Jos unohdat minut, älä missään tapauksessa unohda Jeesusta, Kristus Jumalaa

15. sunnuntai helluntaista (24.8.2008): Kiitollisuus

Evankeliumi: Joh. 5:1–15

Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin.

Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa. Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: "Tahdotko tulla terveeksi?" Sairas vastasi: "Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." Jeesus sanoi hänelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele." Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli. Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: "Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi." Mies vastasi heille: "Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: 'Ota vuoteesi ja kävele.'" Silloin juutalaiset kysyivät: "Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?" Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin." Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

”Kyllä on pitkä aika!” Nämä sanat kuullaan varmasti hyvin usein niissä palvelukeskuksissa, joissa hoidetaan vanhuksia. Nämä sanat saattavat tervehtiä satunnaista tulijaa: ”Kyllä on pitkä aika!” Miten sinä kuulet tai miten minä kuulen nämä sanat? Uskon, että rivien välistä voimme lukea, että ”vihdoinkin joku tuli minun luokseni”. ”Kyllä on pitkä aika” kertoo odotuksesta, joka on läsnä miltei jokaisena elämän hetkenä. Mutta kuvittelepa itse tällainen tilanne: Et pääse vuoteesta minnekään omin avuin. Olet siis lähes samassa asennossa kaiket päivät. Joku tuo sinulle lääkkeet. Joskus sinut viedään kylpyyn. Pari kertaa viikossa käy joku vieras olemassa luonasi puolisen tuntia. Vuorokaudessa on aina kaksikymmentäneljä pitkän pitkää tuntia. Sinulla on jotakin seuraa noin tunnin ajan päivässä ja sekin aika menee liian nopeasti. Tällaista elämää sitten vähintään muutamia vuosia. ”Kyllä on pitkä aika!”

Menin kerran vuosia sitten käymään erään vanhuksen luona ensimmäistä kertaa. En ilmoittanut etukäteen tulostani. Kun avasin oven tupaan, näin että vanhus oli aterioimassa. Hän yllättyi odottamattoman ja silti odotetun vieraan tulosta niin, että sanoi: ”Seurakunnastakaan ei koskaan ketään käy!” Hiljaa mielessäni mutisin, että juurihan minä tulin. Muutaman hetken kuluttua tunnelma vapautui ja ymmärsin tämänkin odottajan ajan muodostuneen pitkäksi. Hämmennys yllättävästä vieraasta purkautui pettymystä tuottavan odotusajan ilmaisemiseen.

Me mainostamme maamme tasa-arvoisuutta turuilla ja toreilla. Jos äsken kuvailemani tapaukset ovat totta ja pitävät siis paikkansa, niin onko aihetta kehuskella tasa-arvoisuudella? Vai onko niin, että jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin jotkut toiset? Päättyykö oikeus tasa-arvoon tietyssä iässä? Kun tällaista tilannetta tarkastelemme, tulee ainakin minun mieleeni, että luterilainen oppi kristitystä yhtä aikaa syntisenä ja armahdettuna vastaa todellisuutta hyvin pitkälle. Me olemme kansaa, joka hyvin ja lämpimin juhlapuhein muistaa yhteiskunnan vähä- ja huono-osaisia, mutta jonka teot eivät seuraa kauniita ja tärkeitä sanoja. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme: ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.” (1. Joh. 3:18–20) Lieneekö ketään, joka ei tuntisi pistoa sydämessään apostoli Paavalin kuuluisien sanojen kohdalla: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18–24)

Kristuksessa rakkaat sanankuulijat!

Äskeiset apostolin sanat jatkuvat vielä näin: ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!” (Room. 7:25) Kun meitä koetellaan. Kun olemme ankarimmassa aallokossa, on Jeesus lähellä. Hän, Vapahtaja sanoo: ”Minä olen tässä sinun kanssasi. Minä olen sinun epätoivosi alla. Minä olen sinun toivosi perusta.” Kun ajattelemme virsikirjamme kauneimpia kiitosvirsiä, huomaamme, että ainakaan monet niistä eivät ole syntyneet silloin kun elämä hymyili ja päivä paistoi lämpimästi. Nuo virret ovat syntyneet silloin, kun vain yksi on ollut jäljellä: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi. Minä odotan sinua, Herra, odotan sinua koko sielustani ja panen toivoni sinun sanaasi. Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua.” (Ps. 130:3-6) Kristityllä on aina olemassa oljenkorsi: kilauta kaverille! Jumala on itse luvannut: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.” (Ps. 50:15) Tämä on varmasti kaikkein kauneimpien kiitosvirsien resepti.

Sain kerran käyntikortin eräältä helluntaiseurakunnan lähetystyöntekijältä. Kortin kääntöpuolella olevat sanat painuivat kerrasta mieleeni: ”Jos olet tavannut minut ja myöhemmin unohdat, et ole menettänyt mitään. Mutta jos tapaat Jeesuksen ja sitten unohdat hänet, olet menettänyt kaiken.” Monelle on siis poissaolon kokemus tuttu. Se on myös tärkeää, sillä silloin vasta tajuamme, miten tärkeää on läsnäolo. Tarvitsemme siis pääsiäisvirren luottamusta: ”Tiedän, ettei Jeesus jätä meitä valtaan ikävän. Kun on sydämessä hätä, arvaamatta tulee hän. Vaikka sydän surren kysyy, miksi Jeesus poissa pysyy, aivan lähellä hän on, auttajamme verraton.” (Vk. 102: 3) Kiitos Jumalalle hänen sanomattoman suuresta lahjastaan!

Credo in unum Deum, Patrem omnipotentem

Jumala loi kaiken, mutta mitkä ovat hänen asetuksensa!

 

Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista perustellaan sillä, että homoseksuaalisuus on elänyt kaiken aikaa tässä maailmassa. Perusteena monet pitävät myös sitä, että homoseksuaalisuus on muuttunut Raamatun ajoista. Yhtenä perusteena pidetään myös sitä, että koska eduskunta on säätänyt lain parisuhteiden rekisteröinnistä, niin kirkon täytyy muodostaa kaavoja siunaamista varten.

Jokainen ihminen on toki olemassa Jumalan tahdosta. Erilaisuus on sinänsä rikkaus, enkä tällä kirjoituksella pyri tuomitsemaan ketään. Meillä ei ole mitään oikeutta tuomita ketään, jos emme ole maallisen oikeuden tuomareita. Maallisen oikeuden tuomiot eivät nekään kuitenkaan kantaudu iankaikkisuuteen saakka.

Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan Jumala on asettanut avioliiton miehelle ja naiselle. Avioliitto ei siis perustu parlamentin päätöksiin, vaikkakin avioliittoja entistä enemmän solmitaan maallisella tavalla. Siihen liittyen kyllä mielessäni kyselen, miksi rukous ja siunaus eivät kelpaa kaikille seurakunnan jäsenille. Avioliiton tehtävänä on suojella ja rikastuttaa elämää.

Tänä päivänä täytyy kysyä myös, mitä rakkaus on. Rakkaus ei raamatullisessa mielessä ole pelkkää nautintoa, eikä myöskään itsekästä hekumallisuutta. Rakkaus ei merkitse yhtä hyvää ja herkkää hetkeä. Oikeastaan mitään muuta rakkautta ei ole kuin itse Jumala. Raamatun mukaan Jumala on rakkaus. Se, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Hitaasti täytyy siis miettiä ja toteuttaa hyvä ajatus: ”Rakasta ja tee mitä tahdot”. Väärin ymmärrettynä tuo ajatus päästää mielivallan irralleen. Tätä synkimmillään merkitsee, että pedofiilit perustelevat tekojaan rakkaudella. Tällä lausumalla en pyri leimaamaan ketään pedofiiliksi.

En hyväksi kenenkään nimittelyä olioiksi tms. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Raamatun mukaan yhtään synnitöntä ei sitä paitsi ole olemassa, paitsi Jeesus, joka on jumalallisen rakkauden täydellisin ikoni.

Tässä todellisuudessa elää Yhteys-liike. Siihen kuuluu luterilaisten kristittyjen lisäksi ortodoksisen kirkon jäseniä. Ortodoksisen kirkon piirissä Yhteys-liikkeen jäsenyys on synnyttänyt varsin paljon kyselyä. Yhteys ja ortodoksit –sivulla todetaan sellaista, mitä luterilaistenkin olisi syytä sydämellään lukea: ”Toimimme Yhteys-liikkeen arvojen puolesta oman kirkkomme pyhän tradition ja kanonisen perinteen puitteissa. Emme ole luomassa kirkon elämään uusia käytäntöjä tai rinnasta homoseksuaalisia parisuhteita avioliittoon.”

Luterilaisen kirkon ei ole syytä kiirehtiä. Näemme, että nopeat ratkaisut jakavat kirkkoja ja suorastaan repivät niitä kappaleiksi. Puolin ja toisin on turvallista muistaa sydämessään seuraavat sanat: ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” (Room. 14:1) Puolin ja toisin on turvallista muistaa myös nämä sanat: ”Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti, niin että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.” (Room. 15:5-7)

Jumala loi miehen ja naisen, ja hän siunasi heidät. Kirkko siunaa avioliiton Jumalan antamana lahjana miehelle ja naiselle. Kirkko siunaa avioliitto-instituution, koska se on Jumalan säätämä. Näin tehdessään kirkko ei kiellä siunausta keneltäkään ihmiseltä, mutta kaikkia instituutioita siunaamaan kirkkoa ei ole asetettu. Rukous ja siunaus kuuluvat jokaiselle, joten pitäisin mahdollisena esirukouspalvelusta niille, joiden parisuhde on rekisteröity. Tätä ei kuitenkaan rukouksellisestikaan rinnastettaisi avioliittoon vihkimiseen. Aiemmin on tuotu esille kodin siunaaminen. Yhteys ja ortodoksit –sivulta hiukan soveltaen lainaan lopuksi: ”Toivon, että seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat kristityt löytävät hengellisen kotinsa omasta seurakunnastaan ja että he voivat osallistua täysipainoisesti kirkon jumalanpalvelus- ja rukouselämään ja sakramentteihin.” Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje kaikille kristityille. Uskoa ja elämää on mahdotonta täydellisesti yhdistää, mutta yhtä mahdotonta erottaakaan, sillä usko on enemmän kuin vain yksi sektori taiteen ja tieteen vieressä.

Muutama sana Kirkon antamasta kasteopetuksesta

Onko rippikoulu rippikoulu vai mikä?

Mistä tulee luterilaisen kirkkomme suosituimman toimintamuodon nimi? Luterilaisia pappejakin tämän mukaisesti kutsutaan rippi-isiksi tai rippipapeiksi, vaikka nimitys on pohjimmiltaan harhaan johtava. Luterilainen rippipappi on siis se pappi, jonka pitämässä rippikoulussa on oltu. Verrataanpa ortodoksiseen tai katoliseen näkökulmaan, niin luterilainen käytäntö on kummajainen. Näissä vanhoissa kirkkokunnissa kysymys on paljon syvemmästä hengellisestä ohjauksesta. Kysymys on luottamuksellisesta suhteesta, joka konkretisoituu ripissä, pyhässä sakramentissa. Luterilaisuudessa rippi sinänsä on tallella, mutta sillä ei ole sakramentin asemaa. Rippi ei välttämättä tapahdu siis vain papin ja hänen luokseen tulevan ihmisen välillä.

Ripistä kyllä opetetaan rippikoulussa, mutta siitä ei tule nimi tälle opetustapahtumalle. Rippikoulu on kirkon antamaa kasteopetusta, jossa Jumalan sanan tutkiminen on keskeisellä sijalla. Rippikoulu on seurakunnan koulu, jota voidaan kutsua monella nimellä: kastekoulu, konfirmaatiokoulu, ehtoolliskoulu - tai elämän koulu. Olisikin kenties aika päivittää kirkon antaman kasteopetuksen nimi. Se voisi selkiyttää myös ripin merkitystä luterilaisessa kristillisyydessä, jossa monet termit ovat vähemmän suloisesti sekaisin. Jossain seurakunnassa voidaan viettää messua ilman pyhää ehtoollista. Jossain tuomiokirkossa voidaan kirkkoherran virkaanasettamista juhlistaa paastonajassakin niillä messun osilla, jotka paastonajassa jätetään pois.

Kirkon antama kasteopetus onnistuisi myös paremmin, jos sitä ei jätettäisi vain sen vuoden tapahtumaksi, jolloin nuori täyttää viisitoista vuotta. Minusta tuntuu usein siltä, että meidän rippikoulun opettajien pitäisi kovin lyhyessä ajassa ehtiä tehdä kaikki sekin, mihin vanhemmilla, kummeilla ja isovanhemmilla olisi ollut aikaa viisitoista viimeistä vuotta.

Kirkon antama kasteopetus onnistuisi myös paremmin, jos käsitys seurakunnasta olisi selkeämpi. Nythän on niin, että usein seurakunta mielletään todellista itseään paljon pienemmäksi piiriksi. Seurakunnasta tulevat mieleen työntekijät, kirkkorakennukset ja hautausmaat. Kirkko mielletään siis palveluorganisaatioksi. Tällainen näkemys on varsin kaukana hengellisestä yhteisöstä, jossa uskotaan Jumalaan ja eletään ihmisiksi.

Kirkon antama kasteopetus onnistuisi paremmin, jos sitä ei miellettäisi loppumaan konfirmaatioon. Viimeisenä leiripäivänä sanon usein nuorille jotenkin tähän tapaan: Nyt te ette vielä ymmärrä mitä me olemme yrittäneet teille opettaa, mutta ehkäpä te joskus vielä sen käsitätte. Taustalla tähän lausahdukseen on virren viisaus: ”Tee, Herra, työsi ja täytä se itse!” Rippikoulua käydään siis elämää, ei rippikoulua tai sen opettajia varten. Tästä koen nousevan toiveikkuutta. Rippikoulu ei olekaan vain suoritus nuorelle tai opettajalle. Tai ainakaan niin ei pitäisi olla. Tai jos emme pääsekään irti suorituskeskeisyydestä, niin ajatelkaamme edes, että parhaimman palkkion siitä ojentaa elämä itse. Tämä tapahtuu silloin kun huomaamme, miten paljosta voimme kiittää. Itse en omasta rippikoulusta hirveän paljon muista, mutta sen jälkeen olen rakastunut kirkkomusiikkiin, erityisesti urkumusiikkiin, olen löytänyt tieni jumalanpalvelukseen ja minusta on tullut pappi. Ei tämän kaiken kannalta voi muuta sanoa rippikoulua ajatellen: ”Turhaan ette tänne tulleet!”

Koulua ikä kaikki! Joskus kauan sitten eräs ystäväni täytti 50 vuotta. Juhlia vietettiin vapaaseurakunnassa. Soitin siellä jotain pianolla. Mieleeni jäivät päivänsankarin sanat: ”Rakastan Raamattua!” Minun suhteeni kirjojen Kirjaan on kasvanut ja kehittynyt. Tänään ajattelen, että Raamattu ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan lainkaan yksilön tai yhteisön kohdalla. Tänään ajattelen, että myös meille luterilaisille Raamattu on paitsi uskon myös elämän peruskirja. Miten voisin erottaa uskon elämästä tai päinvastoin. Eihän usko ole elämässä siinä kulttuurin ja urheilun välissä, vaan läsnä kaikessa elämässä. Usko on elämän kantava voima: ”Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen, Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.”

Auringonlaskun hetki Maaningalla 15.8.2008

Näin sanoo Herra Sebaot: - Vielä minä pelastan oman kansani auringonnousun ja auringonlaskun maista.

Vaikka kaikki eivät ole ystäviä keskenään, niin lähimmäisiä, kanssaihmisiä kummiskin

14. sunnuntai helluntaista (17.8.2008)

Otsikko: Lähimmäinen

Evankeliumi: Matt. 5:43–48

Saarna Maaningan kirkossa

 

Mitä on lähimmäisyys? Luulen, että ymmärrys tästä kysymyksestä on hämärtynyt. Lähimmäisyys ei nimittäin merkitse samaa kuin ystävyys, vaikka toki voimme todeta, etteivät nämä sanat sisällöltään ole kovin kaukana toisistaan. Mutta samaa ne eivät tarkkaan ottaen tarkoita.

Mitä on ystävyys? Voisimme oppia tämän kysymyksen merkitystä Jeesuksen sanojen lukemisen myötä: ”Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut”. (Joh. 15:15) Ystävyys ei merkitse suljettua klikkiä, vaan totuudellisuutta. Meidän täytyy olla rehellisiä ja avoimia, jotta voisimme kasvaa ystävyydessä tullaksemme todellisiksi ystäviksi. Totuudellisuus ei merkitse vain toisen tuntemista, vaan vielä enemmän totuuden etsimistä ja tunnustamista omasta itsestä. Hurskas Job on lausunut laittamattomasti: ”Tosi ystävä ei jätä ystävää ahdinkoon - joka niin tekee, hylkää myös Kaikkivaltiaan.” (Job. 6:14) Sananlaskujen kirjasta löytyvät meidänkin todellisuuteen sopivat sanat: ”Älä hylkää ystävääsi, älä isäsi ystävää. Kun joudut pulaan, älä oitis mene veljesi luo. Parempi läheinen naapuri kuin kaukainen veli.” (Sananl. 27:10)

Apostoli puhuttelee päivän epistolassa ympärillä olevia lähimmäisiään veljiksi. Kyse ei ole hänen verisukulaisistaan. Ehkäpä voimme ymmärtää tätä näkökohtaa mielestäni oivallisen sanonnan kautta: Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet. Voin tunnustaa, että tämän tavan olen omaksunut ortodokseilta. Voimme siis oppia toisiltamme aivan oikeita asioita. Virsikirjamme yhteysvirressä lauletaan nimittäin aivan samansuuntaisesti: ”Kristus, rauha maailman, hän, ei kukaan toinen. Jos hän meille rakas on, niin on veljemmekin. Kristus meidät yhdistää Jumalassa, Isässä. Kiitos Jumalalle!” (Vk. 447: 2)

Apostoli kirjoittaa: ”Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa.” (1. Joh. 3: 11–18) Erästä raamatunkohtaa me kutsumme pienoisevankeliumiksi, mutta pientä siinä on vain tuon kohdan mitta eli lyhyys: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3: 16) Joka häneen uskoo! Tähän kohtaan voimme viitata turvallisesti sanonnalla, jonka mukaan jokainen tulee uskollaan autuaaksi. Jokainen, joka häneen uskoo. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen. Apostoli Paavali kirjoittaa – nyt tunnustan lainaavani varsin vaikeasti avautuvaa kohtaa: ”Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Me tosin elämme, mutta meidät annetaan Jeesuksen tähden alituisesti alttiiksi kuolemalle, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme. Meissä siis tekee työtään kuolema, mutta teissä elämä. Meillä on sama uskon Henki, josta on kirjoitettu: ”Minä uskon, ja siksi puhun.” Niin mekin puhumme, koska uskomme. Me tiedämme, että hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin ja tuo meidät eteensä yhdessä teidän kanssanne. Tämä kaikki tapahtuu teidän takianne, jotta yhä enenevä armo synnyttäisi yhä useammissa runsasta kiitollisuutta Jumalan kunniaksi.” (2. Kor. 4:10–15)

Lähimmäisyys merkitsee jollakin tavoin tuota äsken mainittua Jeesuksen elämää. Ateenalaisille pyhä Paavali puhui asiasta Areiopagilla näin: ”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap. t. 17:26) Me synnymme toistemme lähimmäisiksi jo syntymämme hetkellä, me Jumalan kuvaksi luodut. Apostoli Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista.” (1. Kor. 12:12–14)  Ystäviä kenties valitaan, mutta lähimmäisiksi siis synnytään. Katekismus sanoo viisaasti lähimmäisistä: ”Tehtävämme on rohkaista heitä vapautumaan menneestä ja etsimään uutta suuntaa elämälleen.”

 

Kunnia olkoon Sinulle, Jumala, luomakunnan Herra