No competition!
No competition!, sanoi ekumeeninen patriarkka Bartolomeus I minulle, kun ekumeenisen neuvoston pääsihteeri isä Heikki Huttunen oli minut esitellyt. Isä Heikki sanoi patriarkalle: This is Arto Penttinen. He is the ecumenical patriarch in his village. Kaikki hymyilivät. Komean, mutta leikillisen tittelin oli minulle antanut vuosia sitten isä Olavi Matsi Pielavedellä.
Hirveän tosissani en titteleihin suhtaudu, vaikka niitä riittääkin: teologian maisteri, pastori, kirkkoherra, archon sevastos of the cross, domestichos of the order. Nämä siis edellä mainitun epävirallisen tittelin lisäksi. No en minä noiden jälkimmäisten suhteen tiedä, vaikka on minulla hieno sertifikaatti plakkarissa. Tuosta kirkkoherran tittelistäkin on ollut lähinnä harmia. Vaikka ennen sen "saamista" olin ollut Maaningalla jo neljättätoista vuotta ja luullut ihmisten tuntevan minut, niin silti jokin muuri tuntui nousevan ympärilleni. Ikään kuin en olisikaan se tuttu Arto-pappi, ihmisestä puhumattakaan. Ei titteleissä mitään elämää ole! Vaikka en suuremmin kannata virkanimikkeeni vaihtamistakaan. Onhan se käytössä myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.
Kuuluisat sanat "yllättäen ja pyytämättä" tulivat tänään mieleeni. Sain yllätys, yllätys facebookin kautta tiedon, että kirkon ulkoasiain neuvosto on nimittänyt minut Suomen ekumeenisen neuvoston paikallisen yhteyden jaoston jäseneksi. Tai jotain sinne päin. En voinut kuin istua ja nauraa äitini sohvalla, sillä hyvältähän tuo tuntui. Olin jo tyytynyt osaani ekumeenisen neuvoston blogistina ja toimiston etä-apulaisena. Siinäkin on hommaa riittänyt, niin minulla kuin tuunaaja-Sirulla.
No competition! Luulisin että tuo motto on vienyt sinne, minne elämä on vienyt. Ei ole tarpeen, eikä edes hyväksi kilpailla kristittyjen elovainiolla. Tai jos on, niin korkeintaan itsensä kanssa. Evankeliumin valo leviää paremmin kun kristityt tuntevat toisensa ystävinä, sisarina ja veljinä Kristuksessa. Miksi minun pitäisi tai minun kirkkoni pitäisi olla parempi kuin muiden kristillisten kirkkojen tai yhteisöjen. Minä en omista Kristusta, eikä kukaan toinenkaan. Terveempää on ajatella, että Kristus se on, joka omansa omistaa. Hänellä on meihin yksinoikeus, ei minulla häneen.
Tuo facebook se vasta on jotain. Siellä olen huomannut, etten ole tiennytkään miten riekaleinen kristikunta on, oikea tilkkutäkkien tilkkutäkki. Minulla on kavereina joitakin arkkipiispoja, joiden kirkoista en tiedä, enkä pahemmin ole kuullut. Kyllä siellä anglikaaneista puhutaan, mutta eipä ole sitten kommuuniota Canterburyn arkkipiispanistuimen kanssa. Puhutaan siellä myös vanhakatolisuudesta, mutta apostolista suksessiota osoitellaan suunnasta jos toisesta. Lievästi sanoen mielenkiintoista, ja kun asiaa ei hirveän vakavasti ota, niin onhan se aika hupaisaa. Ja vakavammin ajateltuna ehkä surullista.
Facebook on osa virtuaalitodellisuutta, oikeaa wonderlandia. En aina tiedä, uskoako aistielimiään vai ei. Mutta jos seikkailua kaipaa, niin tietsikan äärellä se sujuu ihan hauskasti (välillä) jospa keski-ikään ehtineeltä pappismieheltä. Niin, jos jokin ekumeeninen sääntökunta (order) on olemassa facebookissa, niin onko se olemassa myös reaalitodellisuudessa? Siinäpä sitä voisit nuo komeat tittelit punnita, jos aihetta siihen kokisin, mutta enpä koe tarvetta. Maailmassa… vain… on niin monta ihmeellistä asiaa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti