Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi! Siunatkaa, älkääkä kirotko, mutta mitä tai ketä?!?!?

Miksi en kannata rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista?

En halua edelleenkään osoittaa tuomitsemisen halua. Minulle ei kuulu lainkaan se, kuka haluaa asua ja elää kenenkin kanssa. Se, että eduskunta sääti lain parisuhteiden rekisteröimisestä, kertoo siitä, että haluttiin taata maallista oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. Tämä on ihan hyvä asia minustakin. Suomi kun on monikulttuurinen maa.

Miehen ja naisen solmima avioliitto on Jumalan asettama instituutio. Avioliitto rikastuttaa miehen ja naisen elämää. Avioliitto luo turvallisuutta lapsillekin ja aviopuolisoille, tapahtuipa sitten jotain odottamatontakin, kuten tapahtua saattaa. Kun pappi siunaa avioliiton, on kyseessä siis Jumalan tahdon mukainen asia. Avioliitto on tärkeä instituutio.

Jos rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista perustellaan sillä, että siunataanhan eläimiäkin, niin tähän tahdon sanoa, että kyseessä ei ole silloin minkäänlaisen instituution tai suhteen siunaaminen.

Ei ole olemassa ketään ihmistä, jonka puolesta en haluaisi rukoilla. Jos joku pyytää minulta siunausta elämäänsä, niin totta kai hänet siunaan. Kodinkin voin siunata, sillä silloin siunaan sitä elämää, jota kussakin kodissa eletään.

Jokainen ihminen on Jumalan luoma. Kaikki taipumukset eivät kuitenkaan synny Jumalan luomistyöstä ja -tahdosta. Minullakin on varmasti sellaisia taipumuksia, joissa ei ole kysymys Jumalasta ja hänen tahdostaan. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristitty on samalla kertaa syntinen ja armahdettu. Synti sitoo kaikkia luotuja, emmekä me pysty itse itseämme vapauttamaan, mutta Jumala tahtoo armahtaa jokaista, joka kääntyy uskossa hänen puoleensa.

Meillä ei ole mittaria, jolla mitattaisiin uskon tai synnin määrää. Niinpä, jos sinulla on vähäinenkin usko, niin sinä elät uskossa. Uskoa joko on tai ei! Tämä on sellainen on-off-asia. Synnin laita on toisin. Kukaan ihminen ei näe toisen sydämeen, eikä kyllä tunne oikein omaansakaan. Meistä ei ole toisiamme tuomitsemaan. Me emme saa heitellä kiviä kenenkään päälle.

Kirkon tulee perustella ratkaisujaan Raamatulla. Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Aivan tarkoituksella. Eikä tuo tarkoitus ole muuttunut.

Jokainen lapsi tarvitsee isän ja äidin, eli miehen ja naisen esikuvan. Huonostihan meistä on esikuvaksi, mutta kyse on myös aivan perustavanlaatuisesta miehen ja naisen eroavaisuudesta. Sitä paitsi ihminen ei voi käsittämättömyydellään tai virheillään kumota Jumalan tahtoa.

Jumala tahtoo oikeudenmukaisuutta ja toivoo rauhaa ja iloa, mutta oikeudenmukaisuutta on siinä, että jokainen ihminen on siunauksen arvoinen, vaikka hänen parisuhdettaan ei alttarin edessä siunattaisikaan.

Vielä lopuksi ekumeenista asiaakin. Suomen luterilaiset kulkevat rinta rottingilla enemmistönä Suomessa, mutta maailmalla kaikki on toisin. Katolilaisia kristittyjä on maailmassa yli miljardi. Ortodokseja on kaiketi noin alle 300 miljoonaa. Meitä luterilaisia lienee vain 60–70 miljoonaa. Emme näin elä minkään paineen alla, mutta synti meitä painaa.

Rohkeutta ei vaadi nykyään Raamatun syrjään sysääminen, vaan siitä ja sen ikuisesta sanomasta kiinni pitäminen.

Joko pääsiäinen meni?

Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Pääsiäisviikolla jo unohdettiin toivottaa lähimmäiselle hyvää pääsiäistä. Sen sijaan hiljaisella viikolla toivoteltiin jo iloista pääsiäistä. Eivätkö tässä ole pashat ja joulutortut suloisesti sekaisin? Minulle useampikin ihminen sanoi kirkkaalla pääsiäisviikolla, että nythän sitä päästiin jo pääsiäisestäkin. Vielä en kuitenkaan ole heittänyt lusikkaa nurkkaan. Kärsivällisyyttä noudattaen olen yrittänyt ihan opettaa immeisiä, että kristillinen vuorokausi alkaa illasta, kristillinen viikko niin ikään sunnuntaista, ja että palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko, se piinaviikko, ja vielä että ylösnousemuksen pääsiäisestä alkaa vasta se pääsiäisviikko.

Mutta olenkohan yksin tässä asiassa? Kotimaa-lehden oppineet toimittajat puhuvat pääsiäisviikosta tarkoittaessaan hiljaista viikkoa. Samoin tekee Helsingin sanomat, joka muutenkin myötäilee maallistuvaa maailmaa.

Luterilaisella, ja samalla läntisellä kirkkovuodella on kiinteä yhteys elämän ja uskon peruskirjaan, Raamattuun. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen neljänkymmenen päivän ajan apostoleilleen ja sadoille muillekin, sitten hänet otettiin ylös taivaisiin. Pääsiäisen vietto kestää aina helluntaihin saakka, siis kaikkiaan viisikymmentä päivää. Me siis olemme vasta alussa. Jälleen kerran.

Ehkäpä kertaus on kuin onkin kaikkien opintojen äiti! Riviluterilaiset syövät kuormasta etukäteen ja unohtavat juhlan, kun se vasta on alkamassa.

Jokainen sunnuntai, ylösnousemuksen juhla on viikoittainen pääsiäisjuhla. Tiesitkö muuten, että venäjän kielessä sunnuntaita merkitsevä sana tarkoittaa sananmukaisesti ylösnousemusta? Kristityt ovat siis pääsiäiskansaa, jonka tehtävänä olisi antaa anteeksi vihollisillekin, Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Tämän tärkeän ajatuksen olen oppinut pääsiäisstikiiroista, joita olen lukenut ja laulanut myös omassa kirkossani, siinä luterilaisessa!

Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen lähde. Ylösnoussut sanoi hänet pettäneille, mutta myös kovasti murtuneille seuraajilleen: Rauha teille! Nuo sanat, näin uskon, olivat täynnä elämän lämmintä hehkua, rakkautta ja sen kauneutta, anteeksiantamusta ja sen puhdistavaa vaikutusta.

Joka aamu on armo uus, ylösnousemuksen tähden. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet, ylösnousemuksen tähden. Joka ilta saamme päivän taakat jättää Herran haltuun, ylösnousemuksen tähden.

Kristuksen ylösnousemuksen tähden tiedämme, että hänen ristinsä kertoo Jumalan rakkaudesta enemmän kuin mistään muusta. Ylösnousemuksen tähden Kristuksen ristiä kutsutaan kunnialliseksi, joka elämän puuksi. Rististä meille versoo uuden elämän toivo, ja sen tähden mekin vastaamme Jumalan kunniaksi: Aamen! Aamen! Aamen!

Pieni korjaus

Usein puhutaan viimeisestä ehtoollisesta. Sellaistahan ei Raamatun mukaan ole ollut eikä tule myöskään tapahtumaan. Kiirastorstai-iltana muistamme, kuinka Jeesus nautti viimeisen yhteisen aterian yhdessä opetuslastensa kanssa. Tuo ateria oli samalla ensimmäinen ehtoollinen, sillä silloin Jeesus ehtoollisen asetti. Mekin elämme siinä toivossa, että saamme kerran nauttia ehtoollista taivaassa yhdessä Vapahtajamme kanssa. Leonardo da Vincin ainakin mediasta tuttu maalaus on nimeltään Viimeinen ateria. Ei siis "Viimeinen ehtoollinen".

Luterilaiselle kristitylle ehtoollinen on ateria, jossa Kristus antaa itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhummekin reaalipreesens-opista eli opista Kristuksen todellisesta läsnäolosta leivässä ja viinissä. Suu kyllä maistaa leivän ja viinin, mutta usko ottaa vastaan ruumiin ja veren.

Tämän tähden me kuulemme päätössanat: "Me olemme vastaanottaneet Jeesuksen Kristuksen. Hän varjelkoon meidät iankaikkiseen elämään."

Nauttimalla ehtoollinen pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä.

Pyhä Henki, viisauden kirjasin, tule luoksemme

Raamattu, Jumalan sanaa vai sanoja Jumalasta

Luterilainen kirkko on joutunut hankalaan tilanteeseen. Jokainen luterilainen kirkko tekee omia päätöksiään. Tässä mielessä luterilaisuus on aivan toisenlaista kuin vaikkapa ortodoksisuus tai roomalaiskatolisuus. Niitä mielestäni varjelee se, ettei yksikään paikalliskirkko tee omin päin tärkeitä dogmaattisia päätöksiä.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa dogmaattinen päätösvalta on tietääkseni ekumeenisen patriarkaatin pyhällä synodilla, joka muodostuu piispuuteen vihityistä miehistä.

Suomalaisessa katolisuudessa dogmaattinen päätäntävalta on Vatikaanilla, jota johtaa paavi, jota luterilaisetkin voivat nyt ainakin Rooman piispana ihan aidosti kunnioittaa, vaikkakaan tuskin enää Kristuksen sijaisena. Mihin Kristuksen sijaista muuten tarvittaisikaan, sillä onhan Kristus sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän elää aina ja ikuisesti, eikä hän väsy, ei uuvu.

Suomalaisessa luterilaisuudessa koetaan ehkä vieläkin, että kirkkomme on Sanan kirkko. Pyhä Raamattu on siis uskon ja elämän peruskirja. Tai ainakin on ollut. Jokin aika sitten käsiini osui kirja, josta ilmenee, että luterilaisille Raamattu onkin vain uskon, mutta ei elämän peruskirja. Nyt minun kuitenkin on jälleen kysyttävä, miten me voisimme irrottaa toisistaan elämän ja uskon? Minun tietääkseni ei mitenkään. Paavali, apostoli Jumalan käsittämättömästä armosta, kuten ehkä voisimme ihan myönteisestikin sanoa, toteaa varsin kärjekkäästi, että kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä. Usko ja elämä eivät ole tietenkään yksi ja sama asia, mutta on silkkaa hengellistä väkivaltaa yrittää erottaa niitä toisistaan.

Uskon äidinkieleksi kutsutaan rukousta, joka syntyy sydämessä, mutta yllättävän usein nousee huulillemmekin. Mutta tosi asiassa rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Luterilainen kirkkomme on ja elää sellaisessa tilanteessa, että on elintärkeää huutaa eläväksi tekevää Pyhää Henkeä avuksi. Kirkkomme on muuttumassa kovin "tämänpuoleiseksi". Myyttejä ja mysteerejä riisutaan siinä määrin, että ihan hirvittää. Virsikirjamme muistuttaa vieläpä niin, että "rauha ei saavu, jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan".  Tuleeko suomalaisista pelkkiä "kulttuurikristittyjä", jotka pitävät Raamatun sanaa vanhentuneena ja kirkon oppeja turhina ihmisoppeina?

Ei kai kohtaloamme kuvaa kohta se, että meistä sanotaan näin: "He kunnioittavat minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaikonnut kauas minusta!"

On suurta viisautta, jos kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Joskus on varmasti tärkeää lukea hartaudella merikarttoja.

Kristuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) ei saa unohtua meiltä vauhtisokeudessamme. Se on kaikkia kristittyjä johdattava ja velvoittava rukous. Kristusta ei ole jaettu, eikä häntä koskaan voida jakaa. Kristus mursi itsensä maailmalle, mutta sekin tapahtui meidän syystämme, meidän syystämme, meidän suuresta syystämme.

Luterilaiselle kirkolle ei ole terveellistä, että siitä tehdään kirkko, joka kulkee omia polkujaan. Hyvä on normiliikenteessäkin katsoa sivuille, niin oikealle kuin vasemmallekin: Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä…!

Invocavit- sunnuntain ajatuksia jo hiukan etukäteen (Evästä elämään)

Hän huutaa minua!

Muutamia vuosia sitten eräs tapahtui kohahdutti Helsingissä. Noin 13-vuotias tyttö oli saanut sairauskohtauksen Helsingin keskustassa. Hän joutui avuttomaan tilaan, jossa saattoi vain pyytää ja huutaa apua.

Eivät ole ajat muuttuneet. Mieleen nousee välittömästi kertomus laupiaasta samarialaisesta. Henkihieveriin piestyä miestä eivät hyväosaiset ihmiset auttaneet tai edes katsoneet. Moni arveli resuisen, verissä päin makaavan miehen itse ansaineen käsittelynsä. Mutta sitten pysähtyi tuo samarialainen mies, itsekin syrjään työnnetty ja uskonsa tähden halveksittu (hän kun ei ollut juutalaisia).

Tuon mainitsemani nuoren tytön ohitse kulkivat monet "terveet" ihmiset silmänsä ja sydämensä sulkien ja selkänsä kääntäen. Mutta sitten yksi pysähtyi ja kysyi tytöltä: "Mikä sinun on?" Tämä laupias mies oli juoppo, pultsari, syrjäytynyt ja syrjäytetty, mutta hänellä oli sydän paikallaan. Oma ahdinko ei ollut häntä täysin turruttanut. Taitaakin olla niin, että kun tarpeeksi hyvin menee, ihmisestä tulee välinpitämätön. Tämä resuinen mies hommasi sairaan tytön hoitoon.

Kun siis seuraavan kerran kuulet avunhuudon, voisit ajatella näin: "Hän huutaa minua!"  Tosiasiassa nuo sanat tulevat kuitenkin 1. paastonajan sunnuntain vanhasta latinalaisesta nimestä Invocavit: "Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan." (Ps. 91: 15)

Aloitin kahden ihmisen välisestä kohtaamisesta. Päätin ihmisen ja Jumalan kohtaamiseen. Mutta voiko näitä erottaa, sillä onhan kristityn tehtävä olla Kristus sille, joka etsii Jumalan kasvoja? Onko Jumalalla muita käsiä kuin juuri nämä meidän omat kätemme? Jos me hädässä huokaamme, miksi Jumala ei tee mitään, voi siis kysymyksen kärki kääntyä osoittamaan meitä itseämme, miksi hänen luotunsa ja lunastettunsa kulkevat kylmin sydämin, kädet nyrkissä ja selkä lähimmäiselle käännettynä?

Paastonajan raamatuntekstit kertovat lukemattomista Kristuksen ja syntisten kohtaamisista. Voiko muunlaisia kohtaamisia ollakaan ihmisen ja Jumalan välillä? Mutta eikö tämä ole meidän onneksemme? Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa ehdoitta syntistä ihmistä, ja tahtoo, että tämä tulisi tuntemaan totuuden, ja että totuus tekisi hänet vapaaksi, vapaaksi hyvään ja vapaaksi rakastamaan.

Oi aikoja, oi tapoja, ettäs huh, huh...

Milloin tapahtui isovanhempien ulkoistaminen?

En ehkä ole ainoa ihminen, joka on ihmeissään isovanhempien käsittelystä. Tarkoitan sitä, että sairaita vanhuksia karkotetaan maasta Suomessa asuvien lasten luota. Tai ainakin yritetään karkottaa. Vanha tuomarinohje pitäisi kaivaa piilostaan myös ulkomaalaisvirastossa: Mikä ei ole kohtuus, ei saata olla lakikaan.

Mistä lähtien on ollut siis niin, ettei neljäs käsky ole enää voimassa: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Onhan ne vanhemmat vanhemmillakin. Minä en ymmärrä sitä, ettei sukupolvien ketjua ymmärretä tässä maassa tai ainakaan viranomaisten keskellä. Miksi tuo kultainen ketju halutaan tieten tahtoen katkaista?

Nähdäänkö maahamme tulleet isovanhemmat vain loisina, jotka tulevat nappaamaan nenämme edestä meille tarjotut herkut? Entäpä, jos heillä ei yksinkertaisesti ole paikkaa, mihin palata synnyinmaassaan. Sinä ehkä kysyt, että miksikäs ei olisi! Kaikkialla eivät ole yhtä vakaat ja turvalliset olot kuin Suomessa.

Mutta mitä tapahtui omille isovanhemmillemme? Milloin heidät ulkoistettiin? Kun luen käsikirjan mukaisia rukouksia kasteen yhteydessä ja kastettuja muistettaessa, niin kyllä luonnollisesti vanhemmat ja kummit muistetaan, mutta isovanhemmat täytyy itse älytä lisätä. Onko kenties ajateltu, ettei kaikilla ole elossa olevia isovanhempia. Eipä ole ollut minullakaan, mutta silti koen tärkeäksi muistaa rukouksin myös isoisiä ja -äitejä.

Mitä on tapahtumassa suomalaiselle perhekäsitykselle? Tuntuu, kuin sitä ehdoin tahdoin romutettaisiin. Nyt siihen eivät tunnu kuuluvan isovanhemmat. Kohta varmaan erotetaan isät ja äidit sekä lapset. Miksi me erilaiset pienet tilkut emme voi olla liki toisiamme elämämme tilkkutäkissä?