Muistakoon Herra Jumala todellisia isiä valtakunnassaan!

Ajankohta: 26. sunnuntai helluntaista (9.11.2008)

Otsikko: Uskon kestävyys ahdingoissa

Evankeliumi: Matt. 24:1–14

Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: »Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle.» Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: »Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?» Jeesus vastasi: »Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: 'Minä olen Messias', ja eksyttävät monia. Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua. Silloin teidät pannaan ahtaalle, monia teistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun nimeni tähden. Monet silloin luopuvat, he kavaltavat toisensa ja vihaavat toinen toistaan. Monta väärää profeettaa ilmaantuu, ja he johtavat useita harhaan. Ja kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee. Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu. Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.»

Arto Penttisen saarna

Maaningan kirkko

 

Vielä ei loppu ole käsillä. Jokainen aamu ja jokainen päivä, joka saapuu iltaan, kertoo Jumalan uudesta armosta. Vielä on aikaa avata kirjojen Kirja ja rukoilla Pyhää Henkeä avuksi. Lopunajoilla on vuosisatojen mittaan peloteltu Jeesuksen sanat unohtaen: ”Älkää antako sen pelästyttää itseänne.” Todellista Herran pelkoa ei synny pelottelemalla, vaan kohtaamalla todellisuus.

Tänään Jeesus korostaa, että seinät ja katto eivät vielä merkitse todellista temppeliä. Jeesus sanoo: ”On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.” (Matt. 21:13) Todellinen rukous liittyy aina puhtaaseen hengellisyyteen, jota voidaan reilusti kutsua uskoksi. Tämä aika kuitenkin puhuu enemmän ja enemmän henkisyydestä, joka näyttäisi kulkevan kirkon ja sen rikkaan perinnön ohi. Eräällä nettisivustolla oli tällainen kysymys: ”Pystyykö kirkko aidosti vastaamaan tämän päivän henkisyyden haasteisiin? Onko kirkko valmis hyväksymään muut uskonnot tasa-arvoisiksi kristinuskon kanssa, laajentamaan näkemystä kristinopin teologian ulkopuolelle?” Kirkon tutkimuskeskuksen sivuilla lukee uudesta henkisyydestä näin: ”Näiden liikkeiden leimallinen piirre on, että ne tarjoavat yksilöllisen henkisen kehityksen polun.”

Kristillinen usko ei täysin torju yksilöllisyyttä, mutta usko ymmärretään enemmänkin henkilökohtaisena todellisuutena. Usko on sinä-minä-suhde Jeesukseen Vapahtajana. Kun varmasti edelleenkin kysytään, mihin sitä Jeesusta tarvitaan, niin voimme vastata, että pelastukseen, siis taivaaseen pääsemiseen. Jeesus yksin on tie Isän luokse, mutta Jeesuksen luo teitä voi olla arvaamattomastikin.

Maaningalla on viime vuosina käytetty suuri summa euroja kirkon kunnostamiseen niin sisä- kuin ulkopuolelta. Saamme olla ylpeitä kauniista kirkostamme. Mutta kirkko ei ole museo tai kaunis nähtävyys. Eivät isät 1800-luvulla tätä rakennusta siinä tarkoituksessa pystyttäneet.

Myös Maaningan kirkko on jumalanpalvelushuone, ei vain kaunis ja hyväakustinen konserttisali. Kristillinen kirkko on perinteisesti sali sanan nälkäisille. Koska tänään toivotaan myös kristittyjen elävän aidosti yhdessä yhteisen todistuksen vuoksi, lainaan David Wilkersonin sanoja: ”Kuulen usein uskovien sanovan: ''Me rukoilimme herätyksen seurakuntaamme.'' Mutta minä sanon, että se ei voi tapahtua ainoastaan rukouksen kautta. Ei voi syntyä herätystä ilman, että sekä pastorilla ja seurakunnalla yhdessä on Jumalan sanan nälkä. Ja heidän täytyy täysin alistaa elämänsä Jumalan sanan hallintaan. Me emme yksinkertaisesti voi vastaanottaa taivaan iloa kunnes aito sana on saanut meissä synnintunnon heräämään - murtanut kaiken ylpeyden, sortamisen ja väärän kunnian.”

Tänään vietämme isänpäivää. Toivotan sydämestäni onnea ja siunausta, sekä oikeaa menestystä kaikille isille. Isällä on tärkeä paikka perheessä. En tarkoita lainkaan taloudellista merkitystä, vaan tarkoitan kasvattajan tehtävää. Väestöliitto puhuu isän tehtävästä näin lohdullisesti: ”Hänen tarvitsee olla vain oma turvallinen itsensä. Riittää kun parhaan kykynsä mukaan jakaa sitä, mitä on itse elämässään oppinut. Kukapa ei haluasi omilta virheiltään lapsiaan säästää?” Eräs isä kirjoittaa puolestaan näin: ”Isän tärkein tehtävä on esirukous. Se alkaa ennen lapsen syntymää ja jatkuu elämämme loppuun asti. Isälle on annettu pieni elämä yhdessä äidin kanssa rakastettavaksi, hoivattavaksi ja vaalittavaksi. Lapsi ei ole pieni aikuinen. Isänkin yhtenä tehtävänä on antaa lapselle mahdollisuus olla lapsi, olla ihminen. Tärkeää on huomata ja ymmärtää lapsen olevan lapsenakin täydellinen ihminen.” Viime torstaina vein muistoristille kynttilän oman isäni muistoksi. Hän olisi täyttänyt 78 vuotta, mutta kuoli jo 66-vuotiaana. Hän oli muutaman sanan mies. Mutta läsnä hän oli. Lauantai-ilta oli saunailta. Aina saunomisen päätteeksi isä pesi kahden poikansa selät. Kun selkä oli pesty, isäni toivotti Jumalan siunausta. Puhtaus ja siunaus yhdistyivät tavalla, jonka muistan varmaankin niin kauan kuin elän. Isä rukoili poikiensa puolesta ja pyysi meille Jumalan siunausta. Mitä enemmän vartun, sitä enemmän kunnioitan ja arvostan isääni ja vanhempiani. Olen kiitollinen heille turvallisesta lapsuudesta ja nuoruudesta. Olen kiitollinen siitä, että kodista oli rukousyhteys kirkkoon, armon saliin, jonka ovet on tänäänkin avattu kaikkia meitä syntisäkkejä varten.

Jokaisen kirkon ja Herran temppelin elämä säilyy eloisana niin, että kodeista on yhteys kirkkoon ja sen hengelliseen elämään, jossa pidetään jatkuvasti esillä Jumalan sanaa ja rukousta pyhän Jumalan edessä. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa. Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen.” (Ef. 3:12–21)

 

Herra, osoita minulle tiesi ja tee minut halukkaaksi sitä kulkemaan

Juuri niin taisi käydä kuin arvelinkin

 

Usein minusta tuntuu, että pappeuteni on este sille, että yhteys lähimmäisiin kasvaisi ja iloisesti kehittyisi. Mielestäni olen ihan tavallinen ihminen, mutta olenko kuitenkaan. Minulla ei ole juurikaan sosiaalista elämää täällä pohjoisessa Savossa. Savolaisuus tunnustetaan usein lupsakkaaksi, mutta onkohan se sitä kuitenkaan. Minusta Maaningalla elää varsin synkkä savolainen luterilaisuus. Takanapäin puhellaan kaikenlaista, mutta silti edessäpäin ollaan hiljaa ja hymyillään. Eikä tämä ole vain minun ongelma. Siitä olen itse asiassa iloinen, kun eräs seurakuntalainen totesi suoraan, että nykyinen virkani taitaa olla este yhteydenottamiselle. Se oli rehellinen tunnustus.

Itse en tunne kovinkaan muuttuneeni ihmisenä, vaikka astuin yli kaksi vuotta sitten suureen ja vaikeaan virkaan. Elämäni muuttui entistä työntäyteiseksi. Vapaa-ajan ongelmia ei ole, kun välillä ei sitä vapaa-aikaa niin kovin runsaasti olekaan. Pitämättömät vapaat jäävät pitämättömäksi. Olisin hyvilläni, jos ihan kaikkea ei jätettäisi pelkästään minulle. Moni toteaa, että pitkästä aikaa nähdään. Onkohan se vain minun tehtäväni pitää yhteyttä yllä? Mielestäni otan yhteyttä aika moniinkin, mutta en kai sittenkään tarpeeksi.

