Maria, Herran äiti

Oikein ylistävä Valon todistaja

Ekumeeninen rukousoktaavi alkaa odottaa taas ensi vuotta. Onko siis niin, että ekumenia toteutuu kerran vuodessa. Mitä sellainen ekumenia on? Onko ekumenia jotain samaa kuin pakkoruotsi?

Eikö Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) velvoita enää hänen seuraajiaan? Jeesushan rukoilee myös meidän puolestamme sanoen: "Että he olisivat yhtä!" Kristuksen kirkon hajaannus on meidän ihmisten syytä. Jumalan tahto on ihan toinen. Mutta eikö meidän tulisi pyrkiä korjaamaan rikki mennyt? Rukousta sanotaan uskon äidinkieleksi. Mieleeni tulee ortodoksinen jumalallinen liturgia, jossa joka kerta rukoillaan kaikkien yhdistymistä. Ymmärrämmekö me siis äidinkieltämme, jos kuljemme koko ajan poispäin toisistamme? Vai tarkoittaako tuo rukous, että kaikista on tultava ortodokseja? Sinänsä tuo olisikin oivallinen tavoite, sillä ortodoksinenhan merkitsee sananmukaisesti oikein ylistävää. Onko itse asiassa kaikissa kirkoissa samanlaista otetta esillä kuin Vatikaanin lausumassa, jonka mukaan pyhästä istuimesta erossa olevat kirkot eivät ole kirkkoja sanan varsinaisessa mielessä? Me olemme toisinaan varmaan kaikki niin hirmuisen oikeaoppisia, että oksat pois.

Mutta entäpä kun Raamattu sanoo asian niin, että Jeesus on runko ja me uskovat olemme oksina. Ilmankos Jeesus sanoo myös niin, ettemme me saa aikaan mitään ilman häntä.

Ilmankos ekumenia etenee hitaasti, jos ollenkaan! Siis olemmeko todellakin unohtaneet Jeesuksen ja hänen ut unum sint-rukouksensa? Tai jos emme, niin miksi me siitä vähät välitämme?

Maaningan kirkossa oli perjantai-iltana (22.1.2010) ekumeeninen iltakirkko. Ortodoksivirkaveli saarnasi, ja hyvin sen tekikin. Paikalliset kuorot lauloivat. Angelos-kuoron laulu Valtiattareni tosin tuotti pienen välikohtauksen. Kirkossamme häiriötä aiheuttaa varsin usein eräs seurakuntaamme kuulumaton, mieleltään sairas henkilö. Hänen uskoonsa ei autuaalla Neitsyellä ole sijaa, ja hän antoi muidenkin ymmärtää asian erittäin kuuluvalla äänellä. Sitten hän poistui kirkosta. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pilata muiden juhlaa, olipa kyseinen ihminen sairas tai ei. Jos olisin huomannut kyseisen ihmisen, olisin ehkä arvannut, milloin hän saattaisi kokea jälleen tehtäväkseen korjata selvän vääryyden. Angelos-kuoro lauloi kauniisti. Protestantismi ei ole kaiketi koskaan ollut oikein vahvoilla Neitsyt Marian ymmärtämisessä. Jumalan sanaa pidetään ohjeellisena, mutta se kohta, jossa Maria laulaa, että tästedes kaikki sukupolvet ylistävät häntä autuaaksi, unohdetaan kokonaan. Ajattelinkin myöhemmin, että angelokset ovat tervetulleita uudelleenkin laulamaan meille Mariasta. Vaikka ortodoksinen näkemys tuntuisi luterilaisesta vieraalta, panisi se kenties miettimään, miten luterilaisestakin tulisi oikein ylistävä. Ehkä me luterilaiset voisimme ortodoksien ja roomalaiskatolisten avulla löytää Mariaa oikein ylistävän ymmärryksen.

Mariahan oikeastaan on Kirkon äiti. Jeesus Kristus on tosi viinipuu, eli siis Kirkko. Maria on Jeesuksen, lihaksi tulleen Sanan äiti. Maria on siis Kirkon äiti, meidän uskovien äiti, tai siis isoäiti, sillä jolla Jumala on Isänä, sillä Kirkko on äitinä. Äitiä pitää kunnioittaa, isoäidistä puhumattakaan, kuten olemme alkaneet havahtua ymmärtämään isoäiti Eveline Fadayelin myötä. Mutta on tietenkin luonnollista se, että jos olemme ulkoistaneet isoäidin suomalaisesta perheestä, niin ihmekös sitten se, miten me käyttäydymme Mariaa kohtaan.

