällä kirjoituksella pahoittaa kenenkään lahjantuojan mieltä. Haluan vain kertoa, että maallinen joulu ei voi koskaan korvata todellista sydänten joulua.

Joulu on armon, rakkauden, ilon, valon ja lämmön juhla. Joulun juhlaan astumme aatosta lähtien. Todellisuudessa aatto on yhä aatto eli juhlaa edeltävä päivä. Nykyään vain ei millään tahdo olla enää mitään väliä. Mukavuudenhalu syö miltei kaiken hyvän perinteen. Tänä vuonna vietämme vielä kolmattakin joulupäivää, jota kutsutaan myös apostoli Johanneksen päiväksi. Luterilainen kirkko on kaiken kaikkiaan ollut varsin horjuva hyvän ja elävän perinteen säilyttämisessä. Toisaalta juhlien nimeäminenkin on ollut turhan käytännönläheistä. Kun joulun juhla-aika loppiaisena päättyy, niin mistä tuo nimitys kertoo, siis muusta kuin juhla-ajan päättymisestä. Tietenkään nimitykset epifania tai teofania eivät ilman selitystä avaudu nykyihmisille, mutta saisihan sitä lämpimän jo siitäkin, että yrittää iskostaa luterilaisiin mieliin, että paastonaika se edeltää jouluakin. Ihmetyttää vain se, että meikäläisten kirkonmiesten ja –naisten mukaan ei paastolla ole mitään tehtävää. Onko asia todella näin?

 

Niin se on, että vain Jumala voi siunata joulumme, joten sitä minä sydämen pohjasta toivon meille kaikille!