Ehkä joku pelkää ottaa yhteyttä, ettei vain häiritsisi töitäni. Olen sanonut ja sanon tässäkin, että soitto tai kaksi päivässä piristäisi. Silloin kun en voi puhua, en ota puhelinta mukaan ollenkaan, tai laitan sen hiljaiseksi. Jos se soi töiden keskellä, niin sehän on kokonaan ihan minun moka.

Suoraan sanottuna, en ehkä olisi pappi, kirkkoherra tai maaninkalainen, jos etukäteen olisin kaiken tiennyt, mihin nämä asiat johtivat. Olen iloinen tehtävästäni ja vastuullisesta virastani, sillä luotan taivaan Isän johdatukseen. Tällä kaikella lienee jokin merkitys. En olisi uskaltanut näitä askelia ottaa, jos olisin tiennyt, mutta nyt en vähättele tietäni ollenkaan. Toivoisin vain, että minua paremmin ymmärrettäisiin ja yhteydellä kannettaisiin.

Olen sanaton, kun muistelen kolmen vuoden takaisia hetkiä. Saamani tuki ja luottamus oli niin suurta, että en sitä osannut oikein odottaa. Kiitos kaikesta tästä. Kiitos, Jumala, elämästä, joka on sinun käsissäsi.

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Yhteiskunnan moniarvoistuminen on tosiasia ja todelta tuntuu sekin, että tämä kehitys ohjaa kirkkoamme. Kirkon on monen ihmisen mielestä alistuttava maallisen yhteiskunnan talutusnuoran ohjattavaksi. Minusta tuntuu usein siltä, että luterilaisen kansankirkon suuruus on yksi sen suurimmista ongelmista. Kun katto on korkealla ja seinät leveällä, niin ei ole aivan yksinkertaista löytää vastausta siihen, miksi kirkon penkkirivit harvenevat. Yksi yritys näyttää olevan tarve mielistellä niin sanottua kuviteltua suurta enemmistöä.

Kansan yleisellä mielipiteellä puolustetaan yhtä sun toista asiaa. Demokratia on maallisen yhteiskunnan kannalta helposti puolustettava asia. Saamme olla ylpeitä suomalaisesta kansanvallasta, demokratiasta. Kirkonkaan elämässä demokratia ei ole turhake, mutta kuitenkin ongelmallinen. Ongelma on siinä, että enemmistö ei aina ole oikeassa. Jokin maallinen laki voidaan korjata varmastikin varsin yksinkertaisesti, mutta kirkko ei voi ihan kaikesta päättää tänään jollakin tavalla ja huomenna taas jollakin toisella tavalla. Tietynlaista johdonmukaisuutta ja uskollisuutta tarvitaan kirkossa.

Minusta tuntuu, että kirkkomme nimi voisi olla toisinkin. Nyt se kuuluu näin: Suomen evankelisluterilainen kirkko. Ruotsinkielinen muoto on mielestäni parempi: Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Olisi turvallista, jos luterilainen kirkkoperhe pystyisi yhdessä päättämään uskoa ja kirkon elämää koskevista asioista. Nythän luterilaiset kirkot itsenäisesti päättävät asioistaan, ja sen kyllä huomaa. Päätöksenteko ei varmasti helpottuisi, mutta jospa vaiva palkittaisiin. Nyt siis maassamme on Suomen evankelisluterilainen kirkko, ja kansa päättää. En minä mitään pappisvaltaa aja, mutta pelkään sitä, että nöyryys Jumalan edessä vaihtuu nöyristelyksi kuvitellun enemmistön edessä. Jumala ei varmasti anna rukoilijalle kaikkea sitä, mitä tämä pyytää, mutta varmasti hän antaa sen, mitä rukoileva ihminen tarvitsee. Mietin, kumpiko lienee vallalla kirkossamme, ristin teologia vai menestysteologia? Olemmeko huolissamme kirkon verotuloista vai ihmisten sieluista? En tarkoita näillä riveillä, enkä myöskään rivien välissä mitään sellaista, että kirkon olisi työnnettävä osa kansasta katuojaan. Eihän Kristuksen kirkko niin voi toimia edes suutuspäissään. Fariseukset ja Herodeksen kannattajat olivat oikeassa vaikka heillä olikin näin sanoessaan ketun häntä kainalossa: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja olet ihmisistä riippumaton. Sinä et tee eroa heidän välillään, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti.” (Mark. 12:14)

Joskus kuulen sanottavan, että jos Jeesus olisi nyt keskellämme, hän tekisi varmasti niin ja näin. Miten paljon ihminen lienee sitten muuttunut aikojen saatossa? Jeesuksessa uusi aika murtautui tämän maailman ihmisten keskelle. Kun Jeesus jo silloin puhui niin kuin se, jolle on annettu voima ja valta, niin miksi hän ei jo silloin tehnyt kaikkea sitä, mitä hänen sanotaan nykyään tekevän. Meidän tehtävämme ei ole näyttää Jeesukselle kaapin paikkaa, vaan meidän on seurattava häntä: ”Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:24–26)

Muistan jo lapsuudestani Logos-kvartetin laulaman laulun ”Kristus kadulla”. Sen toinen säkeistö kuuluu näin: ”Kansanjoukko ohi vain kulkee. Joku taaksensa vilkaisee, ja ivaten toiset nauraa ja joku aattelee: Ei ansaitse tuo kurja syntinen noin valtavaa rakkautta. On tuollainen huomaavaisuus ihan turhaa tuhlausta.” Ehkä luettuasi kirjoitukseni ihmettelet sitä, että haluan kumota viimeisellä sitaatilla edellä sanotun. Sitä en tee, mutta siteeraan siksi, tuollainen huomaavaisuus ja rakkaus ei ole minkään kuvitellun enemmistön käsissä ja määriteltävissä, mutta varmasti Jumala rakastaa jokaista luotuaan, ilman liberaalin tai konservatiivisen ihmisen asettamia ehtoja.

En toivota sinulle hauskaa halloweeniä vaan siunattua pyhäinpäivää!

Siunatkoon sinua kaikkivaltias ja armollinen Jumala,
Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Aamen.

Laula kanssani:
"Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus.
Hän on toivo, luottamus,
Vain sinuun katson ja pelkää en,
vain sinuun katson ja pelkää en."

Rukous Pyhälle Hengelle (Taizé-yhteisöstä)

Pyhä Henki, Jumalan rakkauden henkäys. Jokaiseen ihmiseen sinä asetat uskon. Se voi olla vain yksinkertaista luottamusta, niin yksinkertaista, että jokainen voi sen vastaanottaa.

(Suomensin klo 22.40 30.10.2008)

Peloton tunnustautuminen Kristuksen omaksi

24. sunnuntai helluntaista (26.10.2008)

Kahden valtakunnan kansalaisena
Evankeliumi: Luukas 12:4-7

"Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.”

Mistähän se kertoo, että useiden vuosien ajan rippikoululeireillä suosituksi lauluksi on muodostunut tämä, missä lauletaan: ”Tunnen pelon vyöryvän aaltojen lailla valtaan kahliten kokonaan, voimaton oon. Voimat nuo hiipuvat ruumiistain, jaksa jatkaa en matkaa, mä tähän jään. Tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun taakkani alle. Mä jaksa en - uupunut oon. Kukaan ei ymmärrä, vapisen, pelkään. Tuntuu kuin matkani kesken jäis.” Laulun nimi kuitenkin on ”Älä pelkää!” Laulussa on kyse juuri siitä, mistä tämän päivän evankeliumissakin, nimittäin siitä, että pelkojensa vanki saa kuulla: ”Älä pelkää, hän vierelläs seisoo ja kannattaa. Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa.  Älä pelkää. hänen armonsa lopu ei milloinkaan. Älä pelkää, hän kanssasi kulkee ja johdattaa.” Mieleeni on noussut myös ortodoksinen veisu: ”Monet himot minua hamasta minun nuoruudestani ahdistavat, mutta Sinä itse puolestani seiso ja pelasta minut, minun Vapahtajani. Te, jotka Siionia vihaatte teidät Herra saattaa häpeään. Niinkuin ruoho tulessa, niin tekin kuihdutte. Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, nyt, aina ja iankaikkisesti. Amen. Pyhä Henki tekee eläväksi jokaisen sielun ja puhtaudella hänet korottaa, ja Kolminaisuus hänet kirkastaa pyhällä salaisuudella.”

Pelko saa meidät tekemään asioita, joita emme haluaisi tehdä. Pelko myös estää meitä tekemästä asioita, jotka tiedämme oikeiksi. Siksi Jeesus kehottaa meitä olemaan pelkäämättä. Hän kutsuu meitä ystävikseen ja antaa meidän ymmärtää, että me emme saa olla ulkoapäin ohjautuvia ihmisiä, sellaisia, jotka ovat virran vietävissä, ihmisiä, jotka eivät uskalla erottua joukosta. Kristitty ei ole ihminen, jolle kaikki käy. Jossakin tulee raja vastaan, on näytettävä väriä. Mutta se vaatii rohkeutta. Jeesus kehottaa meitä olemaan pelkäämättä ihmisiä, sillä pelko saa meidät niin helposti kieltämään mestarimme. Pietari pelkäsi. Siksi hän kielsi Jeesuksen kolme kertaa. Myöhemmin hän katui sitä itkien katkerasti.

Me olemme ihmisiä, jotka tiedämme, ettei kaikki ole tässä. Tämä auttoi niitä, jotka astuivat uskonsa tähden kuolemaan. Me olemme kahden valtakunnan kansalaisia. Tässä inhimillisessä todellisuudessa on noussut esille syy korostaa sitä, että meidän ruumiimme voidaan tappaa, mutta vainoajat evät voi riistää ikuista voittopalkintoamme taivaassa. Meidät voidaan irrottaa isänmaastamme ja suomen kansalaisuudesta kuoleman kautta, mutta taivaan kansalaisuus ei ole vainoajiemme käsissä. Sitä he eivät voi meiltä ottaa pois.

Vain Jumalalla on valta päättää ikuisesta kohtalostamme. Ja hän on aivan toisenlainen. Hän ei tuomitse niin kuin ihminen. Muilla ei siis sitä valtaa ole. Kukaan ihminen ei voi syöstä sinua helvettiin, ei vaikka kuinka raivoaisi sinua vastaan. Luemmehan Jaakobin kirjeestä: ”Kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.” (Jaak. 3:6) Siksi ihmisiä ei tarvitse pelätä. Meidän tulee pelätä Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Jumalan pelkääminen ei kuitenkaan tarkoita pelkäämisen tilassa olemista, vaan Jumalan kunnioittamista, sitä, että otamme hänet tosissamme. Jeesushan kutsuu omiaan ystävikseen, eikä ystävää pelätä, ja Johannes puhuu 1. kirjeessään siitä, ettei rakkaudessa ole pelkoa, ja hän jatkaa sanoen: "täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa" (1. Joh.4:18). Me emme siis ole kristittyjä rangaistuksen pelosta, vaan siksi, että Jumala todella rakastaa meitä. Miksi Jeesus muuten tässä samaan hengen vetoon puhuisi Jumalasta, joka ei ole unohtanut yhtäkään kauppatavarana olevista varpusista, Jumalasta, joka tietää hiuksiemme lukumäärän, Jumalasta, jolle me olemme arvokkaita?

Jos haluamme käyttää pelko-sanaa, kyse olisi pikemminkin siitä, että pelkäämme joutuvamme eroon hänestä, että Jumala todella kääntäisi meille selkänsä. Kyse olisi siitä että pelkäämme joutuvamme tilaan, jossa emme enää kuulisi hänen ääntään eikä meillä enää olisi sitä iloa ja turvallisuutta, jonka hän on meille antanut. Ilomme ja turvallisuutemme hänessä järkkyvät, kun me pelkäämme ihmisiä. Emme siis tee niin kuin sydämemme sanoo, kun kysymme: "Mitä ihmisetkin ajattelevat?" Emme uskalla olla aidosti sitä mitä olemme, kun kiellämme olevamme taivaan kansalaisia maan päällä, kun kiellämme tuntevamme Jeesuksen. Olkaamme siis oikeasti rohkeita. Jos on olemassa ihmisiä, jotka vaativat meitä elämään ilman yhteyttä todelliseen ystäväämme, he eivät tiedä mitä tekevät.

(Saarnan pohjana on käytetty pastori Raimo Laineen saarnaa tämän työntäyteisen elämäni keskellä, mistä tahdon kiittää saarnansa nettiin asettanutta kolleegaa!)