Oi jospa joulu maallinen.

Näin joulun kynnyksellä olisi hyvä muistaa, että ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17) Suomalainen joulu on muuttumassa yhä maallisemmaksi. Usein tulee mieleen sanonta, jota on hiukan entisestä parannettu: ”Joulujuhlista jaloin, pikkujouluista kontaten.” Tuo sanonta kuului ennen vanhaan ja kenties parempina aikoina näin: ”Joulu juhlista jaloin!”

Kun taannoin vierailin adventtihartauden merkeissä kouluilla, kävi selväksi, ketä lapset odottavat. Onhan se osaltaan ihan luonnollista, mutta ottaen huomioon hartaudellisen yhteyden, niin hiukan surullistakin se on, että odotettu yhteinen jouluvieras on joulupukki, eikä suinkaan Jeesus.

Mieleeni on tullut, jouluhulinahysteriaa ajatellessani, tarina hölmöläisistä, jotka yrittivät kantaa säkeissä valoa pimeään mökkiinsä. Eihän se valo säkissä siirtynyt. Joten ei se joulukaan kyllä kauppakasseissa kaupoista kotiin kulje, vaikka eri kaupparyhmittymät näin haluaisivatkin julistaa.

En tahdo tällä kirjoituksella pahoittaa kenenkään lahjantuojan mieltä. Haluan vain kertoa, että maallinen joulu ei voi koskaan korvata todellista sydänten joulua.

Joulu on armon, rakkauden, ilon, valon ja lämmön juhla. Joulun juhlaan astumme aatosta lähtien. Todellisuudessa aatto on yhä aatto eli juhlaa edeltävä päivä. Nykyään vain ei millään tahdo olla enää mitään väliä. Mukavuudenhalu syö miltei kaiken hyvän perinteen. Tänä vuonna vietämme vielä kolmattakin joulupäivää, jota kutsutaan myös apostoli Johanneksen päiväksi. Luterilainen kirkko on kaiken kaikkiaan ollut varsin horjuva hyvän ja elävän perinteen säilyttämisessä. Toisaalta juhlien nimeäminenkin on ollut turhan käytännönläheistä. Kun joulun juhla-aika loppiaisena päättyy, niin mistä tuo nimitys kertoo, siis muusta kuin juhla-ajan päättymisestä. Tietenkään nimitykset epifania tai teofania eivät ilman selitystä avaudu nykyihmisille, mutta saisihan sitä lämpimän jo siitäkin, että yrittää iskostaa luterilaisiin mieliin, että paastonaika se edeltää jouluakin. Ihmetyttää vain se, että meikäläisten kirkonmiesten ja –naisten mukaan ei paastolla ole mitään tehtävää. Onko asia todella näin?

 

Niin se on, että vain Jumala voi siunata joulumme, joten sitä minä sydämen pohjasta toivon meille kaikille!

 

Pelastus on lähtöisin Jumalasta, aina!!!

Luojan kiitos pelastus ei ole minun käsissäni!

Kun en pidä kaikkea mahdollisena, niin minua pidetään tuomarina. Tuomarin tehtävä ei kuulu hengellisessä mielessä kenellekään luodulle. Kuten olen kirjoittanut, ovat kaikki luodut tervetulleita osallistumaan seurakunnan elämään. Pyhän Kirjan mukaan Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Meidän viestimme ei saa olla, ettei kukaan pääse Isän luo. Meidän viestimme tulee olla se, ettei Isän luo ole muuta tietä kuin Jeesus Kristus. Meidän tehtävämme ei ole osoitella Jeesukselle, että mene sinä sinne tai tuonne, vaan Jeesus sanoo meille jotain. Hän sanoo: "Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani." Jeesuksen luo voi olla ja on lukemattomia teitä. Olkaamme kaikki Kristuksen kirjeitä maailmalle.

Minulla ja muillakaan kristityillä ei ole valtaa lähettää ketään minnekään, ylöspäin tai alaspäin. Jokaiselle kristitylle kuuluu rukous: "Oi, kunpa kulkuni olisi vakaa." Jokaiselle kristitylle kuuluu varoitus: "Joka luulee seisovansa, katsokoon ettei kaadu."

Luterilaisen opin mukaan kristitty on samanaikaisesti syntinen ja armahdettu. Tätä tarkoitin kun kirjoitin synnintunnosta. Meillä ei ole käytössämme tikapuita jotka johtaisivat synnittömyyteen tässä elämässä.

Miksi sitä, joka haluaa pysyä varsin perinteisillä linjoilla, pidetään ahdasmielisenä. Miksi suvaitsevaisuutta korostavat eivät ulota suvaitsevaisuuttaan kaikkiin.

Ehkäpä pitäisi muistaa benediktiinien motto "ora et labora" eli rukoile ja tee työtä. Ehkäpä tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta ja apua enemmän kuin aikoihin. Ehkäpä jokaisen aamun rukous voisi olla tässä: "Herra, avaa minun huuleni, niin minun suuni julistaa sinun kunniaasi!"

Yhteys-liikkeen sivuilla on osasto yhteys ja ortodoksit (tai jotain sinne päin). Siellä kannattaa käydä myös luterilaisten.

 

Raamattu on uskon ja elämän tärkein peruskirja

Sopiiko demokratia kirkkoon?

Ratkaistaanko tulevaisuudessa kirkon tärkeät kysymykset katugallupeilla? Suomen kirkkorahvas maallistuu kovaa vauhtia. Kristillisyys heikkenee ja monenmuotoinen hengellisyys tai paremminkin uskonnollisuus vahvistuu. Kirkko alkaa tehdä ratkaisuja tukeutuen suureen, mutta kuitenkin kuviteltuun enemmistöön tukeutuen. Näin tapahtuu, siksi että olemme huolissamme kirkon kuihtuvista verotuloista, mutta emme kuihtuvasta uskonelämästä. Suorastaan pakonomaista takertumista "jäljellä oleviin" osoittaa se, että pelkäämme pitää kiinni apostolisesta uskosta (eli siitä mihin kaikkeen Jeesusta tarvitaankaan) ja puhua synnistä. Synnintunto on kuitenkin oikeastaan portti pelastuksen tielle. Ilman synnintuntoa emme tarvitse Jeesusta mihinkään, tai hänestä tulee vain kiiltokuvamainen esikuva.

Kirkon usko on edelleen ilmaistu luterilaisissa tunnustuskirjoissa, sekä vanhoissa ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Usein muuten mietin, että miten me tämänpäivän ihmiset voisimme paremmin tietää Jeesuksen tarkoituksista kuin hänen aikalaisensa.

Suomessa demokratia etenee niin, että ehdokkaiksi ja luottamustehtäviin saadaan erilaisia julkimoja. Tietämys päätettävien asioiden taustoista ohenee ohenemistaan. Samoin tuntuu käyvän kirkossa. Päättäjiksi valitaan jo ruohonjuuritasolla ihmisiä, joita seurakuntaelämä ei käytännössä kiinnosta pätkääkään. Hiukan minua suorastaan pelottaa, miten käy niiden nuorten, jotka kenties valitaan kirkkovaltuustoihin. Ovatkohan he vielä käytettävissä ehdokkaiksi ensimmäisen kauden jälkeen?

Kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Voisiko se kääntyä liian hitaasti? Enpä usko! Mutta entäs jos ruoriakseli on jo katkennut? Missä on oikea telakka? Puolassako?

Tervehdys Maaningan joulunavauksessa 27.11.2009

Rakkaat kristityt!

Joulu se on merkillinen juhla. Odottamista riittää monen monta viikkoa ja sitten kun juhla lopulta koittaa, se on hetkessä ohi. No, ei se ihan oikeesti ihan näin mene. Tunnetaanhan 3. ja 4. joulupäiväkin kirkollisissa kalentereissa ja onhan joulun juhla-aikaa vielä Loppiaisena.

Se on kuitenkin hyvä, että on, mitä odottaa. Odotus on melkein yhtä tärkeää kuin juhla. Onhan juhlaan valmistauduttava. Mutta kannattaa muistaa myös viisas sana juhlavuottaan viettäviltä Martoilta. Se menee jotakuinkin näin: Suursiivoa kaappisi ainoastaan siinä tapauksessa, että aiot viettää joulusi niissä.

Joulu saapuu jokaiselle, mutta se ei edellytä stressaamista. Joulu saapuu niin rikkaille kuin köyhille, sillä Jumala antaa armonsa auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

Olemme astumassa adventin aikaan. Tämä aika muistuttaa meitä kaikkia siitä, millaista Jeesusta me odotamme jouluvieraaksemme. Sunnuntaina laulaa kajautamme tutun ja rakkaan Hoosiannan, ja näin tervehdimme samalla uutta alkavaa kirkkovuotta.

Joulun hyvistä tuoksuista tärkein on Kristuksen tuntemisen tuoksu. Kunpa me kristityt levittäisimme tätä tuoksua kautta tyynen vienon yön, ja kautta koko vuoden.

Joulu on merkillinen juhla. Muistamme toisiamme vähän niin kuin syntymäpäivinämme. Lähetämme kortteja ja paketteja. Lahjat kertovat myös antajansa rakkaudesta. Kun me ihmiset näin osaamme antaa lahjoja, niin miten suuri onkaan meidän Jumalamme rakkaus meitä kaikkia luotuja kohtaan.

Iloista joulunodotusta meille kaikille! Ja siunattua adventtiaikaa!

 

Oi, auta ja pelasta!

Miksi Hoosianna-hymniä lauletaan adventtina mutta ei palmusunnuntaina?

Läntisen kristikunnan kirkkovuosi alkaa adventista. Adventti merkitsee sanana tulemista. Odotamme Kristuksen, Rauhanruhtinaan tulemista. Adventti kuvaa sitä pitkän pitkää odotusta, joka päättyi ensimmäisenä jouluna. Samalla adventti tähtää Kristuksen toiseen tulemiseen, paruusiaan. Odotamme armorikasta Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Nimitys "Vapahtaja" viittaa aina ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Joulua ei siis ole ilman pääsiäistä, eikä pääsiäistä ilman joulua! Kristuksen täytyi syntyä ihmiseksi. Hän syntyi meidän pelastuksemme tähden.

Pääsiäinen on kirkkovuoden ja uskonelämän keskus. Adventti korostaa omalla tavallaan kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyyttä. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina luetaan itse asiassa palmusunnuntain tapahtumista. Siksi Hoosianna lauletaan adventtina. Mutta miksi Hoosianna ei kaiu kirkoissa myös palmusunnuntaina? Siinä on melkein suurempi kysymys!

Odotus on yhtä tärkeä kuin itse juhla. Adventti jää kuitenkin maallisen joulun valmistelujen alle. Joululaulut soivat marketeissa vuosi vuodelta aiemmin. Mutta maallinen joulu voi aina olla taivaisen joulun alku. Siksikin on hyvä asia, että joulu on joka vuosi. Pelastussanoma on tarjolla yhä uusille sukupolville. Onneksi lauletaan myös siitä, miten lapsi voi myös unohtua hankeen ja paleltua. Kunpa me emme olisi laulaessamme noita lauluja vain magnetofoneja, äänentoistolaitteita, vaan antaisimme laulujen sanoman koskettaa sydäntämme.

Vielä vähän Hoosiannasta! Sehän tarkoittaa: "auta" ja "pelasta". Noissa sanoissa on myös vastaus kysymykseen, mihin Jeesusta tarvitaan. Mihin Jeesusta tarvitaan, mihin tarvitaan tietä, totuutta ja elämää? Etkö sinä siis tarvitsisi tietä, totuutta ja elämää? Tie on siis jo valmis, meidän on vain löydettävä se. Erään sanonnan mukaan sinun on kuljettava hiljaa, jos et tunne tietä. Jouluun on pitkä tie, ei vain neljä viikkoa, vaan tuhansia vuosia. Meidän odotuksessamme ei ole kysymys vain meistä, vaan myös heistä, jotka ovat eläneet ennen meitä. Ilman heitä me emme tietäisi joulusta mitään, emmekä Vapahtajan syntymästä. Kasvatus siis kannattaa! Ja se on kotien eli vanhempien tehtävä.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on yksi suosituimmista pyhäpäivistä. Suosiossa on yhä enemmän kyse tunnelmoimisesta. Jos kysymys olisi edes joulun odotuksesta, niin kirkkoon osattaisiin kyllä myös ensimmäisen adventin ja jouluaaton välissäkin. Silloin nimittäin kerrotaan, mistä tässä joulun odotuksessa onkaan kysymys. Kaiken kaikkiaan. Tiesitkö muuten, että ensimmäinen adventti on nöyrtymisen adventti, että toinen adventtisunnuntai on omistettu Kristuksen toiselle , kunnialliselle tulemiselle, että kolmannessa on kysymys Kristuksen hengellisestä tulemisesta sanan ja sakramenttien välityksellä, ja että neljäs adventtisunnuntai kutsuu meitä Herramme Äidin lähelle, jakamaan hänen odotuksensa.