Jumalan sanan valoa vai käärmettä pyssyyn?!?!?

Mietteitä synodaalikokouksen jälkeen

16.–17.2.2009 pidettiin Kuopion tuomiokirkossa ja Musiikkikeskuksessa Kuopion hiippakunnan synodaalikokous (pappeinkokous), johon saimme kutsun piispalta. Kokoukseen osallistuminen on virkavelvollisuus. Jo syksyllä papistolle lähetettiin tämänkertainen synodaalikirja Jumalan historia, jonka on kirjoittanut joskus nuoruudessaan roomalaiskatolisena nunnana elänyt Karen Armstrong. Moni ihmetteli kirjaa, mutta sen valinnan tausta jollain tavalla valkeni hiippakunnan tiedotuslehteä Capitolia. Kirjoittaja on yhteydessä samaan Westar-instituuttiin ja Jeesus-seminaariin, mihin hiippakuntadekaanimmekin Sakari Häkkinen (tuoreen Mikkelin piispan ilmeisesti liberaalimpi veli). Siellä sitä kädennostolla äänestetään, mitkä sanat ovat tulleet Jeesuksen suusta, ja varsinkin, mitkä eivät.

Tulipa tässä mieleen kännykkä. Latasin siihen joskus Suomen Pipliaseuran sivuilta Alfan ja Omegan näytön kuvaksi. Mutta ongelmahan siitä tuli, miten laittaa kännykkä äänettömäksi ilman, että tekee Kristuksen äänettömäksi. Sitä en nimittäin halua koskaan tehdä, enkä sellaista elämää edistää. Alfa ja Omegahan viittaavat suoraan Kristukseen.

Synodaalikokous alkoi messun vietolla tuomiokirkossa. Viikkomessussa saarnasi Enon kirkkoherra, lääninrovasti Rautavuori. Jumalan sanan kylvö jäi tosin hiukan tulikiven katkuisen sanan alle: saanko sanoa?! Ehkäpä on hyvä antaa ajan kulua hiukan enemmän kuin nyt tapahtui. Tosin uraanikaivosasiasta on tullut piispamme ykkösaihe, joka tuntuu voittavan kaiken muun. Mistäpä muusta olisimme viime syksynä kuulleet enemmän?

Kokousohjelma Musiikkikeskuksessa alkoi tanssiesityksellä, joka ei nyt oikein avautunut. Korvani kuulivat jotain pharmaca phennican tapaista ja silmäni katsoivat kaatuilua. Varmasti tanssijat olivat sinänsä taitavia, enkä siihen voi ottaa mitään muuta kuin positiivista kantaa.

Piispa oli hiukan tuohtunut, ettei synodaalikirjavalinta tuottanutkaan papistolla lukuintoa ja – iloa. Piispa on linjansa valinnut, kuten kuka tahansa meistä muistakin.

Iltajuhlassa näimme ja kuulimme katumusharjoituksen. Piispatar lupaili meille iloista iltaa, mutta ohjelma oli kyllä kaikkea muuta. Kulttuurianti jäi hiukan etäiseksi. Sinänsä trumpetisti käytti torveaan yllättävän monipuolisesti. Välillä tuli muutama ihan kirkaskin ääni. Lausuja luki ihan ilmeikästä tekstiä, mutta iloinen iltakin siinä sitten pakeni.

Lopulta suuntasimme Puikkarin yökerhoon, koska siellä näimme Riesan. No, ei sekään nyt ihan hirveästi napannut, se musiikki. Kyllä pojat soittaa ja laulaa osasivat, ihan ekumeenisessa hengessä kaiken lisäksi, mutta ei vain ollut minun musiikkiani. Toisaalta iloista iltaa voisi kai viettää muuallakin kuin ravintolassa, vaikka ei se toki minulle mikään synnin pesäkään ole. Eivät soittimet tai tilat itsessään mitään syntisiä ole. Kyllähän haitaria kutsuttiin aiemmin pirun keuhkoiksi, mutta tuskinpa sitä voi ainakaan Raamatulla perustella.

Musiikki toi mieleeni vielä Epsanjan Aurinkorannikon ja turistipappikohun. Kyllähän asian laita tiedettiin jo vuosien takaa, se nimittäin, ettei Costa del Sol ole mikään Islas Canarias kirkollisestikaan. Kun Aurinkorannikon suomalaiset eivät halua viettää pyhiä palveluksiaan missä tahansa, niin olisihan se ollut hyvä ulkosuomalaisosastossa muistaa, että luterilaisia kirkkorakennuksia ei navigaattori hevillä löydä suomalaisten lomaparatiisissa.

Kuopion kapituli tuntuu olevan se paras osa Savvoo, mutta on sitä elämää muuallakin, siis tuolla ulkona. Sitä paitsi jo kauan sitten, Jeesuksen aikoina, ne olivat vähiten vapaita jotka vapauttaan eniten korostivat.

Parasta antia olivat Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen piispan Munib Younanin osallisuus ja puheet, mutta niitä ymmärtääksemme tarvitsemme tietoa ja ymmärrystä arabikristittyjen ahdistavasta tilanteesta.

Ajasta aikaan varjellut Herra on Kirkkoansa

Jumalan historia – historian Jumala

 

Takana on kaksipäiväinen hiippakuntamme pappeinkokous, jota kutsutaan perinteisesti yhteiseksi tieksi, synodaaliksi.

Ennen joku hiippakunnan lahjakkaista papeista sai epäkiitolliseksi tehtäväkseen kirjoittaa synodaalikirja. Nyt synodaalikirjaksi oli valittu Karen Armstrongin kirja Jumalan historia. Koska kyseessä oli luterilaisen hiippakunnan pappeinkokous, olisin toivonut, että synodaalikirja olisi noussut luterilaisen kristillisyyden keskeltä. Pohdittavaa olisi paljon siinä, miten ymmärrämme Jumalan luterilaisessa kristillisyydessä. Tietenkin Jumala on sama kaikilla kristityillä, mutta terve itseymmärrys auttaisi ymmärtämään toisia kristittyjä.

Savon Sanomien otsikkoon nousi islam, mikä ei kuitenkaan ollut se keskeisin teema pappeinkokouksessa. Islam puhuttaa tietenkin meitä suomalaisia yhä enemmän ja enemmän, mutta täällä Pohjois-Savossa se ei ole haaste numero 1. Paljon suurempia haasteita tuottaa maallistuminen, uusateismi ja välinpitämättömyys elämän tärkeistä arvoista.

Olen miettinyt paljon piispamme teesiä, jonka mukaan hengellisyys ilman maallisuutta päättyy hengettömyyteen. Mikäli kyse on hengellisen ja maallisen liian jyrkästä erottamisesta, niin olen esipaimeneni kanssa samaa mieltä. Mutta mikäli kirkon täytyy seurata eduskuntaa mitään kyselemättä, niin en tätä teesiä ymmärrä. Jumalan silmissä jokainen on kaunis, mutta se ei merkitse sitä, että kaikki meissä olisi silti Jumalan tahdon mukaista. Armon saa Raamatun mukaan se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää. Jumala rakastaa jokaista luotuaan ja Kristuksessa lunastamaansa, mutta ei katso kaikkea sormien lävitse. Millä muulla tavoin vanhemmat osoittavat rakkautta murrosikäiselle lapselleen kuin asettamalla rajoja? Eivät rajat nuorta naurata, mutta vain vähän myöhemmin hän ymmärtää, että häntä rakastettiin.

Aina ei vain elämässä ole kivaa, ei edes joka päivä, mutta tätä ei vain pidä ottaa haudanvakavasti. Paistaa se päivä risukasaankin! Aina ei ole kivaa kirkossakaan, mutta se ei merkitse, etteikö jotain tärkeää olisi aina tarjolla. Kaikelle pintaliidolle tapahtuu jossain vaiheessa pohjakosketus. Mutta silloinkin taaksepäin katsellessa näkyvät vain yhdet jalanjäljet, ja ne voivat hyvinkin olla Kristuksen jäljet. Emme me häntä aina huomaa ja usein ohitamme hänet vauhdilla, mutta silti hän saattaa olla lähempänä kuin ymmärrämmekään.

Jumala ei ole ihmisen aivoissa tai käsissä syntynyt tuote. Jumala ei ole heijastusta toiveistamme tai haikailuistamme. Jumala ei ole sairaan mielen synnyttämä harha. Jumala on, vaikka kuinka väittäisimme, ettei Jumalaa ole.

Kristillinen, osiinkin hajautunut kirkko on todistusta Jumalan olemassaolosta, sillä jos tämä kaikki olisi vain inhimillistä ponnistelua, olisi kirkko kuollut omaan mahdottomuuteensa jo ajanlaskumme alun aikoihin.

Kaikilla maailman ihmisillä voi olla aitoa pyrkimystä samaan suuntaan, mutta toinen asia on se, mistä lähdemme liikkeelle, ja mikä on lopullinen päämäärämme ja määränpäämme. Kristillinen usko on paljon enemmän kuin sokeaa totena pitämistä, se on Totuudesta elämistä. Totuus ei löydy kaurapuurosta, vaan Hänestä, joka antaa kylvölle kasvun.

Sana Suomelle: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunteminen!

Uskonnollisuus ei merkitse samaa kuin hengellisyys

 

Tässäkin maassa uskonnollisuus ja hengellisyys yhdistetään, mutta se on suuri harha. Tänä aikana puhutaan paljon enemmän henkisyydestä kuin hengellisyydestä. Suomi alkaa olla oikeastaan jälki-kristillinen maa. Kirkot täyttyvät maallisella musiikilla, mutta gospelkaan ei vedä samalla tavalla joukkoja. Kun pappien ulkonäkö alkaa kiinnostaa kastekoteja, aletaan olla kaukana todellisesta kristillisyydestä. Kaste alkaa olla monille vain nimenantojuhla, jossa toivotaan, ettei Elämän Antajasta ja Hyvyyden Lähteestä, eli kolmiyhteisestä Jumalasta puhuttaisi juuri mitään. Kiiltokuvaelämää on monen suomalaisen elämä. Kulissit ovat kunnossa mutta sisällä kumisee tyhjyys. Lainaanpa rakasta apostoliani jälleen kerran: ”Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista." (Ap. t. 17:29–31)

Elämä, usko ja rukous ovat tärkeitä teemoja Jumalan kasvojen edessä. Jumala on lahjoittanut jokaiselle meistä elämän. Usko on samoin Jumalan lahja, eikä siis mitään meidän omaa pinnistelyä tai ponnistelua. Uskon tehtävänä ei ole irrottaa jalkoja maasta vaan oikeastaan juntata ne siihen lähimmäisten, siis kanssaihmisten avuksi ja turvaksi. Rukous on yhtä luonnollista ja tärkeää kuin hengittäminen. Rukous ei tarvitse paljon sanoja, mutta sydäntä se tarvitsee. Rukous on elonmerkki Jumalan edessä. Jokaisesta, joka kääntyy Jumalan puoleen, iloitaan taivaissa niin, että emme osaa sitä riemun määrää edes kuvitella.

Tapakristillisyys olisi tärkeää. Jeesuskin kävi tapansa mukaan temppelissä. Vanhemmat toivat hänet sinne jo lapsesta. Rukoukset aamuin ja illoin sekä ateriapöydässä tuottavat elämään hyvää makua ja tuoksua. Lähimmäisrakkaus on Jumalan tahto ja Kristuksen antama ohje. Jeesus Kristus joutunee sanomaan väsymättä meille uppiniskaisille immeisille: Mene ja tee sinä samoin. Jeesus Kristus joutunee vääntämään sukupolvi toisensa jälkeen malliksi jotain suurin piirtein ratakiskosta, jotta viesti menisi perille. Ei kai tämä maa ole se, jossa kuulemme nämä sanat: ”Heille oli sanottu: - Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. Mutta he eivät tahtoneet kuulla.” (Jes. 28:12) Mutta näin käy, jos apostolin sana toteutuu uudelleen: ”Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.'” (Ap. t. 17:23) Ei kai tämä kansa ole se, joka hädin tuskin huulillaan kunnioittaa Jumalaa, mutta jonka sydän on yhtä kaukana Jumalasta kuin itä on lännestä.

