Raamattu, Jumalan sanaa vai sanoja Jumalasta
Luterilainen kirkko on joutunut hankalaan tilanteeseen. Jokainen luterilainen kirkko tekee omia päätöksiään. Tässä mielessä luterilaisuus on aivan toisenlaista kuin vaikkapa ortodoksisuus tai roomalaiskatolisuus. Niitä mielestäni varjelee se, ettei yksikään paikalliskirkko tee omin päin tärkeitä dogmaattisia päätöksiä.
Suomalaisessa ortodoksisuudessa dogmaattinen päätösvalta on tietääkseni ekumeenisen patriarkaatin pyhällä synodilla, joka muodostuu piispuuteen vihityistä miehistä.
Suomalaisessa katolisuudessa dogmaattinen päätäntävalta on Vatikaanilla, jota johtaa paavi, jota luterilaisetkin voivat nyt ainakin Rooman piispana ihan aidosti kunnioittaa, vaikkakaan tuskin enää Kristuksen sijaisena. Mihin Kristuksen sijaista muuten tarvittaisikaan, sillä onhan Kristus sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän elää aina ja ikuisesti, eikä hän väsy, ei uuvu.
Suomalaisessa luterilaisuudessa koetaan ehkä vieläkin, että kirkkomme on Sanan kirkko. Pyhä Raamattu on siis uskon ja elämän peruskirja. Tai ainakin on ollut. Jokin aika sitten käsiini osui kirja, josta ilmenee, että luterilaisille Raamattu onkin vain uskon, mutta ei elämän peruskirja. Nyt minun kuitenkin on jälleen kysyttävä, miten me voisimme irrottaa toisistaan elämän ja uskon? Minun tietääkseni ei mitenkään. Paavali, apostoli Jumalan käsittämättömästä armosta, kuten ehkä voisimme ihan myönteisestikin sanoa, toteaa varsin kärjekkäästi, että kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä. Usko ja elämä eivät ole tietenkään yksi ja sama asia, mutta on silkkaa hengellistä väkivaltaa yrittää erottaa niitä toisistaan.
Uskon äidinkieleksi kutsutaan rukousta, joka syntyy sydämessä, mutta yllättävän usein nousee huulillemmekin. Mutta tosi asiassa rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa.
Luterilainen kirkkomme on ja elää sellaisessa tilanteessa, että on elintärkeää huutaa eläväksi tekevää Pyhää Henkeä avuksi. Kirkkomme on muuttumassa kovin "tämänpuoleiseksi". Myyttejä ja mysteerejä riisutaan siinä määrin, että ihan hirvittää. Virsikirjamme muistuttaa vieläpä niin, että "rauha ei saavu, jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan". Tuleeko suomalaisista pelkkiä "kulttuurikristittyjä", jotka pitävät Raamatun sanaa vanhentuneena ja kirkon oppeja turhina ihmisoppeina?
Ei kai kohtaloamme kuvaa kohta se, että meistä sanotaan näin: "He kunnioittavat minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaikonnut kauas minusta!"
On suurta viisautta, jos kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Joskus on varmasti tärkeää lukea hartaudella merikarttoja.
Kristuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) ei saa unohtua meiltä vauhtisokeudessamme. Se on kaikkia kristittyjä johdattava ja velvoittava rukous. Kristusta ei ole jaettu, eikä häntä koskaan voida jakaa. Kristus mursi itsensä maailmalle, mutta sekin tapahtui meidän syystämme, meidän syystämme, meidän suuresta syystämme.
Luterilaiselle kirkolle ei ole terveellistä, että siitä tehdään kirkko, joka kulkee omia polkujaan. Hyvä on normiliikenteessäkin katsoa sivuille, niin oikealle kuin vasemmallekin: Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä…!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti