lauantai 23. elokuuta 2008

Jos unohdat minut, älä missään tapauksessa unohda Jeesusta, Kristus Jumalaa

15. sunnuntai helluntaista (24.8.2008): Kiitollisuus

Evankeliumi: Joh. 5:1–15

Tämän jälkeen oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin.

Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa. Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: "Tahdotko tulla terveeksi?" Sairas vastasi: "Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua." Jeesus sanoi hänelle: "Nouse, ota vuoteesi ja kävele." Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli. Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: "Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi." Mies vastasi heille: "Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: 'Ota vuoteesi ja kävele.'" Silloin juutalaiset kysyivät: "Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?" Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: "Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin." Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

”Kyllä on pitkä aika!” Nämä sanat kuullaan varmasti hyvin usein niissä palvelukeskuksissa, joissa hoidetaan vanhuksia. Nämä sanat saattavat tervehtiä satunnaista tulijaa: ”Kyllä on pitkä aika!” Miten sinä kuulet tai miten minä kuulen nämä sanat? Uskon, että rivien välistä voimme lukea, että ”vihdoinkin joku tuli minun luokseni”. ”Kyllä on pitkä aika” kertoo odotuksesta, joka on läsnä miltei jokaisena elämän hetkenä. Mutta kuvittelepa itse tällainen tilanne: Et pääse vuoteesta minnekään omin avuin. Olet siis lähes samassa asennossa kaiket päivät. Joku tuo sinulle lääkkeet. Joskus sinut viedään kylpyyn. Pari kertaa viikossa käy joku vieras olemassa luonasi puolisen tuntia. Vuorokaudessa on aina kaksikymmentäneljä pitkän pitkää tuntia. Sinulla on jotakin seuraa noin tunnin ajan päivässä ja sekin aika menee liian nopeasti. Tällaista elämää sitten vähintään muutamia vuosia. ”Kyllä on pitkä aika!”

Menin kerran vuosia sitten käymään erään vanhuksen luona ensimmäistä kertaa. En ilmoittanut etukäteen tulostani. Kun avasin oven tupaan, näin että vanhus oli aterioimassa. Hän yllättyi odottamattoman ja silti odotetun vieraan tulosta niin, että sanoi: ”Seurakunnastakaan ei koskaan ketään käy!” Hiljaa mielessäni mutisin, että juurihan minä tulin. Muutaman hetken kuluttua tunnelma vapautui ja ymmärsin tämänkin odottajan ajan muodostuneen pitkäksi. Hämmennys yllättävästä vieraasta purkautui pettymystä tuottavan odotusajan ilmaisemiseen.

Me mainostamme maamme tasa-arvoisuutta turuilla ja toreilla. Jos äsken kuvailemani tapaukset ovat totta ja pitävät siis paikkansa, niin onko aihetta kehuskella tasa-arvoisuudella? Vai onko niin, että jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin jotkut toiset? Päättyykö oikeus tasa-arvoon tietyssä iässä? Kun tällaista tilannetta tarkastelemme, tulee ainakin minun mieleeni, että luterilainen oppi kristitystä yhtä aikaa syntisenä ja armahdettuna vastaa todellisuutta hyvin pitkälle. Me olemme kansaa, joka hyvin ja lämpimin juhlapuhein muistaa yhteiskunnan vähä- ja huono-osaisia, mutta jonka teot eivät seuraa kauniita ja tärkeitä sanoja. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme: ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.” (1. Joh. 3:18–20) Lieneekö ketään, joka ei tuntisi pistoa sydämessään apostoli Paavalin kuuluisien sanojen kohdalla: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18–24)

Kristuksessa rakkaat sanankuulijat!

Äskeiset apostolin sanat jatkuvat vielä näin: ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!” (Room. 7:25) Kun meitä koetellaan. Kun olemme ankarimmassa aallokossa, on Jeesus lähellä. Hän, Vapahtaja sanoo: ”Minä olen tässä sinun kanssasi. Minä olen sinun epätoivosi alla. Minä olen sinun toivosi perusta.” Kun ajattelemme virsikirjamme kauneimpia kiitosvirsiä, huomaamme, että ainakaan monet niistä eivät ole syntyneet silloin kun elämä hymyili ja päivä paistoi lämpimästi. Nuo virret ovat syntyneet silloin, kun vain yksi on ollut jäljellä: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi. Minä odotan sinua, Herra, odotan sinua koko sielustani ja panen toivoni sinun sanaasi. Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua.” (Ps. 130:3-6) Kristityllä on aina olemassa oljenkorsi: kilauta kaverille! Jumala on itse luvannut: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.” (Ps. 50:15) Tämä on varmasti kaikkein kauneimpien kiitosvirsien resepti.

Sain kerran käyntikortin eräältä helluntaiseurakunnan lähetystyöntekijältä. Kortin kääntöpuolella olevat sanat painuivat kerrasta mieleeni: ”Jos olet tavannut minut ja myöhemmin unohdat, et ole menettänyt mitään. Mutta jos tapaat Jeesuksen ja sitten unohdat hänet, olet menettänyt kaiken.” Monelle on siis poissaolon kokemus tuttu. Se on myös tärkeää, sillä silloin vasta tajuamme, miten tärkeää on läsnäolo. Tarvitsemme siis pääsiäisvirren luottamusta: ”Tiedän, ettei Jeesus jätä meitä valtaan ikävän. Kun on sydämessä hätä, arvaamatta tulee hän. Vaikka sydän surren kysyy, miksi Jeesus poissa pysyy, aivan lähellä hän on, auttajamme verraton.” (Vk. 102: 3) Kiitos Jumalalle hänen sanomattoman suuresta lahjastaan!

Ei kommentteja: