Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

Pääsiäinen jatkua saa

 

Minusta tuntuu joka kevät, että tämä rakas luterilainen kirkkoni on ainakin hiukan kadoksissa pääsiäisen suhteen. Kansan suussa pääsiäisviikolla tarkoitetaan melkein aina hiljaista viikkoa. Hyvää pääsiäistä toivotellaan keskellä kärsimysaikaa. Kun sitten varsinaisella pääsiäisviikolla toivotan hyvää pääsiäistä, niin minulle vastataan, että sehän meni jo.

Kristillinen viikko alkaa yhä sunnuntaista. Palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko, jota kutsutaan myös suureksi viikoksi, pyhäksi viikoksi ja piinaviikoksi. Lauantai-illan ehtookellot soivat viikoittain pyhän alkamisen merkiksi. Kirkollinen vuorokausi alkaa illasta. Pääsiäisyöstä alkaa riemullinen pääsiäisen juhla-aika. Pääsiäisviikolle luterilaisessa evankeliumikirjassa ovat raamatuntekstit ja päivän rukoukset aivan kuin vastaavat tekstit ovat hiljaista viikkoa varten. Kiinnostaisi tietää, missä päin maatamme näitä riemupalveluksia vietetään, siis sillä kirkkaalla pääsiäisviikolla.

Olen ehkä saivartelija, mutta käsikirjassakin asian olisi voinut ilmaista toisin. Miksi puhua pääsiäisen jälkeisestä ajasta, kun voisimme puhua pääsiäisajasta? Miksi kalenterissa on 1. sunnuntai pääsiäisestä eikä 2. pääsiäisajan sunnuntai? Miksi tuntuu olevan tärkeää tietää, että nyt siitä pääsiäisestä jo päästiin.

Ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi suurelle joukolle ihmisiä neljänkymmenen päivän aikana. Tähän perustuu kirkkovuotemme pääsiäisaika. Luterilaisissa jumalanpalveluksissa kuitenkin palataan "arkeen" turhan varhain. Pääsiäisvirsiä olisi syytä laulaa aina helluntaihin saakka. Ja kyllä niitä olisi hyvä käyttää useamminkin, onhan jokainen sunnuntai pieni pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Pääsiäisvirsiä valitaan veisattavaksi kuitenkin aivan liian vähän. On jonkinlainen epäsuhta siinä, että paastonajan virsiä kyllä veisataan, vaikka muuten ei paastottaisikaan, mutta pääsiäisvirret jäävät pois jumalanpalveluksista pian ristin ja ylösnousemuksen juhlan jälkeen, vaikka niiden laulaminen aina helluntaihin saakka olisi suorastaan raamatullisesti perusteltua.

Olen vakaasti sitä mieltä, että pääsiäisen ja helluntain virsiä olisi hyvä sijoittaa jumalanpalveluksiin kautta kirkkovuoden. Ne sisältävät tärkeää uskomme ydinsanomaa.

Olin äskettäin Kuopion hiippakunnan piispan läksiäismessussa. Jälkeenpäin minusta tuntui selkeästi siltä, että koko messu musiikkia myöten rakentui lähdön haikeudelle. Pääsiäisvirsikin oli sovitettu kovin tunnelmalliseksi. Messun alkupuolella minusta tuntui, että paikalta puuttui vain eräs Dionne Warwick! En voi sanoa pääsiäisilon täysin puuttuneen, mutta pääsiäisriemua ei tuossa messussa kyllä jaettu. Lähdön haikea mieliala vei voiton siitä suurimmasta syystä, minkä tähden me kristittyinä kokoonnumme kirkkoon. Se on varmaan inhimillistä se, mutta kuten huomaatte, minua se jotenkin askarrutti.

Ut unum sint

Kristuksen voitto muuttaa meidät

Vuosittain vietämme maailmanlaajuisesti kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa 18.-25.1. Tämä synnin pimentämä maailma tarvitsee kristittyjen yhteistä todistusta, jotta usko, rakkaus ja toivo vahvistuisivat. Maaningalla vietämme ekumeenista tapahtumaa torstaina 19.1.2012 alkaen klo 18. Tapahtuma alkaa Karjalan Valistajien kirkosta Pihtisalmesta. Siellä pastori Harri Peiponen Kuopion ortodoksisesta seurakunnasta toimittaa rukouspalveluksen. Palveluksen jälkeen kuljemme ristisaaton myötä Maaningan luterilaiseen kirkkoon. Ristisaatossa kannamme pyhää ja kunniallista ristiä, rukousta merkitseviä kynttilöitä ja ikoneja eli ikkunoita iankaikkisuuteen. Maaningan kirkon vesper alkaa noin klo 19 ja sen toimittaa pastori Arto Penttinen Maaningan seurakunnasta. Vesperin jälkeen kokoonnumme vielä hetkeksi kunnantalolle iltateen merkeissä. Tapahtumaan ovat tervetulleita kaikki eli niin luterilaiset, ortodoksit, vapaaseurakunnan jäsenenet, helluntaiseurakunnan jäsenet, adventistit, katolilaiset ja kaikki muut kristityt, ja nekin jotka eivät mihinkään kuulu tai edes usko. Emme kysele tällaisia kuulumisia keneltäkään.

Vielä vähän aikaa...

Joulun kynnyksellä

 

Odottavan aika on pitkä. Aina ei malttaisi odottaa. Joskus kuitenkin täytyy vain jaksaa odottaa. Näin on joulun laita. Joulu on vain kerran vuodessa. Moni vanhempi varmaan huokaa tässä kohdin, että onneksi näin on.

Vaikka joulujuhlaa vietämmekin kerran vuodessa, on juhlan sanoma meille kristityille elintärkeä ja saamme iloita siitä aina. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Sitä iloa jumalanpalvelusten enkelten ylistys ilmentää kirkkovuoden pyhäpäivinä lukemattomat kerrat: Kunnia Jumalalle korkeuksissa...

 

Adventin aika on muistutusta siitä pitkän pitkästä odotuksen ajasta, mikä edelsi ensimmäistä joulua. Tätä odotusta ilmentävät joulun profetian sanat: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus." (Jes. 9:1) Mistä näissä sanoissa on kysymys? Ei ainakaan vuosia tai vuosisatoja kestäneestä auringonpimennyksestä. Kyse ei ole kaamoksesta, vaikka suomalaista joulua vietetäänkin vuoden pimeimmän ajanjakson keskellä. Kysymys on enemmänkin siitä, että ihmisten sydän on erkaantunut Jumalasta ja toisista ihmisistä. Kysymys on synnin ja pahan pimentämästä maailmasta. Tästä maailmasta meillekin ovat osoituksena väkivallanteot, sodat ja härskit suunsoitot. Mekin tunnemme siis sen maailman, joka odotti Messiasta jo kaksi vuosituhatta sitten. Tämäkin maailma kaipaa ja tarvitsee Vapahtajaa. Jeesus sanoo: "Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!" (Matt. 6:23)

 

Hyvät tavat eivät nouse tyhjästä. Pahat tavat, teot ja ajatukset eivät nouse liioin nekään tyhjästä. Pahan valtaa ei pidä missään nimessä vähätellä. Pahan vallan löydämme varmasti myös itsestämme. Jumalanpalveluksessa saatamme toisinaan rukoilla Jumalan anteeksiantoa tällaisin sanoin: "Armollinen Jumala. Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut enkä kykene vapauttamaan itseäni. Olen rikkonut pyhää tahtoasi vastaan ja torjunut käskyjesi siunauksen. Sinä näet kaiken väärän, senkin, mitä itse en näe. Armahda minua Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden."

Jeesus syntyi siis meidän pelastuksemme tähden. Valmistaudumme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Jeesus on Vapahtajamme. Hän kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Hän mahdollisti ja teki rauhan meidän ja Jumalan välille. Hänessä löydämme rauhan myös keskuudessamme.

Joulua sanotaan lasten juhlaksi. Joulun sanomassa ei kuitenkaan ole mitään lapsellista. Joulu onkin Jumalan lasten juhla. Älkäämme kutistako joulua suun ruoaksi ja juomaksi, sillä Jumalan valtakunta on ennen kaikkea iloa ja rauhaa Herrassa Jeesuksessa.

 

Joulua vietämme 25. joulukuuta. Silloin on Jeesuksen syntymäpäivä. Ajat ja tavat muuttuvat ja nykyään kokoonnumme Jeesuksen synttäreille sankoin joukoin päivän etuajassa. Ihminen ei kuitenkaan muutu. Hänen perustarpeensa säilyvät samanlaisina sukupolvesta toiseen. Niinpä muistuttaisin meitä kaikkia siitä, että joulun suurin ja kallein lahja on Jeesus. Tämä lahja on tarjolla aivan kaikille: Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon! Jumalan Henki, Pyhä Henki, kykenee avaamaan sydämen jos toisenkin. Häntä saa jokainen pyytää ja huutaa avuksi: Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän  sydämissämme Kristusta kirkastamaan! Tule, Pyhä Henki ja täytä uskoviesi sydämet, jotta usko, toivo ja rakkaus vahvistuisivat meissä kaikissa. Tule, Pyhä Henki, ja kutsu niitä, jotka ovat Jumalasta vieraantuneet.

 

Pian tämä sanoma jälleen kaikuu sydämillemme ja kaikelle maailmalle: Sinulle, juuri sinulle, on syntynyt Vapahtaja.

Uskon jotta ymmärtäisin

Uskoa ei synny omin voimin, onneksi!

Usko on iloinen asia! Miksi me sanomme kuitenkin sen usein niin vakavin naamoin? Usko on suurin ja ihmeellisin elämämme voimavaroista. Mutta ei sen tarvitse olla tosikkomainen asia. Pyhän Jumalan edessä voi sekä itkeä että nauraa. Usko on alusta loppuun Jumalan tekoa Pyhän Hengen voimassa. Meidän uskomme on aarre saviastioissa.

Tiedämme, että joskus soppa saa makua astiasta. Ei ole aivan sama, miten maittava ateria valmistetaan. Ei ole myöskään aivan sama miten elämme ja miten uskomme. Näitä kahta mainitsemaani asiaa, elämää ja uskoa, ei voi erottaa toisistaan, mutta eivät ne merkitse samaakaan. Kaikkea ei pidä, tarvitse, eikä edes saa hengellistää. Usko ei anna meille valmista ymmärrystä kaikesta. Ihminen ei ole Jumala. Meillä on ymmärrystä etsivä usko. Yksi peruslähtökohdista on se, että jokainen meistä elää ja on olemassa siksi, että se on hyvän Jumalan pyhä tahto. Jumala tahtoo, että kaikki tulisivat tuntemaan totuuden ja näin pelastuisivat. Jumala rakastaa meitä ehdoitta ja varauksitta. Näin hän tekee, koska Jeesus on maksanut laskun puolestamme.

Usko ei tee ihmisestä toisia parempaa. Uskovalla vain on sydän taivaassa ja jalat tukevasti maan kamarassa.  Usko ei tee ihmisestä myöskään toisia huonompaa. Voiko olla kenelläkään sen suurempaa taetta ihmisarvolleen kuin on Jumalan luomistyö ja –tahto? Ihmisarvon takeita eivät ole menestys, terveys, rikkaus, ja monet muut asiat. Me olemme kaikki olemassa ihan tositarkoituksella.

Usko näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Miksi me uskoisimme omaan mahdottomuuteemme, kun Jumalan kädessä ovat kaikki mahdollisuudet. Jumala tahtoo parantaa sairaat, nostaa masentuneet uuteen rohkeuteen ja herättää kuolleet elämään. Kyse ei ole vain ruumiillisesti kuolleista, vaan kyse on yhtä paljon myös hengellisesti kuolleista. Jumala voi vaihtaa tyhjyytemme ja merkityksettömyytemme toivoon ja tulevaisuuteen.

Jeesuksen eläessä monet epäilivät häntä tai loukkaantuivat häneen, torjuivat hänen jumaluutensa ja pitivät häntä kansanvillitsijänä. Näin on yhä tänä päivänä. Moni ärsyyntyy "jeesustelusta". Monelle Jeesus-nimen lausuminen on jo tuota "jeesustelua". Meidän on rukoiltava Pyhää Henkeä avuksemme. Hän on Viisauden Henki, Rohkeuden Henki, Rakkauden Henki. Pyhä Henki on vahva puolustajamme synnin ja pahan valtaa vastaan. Pyhä Henki antaa meille turvallisen ymmärryksen omasta syntisyydestämme ja Jumalan Sanassa näyttää meille Jeesuksen. Jeesus on kulkenut koko ihmisen tien. Hän on kipujen mies ja sairauden tuttava. Jeesuksessa me saamme varmuuden siitä, että Jumala todella rakastaa meitä ja hän ymmärtää meitä. Jeesuksessa Jumala katsoo meitä ja näkee synnin ja kuoleman vallasta lunastettujen lauman.

Usko ja epäusko taistelevat myös jokaisen kristityn sydämessä. Uskontunnustus on paitsi tunnustus myös rukous: Herra, minä uskon. Auta minua epäuskossani. Lisää uskoani. Lisää toivoani. Lisää rakkauttani. Jumalalta me saamme rukoilla kaikkea sitä, mitä me elääksemme tarvitsemme. Ja Jumala antaa sen, mitä me elääksemme tarvitsemme. On turvallista ajatella tätä kaikkea myös yhteisen elämämme kannalta. Eihän hän yhdelle kaikkea sitä anna, mitä rukoilemme ja haluamme. Usein hän antaa paljon enemmän, ja tämän ymmärrämme parhaiten seurakuntayhteydessä. Meidän on ajateltava erityisesti sitä, mikä vahvistaa lähimmäistämme. Siksi Jeesuksen seuraaja joutuu arvioimaan oman uskonsa perusteita: Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.

Salattu Jumala, onneksemme...

Jumala on toisenlainen

 

Jumala on armollinen Isä, joka tahtoo lapsiltaankin armahtavaisuutta. Voisimmeko olla enemmän harhassa, jos elämme todeksi tällaista lausetta: ”Jumala armahtaa, minä en!” Tällainen on mielestäni myös huonoa huumoria. Jeesus opettaa meitä rukoilemaan Jumalaa, Isäämme, näin: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Tästä rukouksesta Jeesus itse opettaa näin: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14) Jos olemme kristittyjä muutenkin kuin vain nimeltä, ja sydämessämme elää tulevaisuus ja toivo Kristuksessa, ei meillä ole oikein muita vaihtoehtoja kuin suostua armahdukseen ja armahtaa muitakin, Jumalan kuvaksi luotuja. Mutta sehän oikein hyvä ja terve mahdollisuus, siihen kannattaa suostua, ja vot alkaa elämä maistua!

 

Jumala tahtoo armahtavaisuutta, ei uhrimenoja. Kristuksen kertakaikkinen uhri tuppaa kuitenkin unohtumaan totisiltakin vaeltajilta. Siinä, missä kirkon alttari on jo lähes unohdettu Jumalan pyhän ja hoitavan läsnäolon paikka, median alttareille kannetaan yhä sakeammin uusia uhreja. Erilaisia ihmiskohtaloita riepotellaan aivan surutta. Lehdet ja muu media on huolissaan vain levikistään. Tiedon jakamisen sijaan media myy itseään. Tätä kaikkea perustellaan usein sananvapaudella, mutta eihän vapaus merkitse koskaan mahdollisuutta tehdä mitä tahansa. "Kaikki on minulle luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni.” (1. Kor. 6:12) Mikään ei nouse tyhjästä, ei hyvä eikä paha: ”Armollinen Jumala. Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut, enkä kykene vapauttamaan itseäni.” Apostoli Paavalikin tämän tiesi ja tunsi: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” (Room. 7:19–20)

 

Kieltoja enemmän Jumalan Kymmenen käskyä ovat vapauttavia ja elämää suojelevia viittoja. Kahdeksas käsky on yksi rikotuimpia: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Jos et pidä naapurista, pidättäydy silti kertomasta hänestä valheita. Kateus kyllä vie kalatkin vedestä, mutta voisi sitä ainakin yrittää kääntää positiivisemmaksi energiaksi. Mutta onnistuneeko savolaiselta?

 

Neljännen sunnuntain helluntaista aiheena on ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”. Kysymys on tietenkin elämästä Jumalan edessä. Ihminen on usein kadoksissa itseltään: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Matt. 7:3-5) Jo alussa Jumala kysyi ihmiseltä, missä tämä oli. Kyllä Jumala Aatamin sijainnin tiesi, mutta Jumala halusi, että ihminen itse näkisi oman tilansa ja määrittelisi asemansa suhteessa Jumalaansa ja lähimmäiseensä.

 

Jumalasta tiedämme vähän, mutta silti aika paljon: ”Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa.” (Jes. 40:28) Ja niin Hän alati etsii eksyneitä, kutsuu syntisiä ja antaa synnit anteeksi. Taivaassa iloitaan jokaisesta kadonneesta, joka on löytynyt.

 

Ei ole pitkäperjantaita ilman ylösnousemusta

Meitä luterilaisia pidetään usein, ja ehkä joskus ihan aiheellisesti, pitkäperjantain kristittyinä. Me kokoonnumme kirkkoihimme hiljaisella viikolla, jota usein kutsutaan virheellisesti pääsiäisviikoksi. Osallistumme siis tapahtumiin ja tilaisuuksiin, joissa meille kerrotaan Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta.  Tämä on tietenkin tarpeellista. Outoa sen sijaan on, että todellisella pääsiäisviikolla me lomailemme, vaikka tuollakin viikolla evankeliumikirja sisältää kaikille päiville omat raamatuntekstit ja rukoukset, joiden keskuksena on ylösnousemusilo!

Meidän tulisi päästä ylösnousemustodellisuuteen, sillä ilman Kristuksen pyhää ylösnousemusta ei olisi kristillistä kirkkoa maan päällä, emmekä olisi kuulleetkaan koskaan yhtään mitään pitkäperjantaista, ristinuhrista. Kirkko itse on yksi loistava todistus siitä, että Kristus on ylösnoussut!

Ristiä ja ylösnousemusta emme voi mitenkään oikein ymmärtää ilman toinen toistaan. Risti ilman ylösnousemuksen todellisuutta ja toivoa jää pelkäksi hullutukseksi. Mutta ylösnousemus ilman ymmärrystä ristinuhrista on pelkkää utopiaa. Kristuksen pyhä ylösnousemus on nimittäin ikuinen anteeksiantamuksen lähde, mutta vain siten, että sen takana on risti ja siihen liittyvä kärsimys ja ahdistus. Ylösnoussut Jeesus sanoo pelokkaille apostoleille: Rauha teille! Jos he olisivat osanneet odottaa Jeesuksen ilmestyvän, he olisivat varmaankin pelostaan pakahtuneet ja painuneet pelosta maan rakoon Jeesuksen ilmestyessä. Mutta yllättäen neljän seinän keskellä ja katon alla apostolit kohtasivat Jeesuksen, vaikka kaikki luukut ja ovet oli lukittu. Tämä on esimerkki myös meidän elämästämme. Me saatamme ahdistua jostain syystä niin paljon, että viemme itsemme jonkinlaiseen häkkiin, ja heitämme sitten avaimet ulos. Pidämme itseämme täysin kyvyttöminä ja avuttomina. Mutta onneksi Jeesus voi tulla sydämemmekin lukkojen läpi.

Pääsiäistä ei ole ilman joulua ja päinvastoin. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa. Jeesuksen täytyi syntyä ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden, sillä pelastus ei voinut tulla "ulkopuolelta". Joulussa ja pääsiäisessä yhteistä on pimeyden esiripun repeäminen. Tämä merkitsee myös velkakirjan rikkirepimistä: Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon ristiinnaulitun. Joulu ja pääsiäinen tarvitsevat toisiaan ja oikeastaan antavat sisältöä toisilleen. Ei siis tarvitse miettiä, kumpiko on tärkeämpi. Kummallista on, että ainakaan luterilaisuudessa ylösnousemuksen pääsiäinen ei houkuttele yhtä paljon kuin ristin pääsiäinen. Meidän kai on helpompaa samastua Kristuksen kärsimykseen ja ahdistukseen kuin yhtyä ylösnousemusriemuun. Mutta ilman ylösnousemusriemua ja -toivoa emme kyllä ole minkäänlaisia kristittyjä. Yhdessäkään luterilaisessa pääsiäisyön messussa en ole vielä yltänyt samanlaiseen iloiseen juhlatunnelmaan kuin jokaisessa ortodoksisessa puoliyöpalveluksessa, aamupalveluksessa ja liturgiassa. Mietin useinkin, miksi asia on näin.

Ehkäpä jotain tästä kertoo tapamme toivottaa hyvää pääsiäistä. Sehän on kuin hyvää huomenta tai hyvää päivää! Miksi emme voisi toivottaa hyvää pääsiäistä sanoen: Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi! Miksi me luterilaiset tarvitsisimme oman version? Tai onhan meillä sellainen: Kristus on ylösnoussut – Totisesti on ylösnoussut! Tästä kuitenkin puuttuu kokonaan ortodoksisen muodon iskevyys ja selkeys. Oppikaamme toisiltamme, ja ottakaamme rohkeasti se, minkä hyväksi koemme. Eihän se paha liene, jos jonkin asian voisimme me kaikki kristityt todeta tai lausua aivan samoin sanoin.

Veljet, sanokaamme myös vihollisillemmekin: Antakaamme kaikki ylösnousemisen tähden anteeksi ja näin laulakaamme: Kristus nousi kuolleista!