Tyhjässä kirkossa kuvat julistavat...

Kantaako luterilaisuus ikonoklasmin taakkaa?

 

Pääsiäisen riemullisella juhlakaudella vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Ylösnoussut Kristus on hyvä paimen, joka antoi henkensä lampaittensa puolesta. Voimallaan ja vallallaan Jumala, Isä, herätti ainoan Poikansa kuolleista kolmantena päivänä.

Ajattelin nostaa hyvän paimenen esille ihan konkreettisesti. Ostin muutama vuosi sitten Valamon luostarista varsin suurikokoisen Evakko-Kristuksen. Sijoitin sen kirkossamme alttariseinän takana olevaan kappeliin. Siellä kun seinät olivat muutoin kovin tyhjät. Hyvän paimenen sunnuntaina nostin tuon hienon kuvan, jossa ovat suomenkieliset sanat ”Uuden käskyn minä annan teille”, kirkkosaliin alttaritaulun alle. Kuoriin sijoitin vielä vanhan pyhäkoulutaulun, jonka aiheena oli Hyvä paimen. Ajattelin, että näin päivän keskushenkilö pääsee kauniisti esille.

 

Jumalanpalveluksesta oli kulunut jonkin aikaa, kun kuulin erään kirkkovieraan kysyneen vieruskaveriltaan, että olivatko he tulleet ortodoksiseen kirkkoon Pihtisalmessa vai Maaningan luterilaiseen kirkkoon.

 

En tiedä, mikä on luterilaisen kirkon suhde varhaisiin ekumeenisiin konsiileihin ja niiden päätöksiin. En tiedä myöskään, että luterilaisuus olisi ottanut ikoneihin toisen kannan kuin Nikean toinen kirkolliskokous vuonna 787, joka kumosi ikonoklasmin, ja salli ikonit osaksi yksityistä kuin yhteistä jumalanpalveluselämää.

 

En tiennyt, että kuvat muuttaisivat luterilaisen opin muuksi kuin mitä se on. Mutta minä kaipaan kuvia. Minä suorastaan tarvitsen niitä. Miten tyhjät kirkon seinät edistäisivät muka paremmin sitä sanomaa, jota kirkon on aina ja kaikkialla julistettava?

 

Olen iloinen hiljaisuuden liikkeestä ja suomalaisten Taizé-yhteyksistä. Ne avartavat vähä vähältä ymmärrystämme. Matkoillani olen nähnyt senkin, etteivät luterilaiset kirkot, tavat ja muodot ole suinkaan samanlaiset kaikkialla. Erilaisuus voi olla rikkautta.

 

Luulevatko luterilaiset, että ortodoksit palvovat kuvia, ja siksi he siis vieroksuvat niitä omassa kirkossaan? Siinä tapauksessa ikonien torjunta perustuu väärinkäsitykseen. Ortodoksit eivät palvo kuvaa, vaan kunnioittavat kuvan ’alkukuvaa’. Ikoni on ikkuna iankaikkisuuteen. Palvonta kuuluu Pyhälle Kolminaisuudelle.

 

Liian kapea käsitys sanan kirkosta näivettää kirkon. Joskus me luterilaiset varmaan ajattelemme, että me olemme avarakatseisia kristittyjä. Miten me muka olemme avarakatseisia, jos emme hyväksy erilaisuutta omassa keskuudessammekaan, vaan lyömme lisää vettä epäluulojen kihisevälle kiukaalle. Augsburgin tunnustuksesta voimme lukea seuraavaa: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” (VII Kirkko)

 

Evästä elämään

Tule, Pyhä Henki, Lohduttajamme

Ennen taivaaseenastumistaan kuolleista herätetty Kristus lupasi omilleen Pyhän Hengen, ja kehotti heitä odottamaan tämän lupauksen täyttymistä. Sillä kerralla odottavan aika ei venynyt pitkäksi. Apostolit kokoontuivat pian juutalaisten helluntaijuhlille, joita vietetään sen muistoksi, kun juutalaiset Egyptistä lähdettyään saivat Siinain vuorella Jahvelta Mooseksen välityksellä Kymmenen käskyn laintaulut. Kuten kuuluisa epistola kertoo, väkeä oli koolla paljon ja heitä tuli kaikista suunnista.

Aika ennen helluntaita muistuttaa meitä tästä odotuksesta, joka ensimmäisenä helluntaina täyttyi. Odotus kuuluu monin tavoin kristilliseen uskoon, eikä vähiten siksi, että me odotamme Jumalalta osaksemme kaikkea hyvyyttä ja rakkautta. Me odotamme myös kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Tähän liittyy ajatus lähiodotuksesta, sillä tämä kaikki perustuu Jeesuksen paluuseen eli Kristuksen toiseen tulemiseen. Outo ajatus tämä ei meille ole, sillä mehän rukoilemme Isä meidän-rukouksessa aina näillä sanoin: "Tulkoon sinun valtakuntasi!" Toinen asia tietenkin on, että pysähdymmekö me tarpeeksi miettimään sitä, mitä rukoilemme.

Jeesus on luvannut: "Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh. 14:26) Tämän lupauksen toteutuminen merkitsee sitä, että Kristuksen lupaama Pyhä Henki luo yhteyden taivaaseen astuneen Herran ja hänen seurakuntansa välille, karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta.

Vietämme tänään Kaatuneiden muistopäivää. Tänä vuonna raskaat sotavuodet ovat olleet ehkä korostuneesti tietoisuudessamme. Sota kosketti sotilaiden lisäksi myös heidän perhettään ja sukuaan. Niin monen nuoren miehen, pojan, veljen ja isän elämä katkesi sodassa kesken. Maaningan kirkkomaassakin on 222 sodassa kaatuneen viimeinen leposija. Jo vuosikymmeniä ovat surusta raskaat askeleet saapuneet haudalle, minne tuodaan kynttilöitä ja kukkia. Ehkä suru on löytänyt lohdutustaan, ehkäpä kaipaukseen on tullut toivoakin. Suru silti säilyy, luonnollisesti. Muistot vähitellen himmenevät, mutta emme saa antaa niiden sammua. Kohta poissa on veljet, mutta heidän perintöään me nuoremmat kannamme. Tämän perinnön kaunein symboli on vapaana hulmuava Suomen lippu, Siniristilippu. Kantakaamme tätä perintöä ryhdikkäästi!

Saamme uskoa ja iloita, että Herra on todellakin rakentanut maatamme. Hän tahtoo johdattaa meitä tänäkin päivänä kohti todellista vapautta, vapautta lähimmäisen palvelemiseen ja rakastamiseen: "Maailmaa, Herra, armahda! Me tarvitsemme Jeesusta. Hän ristillään on taistellut, myös meidät vapauttanut." (Vk. 601: 4)

Pyhä Henki, lohdutuksen Henki, viisauden Henki ja uuden rohkeuden Henki vakuuttaa kristityille, että he ovat Jumalan lapsia ja saavat Jeesuksen tavoin kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa! Herra, armahda meitä, kuule, ja armahda!

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi! Siunatkaa, älkääkä kirotko, mutta mitä tai ketä?!?!?

Miksi en kannata rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista?

En halua edelleenkään osoittaa tuomitsemisen halua. Minulle ei kuulu lainkaan se, kuka haluaa asua ja elää kenenkin kanssa. Se, että eduskunta sääti lain parisuhteiden rekisteröimisestä, kertoo siitä, että haluttiin taata maallista oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. Tämä on ihan hyvä asia minustakin. Suomi kun on monikulttuurinen maa.