Vastine 1.2.2009 Uutis-Jousessa julkaistuun Pia Punkin kirjoitukseen

Pienten ihmisten asioista seurakunnassa

Maaningan seurakunnalla ei ole mitään tarvetta suhtautua nihkeästi eli kielteisesti lasten ja nuorten urheilutapahtumiin tai yleensäkään liikuntaharrastukseen. Rippileiri on vain kerran elämässä, mutta Maaningan seurakunnassa on jokaisena kesänä tarjolla kaksi vaihtoehtoista leirin ajankohtaa. Toinen leiri sijoittuu loppukesän aikaan. Meillä ei ole omaa leirikeskusta, ja siitä seuraa se, ettemme me missään tapauksessa yksin voi sanella tai päättää leiriemme ajankohtia. Meillä ei ole todellakaan mitään hampaankolossa Power Cupia kohtaan. Suomen suvessa ei vain liene yhtään viikkoa tai viikonloppua etteikö löytyisi päällekkäisiä tapahtumia. Ja
toisaalta kaikki nuoret eivät suuntaa Power Cupiinkaan. Toivomme jokaiselta nuorelta yhtäjaksoista osallistumista leirille. Tämä johtuu siitä syystä, että rippikoululeirillä opiskellaan, eikä ainoastaan saada hyviä elämyksiä, joita toki myös haluamme tarjota turvallisten aikuisten seurassa. Meitä myös sitovat rippikoulua koskevat ohjeistukset, jotka piispainkokous on vahvistanut. Leirin kokonaiskesto kuukausissa on aina vähintään puoli vuotta. Rippikoulun tuntimäärä on edelleen 80 eli ei aivan mitätön juttu näinkään. Rippikoulussa pyrimme tasapuolisuuteen, mutta
se ei puolestaan onnistu ilman, että nuoret vanhempineen sitoutuvat rippikouluun. Me emme ole suinkaan kaikkia poissaoloja urheilutapahtumien vuoksi tyrmänneet. En tosin muista kertaakaan, jolloin esimerkiksi minuun olisi otettu yhteyttä Maaningan Mahdin suunnalta. Olemme aina valmiit keskustelemaan käytännöistämme, mutta toivoisimme ymmärrystä myös sille, että rippikoulu käydään vain kerran elämässä, ja että Maaningan seurakunnalla on tarjota myös vaihtoehtoinen leirin ajankohta. Repertuaarimme ei pienessä seurakunnassa luonnollisesti voi olla tämän laajempi.
Vielä haluan korostaa, että me seurakunnan työntekijät kannamme aidosti huolta lasten ja nuorten kasvusta tasapainoisiksi ja vastuuntuntoisiksi ihmisiksi, myös Pyhän Hengen temppeleinä. Tätä tarkoitusta palvelee myös rippikoulu, joka on kirkon kasteopetusta. Rippikoulu on kokonaisuus, josta ei kannata poimia osia kuin rusinat pullasta, jos ja kun muilta toimilta jää aikaa. On turhaa asettaa seurakunta rippikouluineen vastakkain nuorten liikuntaharrastuksen kanssa. Jos kyse on joka tapauksessa lasten ja nuorten todellisesta hyvästä, olemme samalla puolella.

Arto Penttinen
Pastori, Maaningan kirkkoherra

Käyköhän minulle luterilaiselle kuin katoliselle Joseph Ratzingerille aikoinaan 1960 l:lla?

Tuomiokapituliin on koottu monia liberaaleja teologeja. En oikein ymmärrä, miksi näin. Raamattu on Pyhän Hengen inspiroima kirjojen Kirja. Toki se on ihmisten kirjoittama, eikä näin mikään automaattisesti kirjoitettu. Toki minunkin mielestäni Raamattuun sisältyy myös aikasidonnaisuutta. Mutta tämä aikasidonnaisuus ei koske kylläkään ihmisen pelastukseen liittyviä dogmeja siis oppeja. Jeesusta tarvitaan kaikessa elämässä. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän ihmisten pelastuksen tähden. Jeesus oikeastaan yhdistää Vanhan ja Uuden testamentin. Hän on Raamatun punainen lanka. Ilman Vanhaa testamenttia emme voi todellisesti ymmärtää Uutta testamenttia, ja päinvastoin. Jumalanpalvelusuudistus lisäsi onneksemme vanhatestamentillisten tekstien käyttöä. Toivoisin näin, että psalmit kaikuisivat jokaisessa messussa.

Me emme saa tyhjentää järkeisuskolla Raamatun sanomaa. Ihan turhaa on julistaa, että kaikki pääsevät taivaaseen. Eihän sellaista riviä Raamatusta löydy. Mutta sen Raamattu julistaa todella, että Jumala tahtoo, että kaikki pelastuisivat. Se on suloinen todellisuus, jossa valitettavasti monetkaan eivät halua elää.

Vie pois minun edestäni virsiesi pauhu! Tätä Aamoksen kirjan lainausta taidetaan hiippakunnassamme ja kaiken kaikkiaan järkiluterilaisuudessa viljellä aika lailla paljon. Miksi virret, jotka ovat läpeensä syvällistä rukousta, eivät kelpaisi papeille? Miksi hoetaan, että Juicen laulut sisältävät arjen teologiaa, kun se on höpötystä. Miksi messusta tehdään tangomarkkinat, vaikka Jumala kaipaa nöyryyttä ja hiljaisuutta meiltä luoduiltaankin?

Messu on tärkeä tapahtuma jokaisena sunnuntaina. Sunnuntai on pääsiäisjuhla, siis ylösnousemustodellisuuden peili! Ylösnousemus on osoitus Jumalamme voimasta ja vallasta. Toivoisin luterilaisuuden olevan täynnä iloista uskoa, mutta tuo liberaalisuus kyllä synkentää meitä monia. Mielelläni on avaramielinen ja suvaitseva, mutta Jumalan sanaa kunnioittava. Me emme saa nöyristellä eli teeskennellä Jumalan tai ihmisten edessä, mutta Jumalan edessä tulee kaikkien nöyrtyen kumartua.

Jumalalla on vain yhden päivän ikäisiä lapsia...

Jumalan lapsia olemme kaikki

 

Maaningan seurakunnassa on päiväkerhoja, joita on ansiokkaasti pitänyt lastenohjaaja Elina Haajanen melkeinpä sukupolvesta toiseen. Puhutaankin iloisesti Elinan kerhoista. Minusta tuntuu, että kerhoissa annetaan hyvä, pienoinen uskon siemen. Kerhoissa on elämää, uskoa ja rukousta sopivassa määrin. Toivottavasti vanhemmat ymmärtävät, miten tärkeää on kristillinen kasvatus. Se ei ole vaikeaa. Ehkä sitä voisi kysyä Elinalta!

Outo ajatus on muuten se, että lasta ei kasteta, vaan päättäköön hän sitten joskus myöhemmin, mihin haluaa kuulua. Lastako ei siis tarvitsisi varustaa elämän eväillä? Miten hän sitten pärjää elämässä, jos ”työkalupakki” kolisee tyhjyyttään. Minkä varassa hän kohtaa vastoinkäymisiä? Onko todellista toivoa vain taloudellinen menestys? Jos rukousta ei opeteta, niin mihin hän huutaa sitä, mitä ei voi sanoa vanhemmilleen tai kavereilleen?

Pitääkö meidän luulla, että olemme olemassa vain vanhempiemme yhtymyksen myötä? Miksi sitten kaikki eivät saa lapsia, vaikka voisivat ja tahtoisivat? Jokainen meistä on olemassa, koska se on Jumalan tahto. Ketään ei ole olemassa siis vain siksi, että mies ja nainen käyttäytyivät kerran vastuuttomasti ja harjoittivat suojaamatonta seksiä. Ei ketään! Missä on vastuutonta käyttäytymistä, siellä vastuu lapsesta ja nuoresta kasvaa aina vain suuremmaksi.

Kun ihmisen nimi kasvaa koko ajan suuremmaksi, niin täytyy todeta, että ei näytä yhtään hyvältä.

Aivan toista olisi, jos se kaikkein suurin nimi olisi painettuna sydämiimme: Minä annan teille rauhan. Oman rauhani, sen minä teille annan, en sellaista, jonka maailma antaa. Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja aina. Muuta nimeä ei ole annettu joka meidät pelastaisi, kuin nimi JEESUS.