Miehen ja naisen solmima avioliitto on Jumalan asettama instituutio. Avioliitto rikastuttaa miehen ja naisen elämää. Avioliitto luo turvallisuutta lapsillekin ja aviopuolisoille, tapahtuipa sitten jotain odottamatontakin, kuten tapahtua saattaa. Kun pappi siunaa avioliiton, on kyseessä siis Jumalan tahdon mukainen asia. Avioliitto on tärkeä instituutio.

Jos rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista perustellaan sillä, että siunataanhan eläimiäkin, niin tähän tahdon sanoa, että kyseessä ei ole silloin minkäänlaisen instituution tai suhteen siunaaminen.

Ei ole olemassa ketään ihmistä, jonka puolesta en haluaisi rukoilla. Jos joku pyytää minulta siunausta elämäänsä, niin totta kai hänet siunaan. Kodinkin voin siunata, sillä silloin siunaan sitä elämää, jota kussakin kodissa eletään.

Jokainen ihminen on Jumalan luoma. Kaikki taipumukset eivät kuitenkaan synny Jumalan luomistyöstä ja -tahdosta. Minullakin on varmasti sellaisia taipumuksia, joissa ei ole kysymys Jumalasta ja hänen tahdostaan. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristitty on samalla kertaa syntinen ja armahdettu. Synti sitoo kaikkia luotuja, emmekä me pysty itse itseämme vapauttamaan, mutta Jumala tahtoo armahtaa jokaista, joka kääntyy uskossa hänen puoleensa.

Meillä ei ole mittaria, jolla mitattaisiin uskon tai synnin määrää. Niinpä, jos sinulla on vähäinenkin usko, niin sinä elät uskossa. Uskoa joko on tai ei! Tämä on sellainen on-off-asia. Synnin laita on toisin. Kukaan ihminen ei näe toisen sydämeen, eikä kyllä tunne oikein omaansakaan. Meistä ei ole toisiamme tuomitsemaan. Me emme saa heitellä kiviä kenenkään päälle.

Kirkon tulee perustella ratkaisujaan Raamatulla. Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Aivan tarkoituksella. Eikä tuo tarkoitus ole muuttunut.

Jokainen lapsi tarvitsee isän ja äidin, eli miehen ja naisen esikuvan. Huonostihan meistä on esikuvaksi, mutta kyse on myös aivan perustavanlaatuisesta miehen ja naisen eroavaisuudesta. Sitä paitsi ihminen ei voi käsittämättömyydellään tai virheillään kumota Jumalan tahtoa.

Jumala tahtoo oikeudenmukaisuutta ja toivoo rauhaa ja iloa, mutta oikeudenmukaisuutta on siinä, että jokainen ihminen on siunauksen arvoinen, vaikka hänen parisuhdettaan ei alttarin edessä siunattaisikaan.

Vielä lopuksi ekumeenista asiaakin. Suomen luterilaiset kulkevat rinta rottingilla enemmistönä Suomessa, mutta maailmalla kaikki on toisin. Katolilaisia kristittyjä on maailmassa yli miljardi. Ortodokseja on kaiketi noin alle 300 miljoonaa. Meitä luterilaisia lienee vain 60–70 miljoonaa. Emme näin elä minkään paineen alla, mutta synti meitä painaa.

Rohkeutta ei vaadi nykyään Raamatun syrjään sysääminen, vaan siitä ja sen ikuisesta sanomasta kiinni pitäminen.

Joko pääsiäinen meni?

Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Pääsiäisviikolla jo unohdettiin toivottaa lähimmäiselle hyvää pääsiäistä. Sen sijaan hiljaisella viikolla toivoteltiin jo iloista pääsiäistä. Eivätkö tässä ole pashat ja joulutortut suloisesti sekaisin? Minulle useampikin ihminen sanoi kirkkaalla pääsiäisviikolla, että nythän sitä päästiin jo pääsiäisestäkin. Vielä en kuitenkaan ole heittänyt lusikkaa nurkkaan. Kärsivällisyyttä noudattaen olen yrittänyt ihan opettaa immeisiä, että kristillinen vuorokausi alkaa illasta, kristillinen viikko niin ikään sunnuntaista, ja että palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko, se piinaviikko, ja vielä että ylösnousemuksen pääsiäisestä alkaa vasta se pääsiäisviikko.

Mutta olenkohan yksin tässä asiassa? Kotimaa-lehden oppineet toimittajat puhuvat pääsiäisviikosta tarkoittaessaan hiljaista viikkoa. Samoin tekee Helsingin sanomat, joka muutenkin myötäilee maallistuvaa maailmaa.

Luterilaisella, ja samalla läntisellä kirkkovuodella on kiinteä yhteys elämän ja uskon peruskirjaan, Raamattuun. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen neljänkymmenen päivän ajan apostoleilleen ja sadoille muillekin, sitten hänet otettiin ylös taivaisiin. Pääsiäisen vietto kestää aina helluntaihin saakka, siis kaikkiaan viisikymmentä päivää. Me siis olemme vasta alussa. Jälleen kerran.

Ehkäpä kertaus on kuin onkin kaikkien opintojen äiti! Riviluterilaiset syövät kuormasta etukäteen ja unohtavat juhlan, kun se vasta on alkamassa.

Jokainen sunnuntai, ylösnousemuksen juhla on viikoittainen pääsiäisjuhla. Tiesitkö muuten, että venäjän kielessä sunnuntaita merkitsevä sana tarkoittaa sananmukaisesti ylösnousemusta? Kristityt ovat siis pääsiäiskansaa, jonka tehtävänä olisi antaa anteeksi vihollisillekin, Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Tämän tärkeän ajatuksen olen oppinut pääsiäisstikiiroista, joita olen lukenut ja laulanut myös omassa kirkossani, siinä luterilaisessa!

Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen lähde. Ylösnoussut sanoi hänet pettäneille, mutta myös kovasti murtuneille seuraajilleen: Rauha teille! Nuo sanat, näin uskon, olivat täynnä elämän lämmintä hehkua, rakkautta ja sen kauneutta, anteeksiantamusta ja sen puhdistavaa vaikutusta.

Joka aamu on armo uus, ylösnousemuksen tähden. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet, ylösnousemuksen tähden. Joka ilta saamme päivän taakat jättää Herran haltuun, ylösnousemuksen tähden.

Kristuksen ylösnousemuksen tähden tiedämme, että hänen ristinsä kertoo Jumalan rakkaudesta enemmän kuin mistään muusta. Ylösnousemuksen tähden Kristuksen ristiä kutsutaan kunnialliseksi, joka elämän puuksi. Rististä meille versoo uuden elämän toivo, ja sen tähden mekin vastaamme Jumalan kunniaksi: Aamen! Aamen! Aamen!

Pieni korjaus

Usein puhutaan viimeisestä ehtoollisesta. Sellaistahan ei Raamatun mukaan ole ollut eikä tule myöskään tapahtumaan. Kiirastorstai-iltana muistamme, kuinka Jeesus nautti viimeisen yhteisen aterian yhdessä opetuslastensa kanssa. Tuo ateria oli samalla ensimmäinen ehtoollinen, sillä silloin Jeesus ehtoollisen asetti. Mekin elämme siinä toivossa, että saamme kerran nauttia ehtoollista taivaassa yhdessä Vapahtajamme kanssa. Leonardo da Vincin ainakin mediasta tuttu maalaus on nimeltään Viimeinen ateria. Ei siis "Viimeinen ehtoollinen".

Luterilaiselle kristitylle ehtoollinen on ateria, jossa Kristus antaa itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhummekin reaalipreesens-opista eli opista Kristuksen todellisesta läsnäolosta leivässä ja viinissä. Suu kyllä maistaa leivän ja viinin, mutta usko ottaa vastaan ruumiin ja veren.

Tämän tähden me kuulemme päätössanat: "Me olemme vastaanottaneet Jeesuksen Kristuksen. Hän varjelkoon meidät iankaikkiseen elämään."

Nauttimalla ehtoollinen pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä.

Pyhä Henki, viisauden kirjasin, tule luoksemme

Raamattu, Jumalan sanaa vai sanoja Jumalasta

Luterilainen kirkko on joutunut hankalaan tilanteeseen. Jokainen luterilainen kirkko tekee omia päätöksiään. Tässä mielessä luterilaisuus on aivan toisenlaista kuin vaikkapa ortodoksisuus tai roomalaiskatolisuus. Niitä mielestäni varjelee se, ettei yksikään paikalliskirkko tee omin päin tärkeitä dogmaattisia päätöksiä.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa dogmaattinen päätösvalta on tietääkseni ekumeenisen patriarkaatin pyhällä synodilla, joka muodostuu piispuuteen vihityistä miehistä.

Suomalaisessa katolisuudessa dogmaattinen päätäntävalta on Vatikaanilla, jota johtaa paavi, jota luterilaisetkin voivat nyt ainakin Rooman piispana ihan aidosti kunnioittaa, vaikkakaan tuskin enää Kristuksen sijaisena. Mihin Kristuksen sijaista muuten tarvittaisikaan, sillä onhan Kristus sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän elää aina ja ikuisesti, eikä hän väsy, ei uuvu.

Suomalaisessa luterilaisuudessa koetaan ehkä vieläkin, että kirkkomme on Sanan kirkko. Pyhä Raamattu on siis uskon ja elämän peruskirja. Tai ainakin on ollut. Jokin aika sitten käsiini osui kirja, josta ilmenee, että luterilaisille Raamattu onkin vain uskon, mutta ei elämän peruskirja. Nyt minun kuitenkin on jälleen kysyttävä, miten me voisimme irrottaa toisistaan elämän ja uskon? Minun tietääkseni ei mitenkään. Paavali, apostoli Jumalan käsittämättömästä armosta, kuten ehkä voisimme ihan myönteisestikin sanoa, toteaa varsin kärjekkäästi, että kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä. Usko ja elämä eivät ole tietenkään yksi ja sama asia, mutta on silkkaa hengellistä väkivaltaa yrittää erottaa niitä toisistaan.

Uskon äidinkieleksi kutsutaan rukousta, joka syntyy sydämessä, mutta yllättävän usein nousee huulillemmekin. Mutta tosi asiassa rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Luterilainen kirkkomme on ja elää sellaisessa tilanteessa, että on elintärkeää huutaa eläväksi tekevää Pyhää Henkeä avuksi. Kirkkomme on muuttumassa kovin "tämänpuoleiseksi". Myyttejä ja mysteerejä riisutaan siinä määrin, että ihan hirvittää. Virsikirjamme muistuttaa vieläpä niin, että "rauha ei saavu, jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan".  Tuleeko suomalaisista pelkkiä "kulttuurikristittyjä", jotka pitävät Raamatun sanaa vanhentuneena ja kirkon oppeja turhina ihmisoppeina?

Ei kai kohtaloamme kuvaa kohta se, että meistä sanotaan näin: "He kunnioittavat minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaikonnut kauas minusta!"

On suurta viisautta, jos kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Joskus on varmasti tärkeää lukea hartaudella merikarttoja.

Kristuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) ei saa unohtua meiltä vauhtisokeudessamme. Se on kaikkia kristittyjä johdattava ja velvoittava rukous. Kristusta ei ole jaettu, eikä häntä koskaan voida jakaa. Kristus mursi itsensä maailmalle, mutta sekin tapahtui meidän syystämme, meidän syystämme, meidän suuresta syystämme.

Luterilaiselle kirkolle ei ole terveellistä, että siitä tehdään kirkko, joka kulkee omia polkujaan. Hyvä on normiliikenteessäkin katsoa sivuille, niin oikealle kuin vasemmallekin: Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä…!