Äidit vain, nuo toivossa väkevät!

Jolla on kirkko äitinä, sillä on Jumala Isänä

Lauri Viita on kirjoittanut hyvin tunnetut sanat runossaan Alfhild: "Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta." Sanoihin on helppo yhtyä. Onhan Kristuksen kirkko elänyt ja jaksanut kaksi tuhatta vuotta paljolti juuri äitien varassa. Äidit ovat opettaneet lapsensa rukoilemaan. Äidit ovat rukoilleet lastensa puolesta. Äidit ovat opettaneet lapsille paljon muutakin kristillisestä uskosta ja elämästä.

Vapahtajamme äiti joutui katsomaan alusta alkaen Poikansa tietä aina Golgatalle saakka. Ja äiti katsoi. Maria ei kääntänyt katsettaan pois Pojastaan. Pojassa toteutuivat Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on. Neitsyt Maria oli totisesti toivossa väkevä.

Riemullinen pääsiäisaika päättyy pian helluntain juhlaan, kristillisen seurakunnan syntympäiviin. Tämän pyhäpäivän aiheena on Pyhän Hengen odotus. Tämä odotus perustuu nimenomaan Jumalan lupauksiin. Apostoleille ja ensimmäisenä helluntaina syntyneelle seurakunnalle annettiin Voima Korkeudesta. Puolustaja, Pyhä Henki, opettaa meillekin kaiken ja palauttaa mieleemme kaiken, mitä Kristus on kirkolleen puhunut. Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta. Kirkon ei ole siis tarpeellista mukautua kaikkeen maailman menoon, mutta kirkon on aina osoitettava se, että Jumala rakastaa kaikkia luotujaan. Ja että tämän rakkauden täydellisin kuva on Kristus Jeesus.

Jumala rakastaa erityisesti äitejä, sillä äidit rakastavat lapsiaan ja kantavat heistä suurta huolta. Meidän tehtävämme on rukoilla äitien puolesta ja osoittaa rakkautemme sanoin ja teoin. Sanojen ja tekojen on oltava yhtä, mutta äidit varmasti hyväksyvät myös aikomuksen. Äidin ja lapsen suhde on erityinen. Äiti katsoo aina lastaan, olipa tällä mikä oppiarvo ja ammatti tahansa ja olipa lapsi minkä ikäinen tahansa. Äiti näkee lapsensa.

Usko syntyy ja kasvaa seurakunnassa. Yksinäinen puu ei pala kunnolla. Uskon tehtävänä on rakentaa yhteyttä erilaisuudessa. Usko ei ole ihmisen omaa ponnistelua ja yritystä, vaan Jumalan lahja Kristukseen kastetulle. Kun sinut ja minut kerran kastettiin, kuuluivat taivaasta sanat: Sinä olet minun rakas lapseni, sinuun minä olen mielistynyt. Näistä lapsista on sukupolvien saatossa tullut äitejä ja isiä. Monista on varttunut myös hengellisiä äitejä ja isiä. Seurakunta ei olekaan vain työntekijöiden näköinen. Seurakunnan kasvot eivät lopulta ole kirkkoherrankaan kasvot. Seurakunnan kasvot ovat äidin kasvot ja isän kasvot, lapsen kasvot ja kanssaihmisen kasvot. Lopulta seurakunnan kasvot voivat olla vain Kristuksen kasvot, sillä on itse on tosi Kirkko. Häneen katsomalla mekin saamme kerran voittopalkinnon.

Muistakoon Jumala äitejä valtakunnassaan.

Arto Penttinen

Kirkkoherra, Maaninka

Fw: Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai vai pääsiäisajassa elävä seurakunta?

Mietin usein, mistä meille luterilaisille kristityille tulee tarve jättää tärkeimmätkin kristilliset juhlat nopeasti taaksemme. Mietin, onko vatsa tosiaan jumalamme. Juhlien edellä korostuu kaikenlainen laittaminen ja paistaminen. Aivan kuin Jumalan valtakunta olisi mielestämme syömistä ja juomista. En minä sitä tahdo sanoa, etteikö juhlaan pitäisi valmistautua. Mutta mistä kertoo se, että pääsiäisajassa elävä seurakunta näyttää jo unohtaneen pääsiäisen? Mistä puolestaan kertoisi pääsiäisajassa elävä seurakunta?

Soitin eilen tutulle ortodoksiystävälle ja –rovastille. Hän vastasi puheluun sanoen: Kristus nousi kuolleista! Minä vastasin asiaan kuuluvasti: "Totisesti nousi!" Suomen ortodoksit elävät gregoriaanisen kalenterin mukaan, muualla maailmassa ortodoksit noudattavat juliaanista kalenteria, jonka mukainen pääsiäinen on vasta nyt koittanut, toukokuun alussa.

Saarnasin lähtösaarnani Maaningan kirkossa huhtikuun viimeisenä sunnuntaina. Koska olemme yhä vieläkin pääsiäisajassa, toivottelin useamman kerran Kristus nousi kuolleista. Ja jäyhä luterilainen kirkkoväki lämpeni kerta kerralta. No kyllähän he minut jo kahdeksantoista vuoden jälkeen tuntevatkin. Niin, minä olen se, joka olen niin paljon tekemisissä ortodoksien kanssa.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen ihmettelen edelleen tietynlaista vanhoillisuutta, jossa kysymys on mielestäni siitä, mihin on viimeisten vuosikymmenten aikana totuttu. Se, miten viimeisiin vuosikymmeniin on tultu, on pitemmän kirjoituksen arvoinen juttu. Tästä kuitenkin seuraa se, etteivät seurakunnan työntekijät suinkaan pönkitä sitä työntekijäkeskeisyyttä, mistä kirkkoa syytetään, vaan kyllä työntekijäkeskeisyyttä pitävät yllä seurakuntalaiset. Seurakuntalaisen tehtävänä ei voi olla vain lehtien haravointi. Papille kuuluvat kirkon järjestyksen mukaan tietyt asiat, mutta näitä asioita ei ole niin paljon kuin "perinteisesti" ajatellaan.

Seurakunnassa, josta loman jälkeen siirryn uuteen, on koettu monta ihmettä ja kummaa viime aikoina. Onko muun kuin opetuksen paikka, jos seurakunnassa ei ymmärretä esimerkiksi sitä, että ehtoollisaineiden konsekraatio ja Kristuksen ruumiin ja veren jakaminen ovat kaksi eri asiaa. Konsekraatio eli ehtoollisaineiden pyhittäminen on kirkon järjestyksen ja uskon mukaan papin tehtävä. Pappi ei tässäkään anna ehtoolliselle mitään lisäarvoa, vaan kaiken merkityksen antaa yksin Jeesus Kristus. Ehtoollinen ei ole mikään muistoateria. Se ei ole mikään vertauskuvallinen asia. Ehtoollisessa Kristus antaa meille itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhumme Kristuksen todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa. Seurakunnassa, joka on jäämässä muistoihini, ovat muutamat boikotoineet ehtoolliselle osallistumista, jos Kristuksen veren on jakanut maallikko. Ymmärrystä avaavaa ja rakentavaa keskustelua ei juuri ole pystytty edes käymään. Tämä on surullista.

Välillä tunnen itse olevani todella vanhoillinen, tosin aivan eri mielessä kuin ne, jotka korostavat, miten täällä on ennenkin tehty. Haluan etsiä yhteyttä kristilliseen traditioon. Olen paljon yhteyksissä ortodoksien kanssa, mutta yllä kuvatussa tilanteessa on tärkeää ymmärtää läntisen tradition merkitys luterilaisille kristityille. Rinnakkainelo ortodoksien kanssa on ollut hengellistä elämään rikastuttavaa, mutta meidän on ymmärrettävä, että idän ja lännen kirkot ovat kehittyneet eri tavoin. Ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko kummatkin edustavat myös luterilaisen kristityn juuria, mutta Vatikaanin toinen konsiili on luterilaisten kannalta paljon merkittävämpi kuin usein tajuammekaan. Tuossa konsiilissa roomalaiskatolinen kirkko pääsi eukaristian "maallikkokäytännöissä" sellaiselle tasolle, että tässä seurakunnassa ei sen omassa parhaudessa samaan ole ylletty vielä puolen vuosisadan päästäkään. Ja maallistumisen kanssa tällä asialla ei kyllä ole mitään tekemistä.

Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen!

"Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta. Mutt´ kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä."

En erityisemmin pidä tämän kappaleen otsikkona olevasta muistovärssystä. Kristillisen siunaustilaisuuden perustaa kun eivät muodosta kenenkään ihmisen teot ja saavutukset. On perin lohdullista se, että "ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa". (Room. 9:16) Muistoilla on toki paljon merkitystä surun keskellä. Ja voinemme kysyä, olisiko meitä oikeasti olemassakaan, jos ei muistoja olisi. Mutta ajan mittaan muistot kyllä haalistuvat: "Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne". (Ps. 103: 15–16) Tämä raamatunkohta on yksi niistä, joita kuulee luettavan hautajaisissa.  Jotain oleellisen tärkeää vain jää pois, kun seuraava jae jätetään pois, kuten liian usein tapahtuukin: "Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa." (Ps. 103:17) Ajattelumme on kovin tämänpuoleista.  Jotain samaa tapahtuu, kun tuttua virttä "Maa on niin kaunis" lauletaan.  Sehän kuuluu virsikirjassamme jouluvirsiin, mutta mielestäni sitä voi laulaa läpi kirkkovuoden. Usein kesäaikaan tuosta virrestä jätetään kolmas säkeistö, kaiketi liian jouluisena, pois. Toinen säkeistö päättyy sanoihin: "Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan". Jos virren laulaminen jätetään tähän, niin jää kyllä ihan arvailujen varaan, mikä tuo sielujen laulu mahtaa olla. Kolmannen säkeistön laulamalla tiedämme sen olevan enkelten ylistyksen: "Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi." Moni toivoo, että joulu olisi joka päivä. Tässäkin kyseisessä virressä voimme pikkuisen jouluakin veisata, mutta jollekin se on liikaa. Itse olen sitä mieltä, että virren 30 voimme laulaa aina kokonaan, vaikka keskellä suomalaista suvea. Ja olen sitä mieltä myös, että suomalainen joulu alkaa sinänsä muistuttaa kovasti tarinaa hölmöläisistä, jotka yrittivät säkissä kuljettaa valoa pimeään mökkiinsä. Kaupasta ei löydy joulua kotiin kannettavaksi.

Ex oriente lux

Me luterilaiset olemme hukanneet monia vertauskuvia ja vielä enemmän me olemme hukanneet ymmärrystämme kristillisten vertauskuvien sanomaa kohtaan. Monelle ihmiselle hautausmaa merkitsee loppusijoituspaikkaa. Ja totta onkin, että hautausmaamme eivät välttämättä paljon muuta näyttäisi merkitsevänkään. Kuinka monelle meistä risti hautakivessä on yksi kuoleman kuvista? Kuinka monelle se on voiton merkki ja elämän puu, jollaisena risti toivottavasti kaulassamme riippuu? Risti kaulalla ja risti hautakivessä on sama risti, Kristuksen risti.

Risti on voiton merkki ja puu, josta versoo elävä toivo. Risti kertoo rakkaudesta ja näyttää elämämme tärkeät suunnat: alhaalta ylös ja ylhäältä alas, vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle, idästä länteen ja lännestä itään, pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen: "Kun on toisessa kädessä Jumala ja toisessa olet sinä, niin me voimme yhdessä oppia elämään ihmisinä". Näin ristiä voi minun mielestäni sanoittaa. Rististä tunnemme kirkon kirkoksi.

Itä-länsi-suunta oli ennen vanhaan myös tärkeä. Se näkyi kirkoissa ja hautausmailla. Ennen vanhaan kirkot rakennettiin niin, että alttari oli idässä ja pääovi lännessä. Ennen vanhaan vainajat laskettiin hautaan niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää. Näin on ortodoksisilla hautausmailla yhä tänäkin päivänä. Kuten tiedämme, itä on auringonnousun suunta. Valo tulee idästä, tahdoimme tai emme. Minua tämä itä-länsi-suunnan vertauskuvallisuus on puhutellut jo pitkään voimakkaasti. On myös ymmärrettävä, että kysymys on vertauskuvista, joita minun on katsottava sielun silmin ja uskon antamalla ymmärryksellä.

Idässä sijaitsevan kirkon alttarin rinnastan jollain tavoin ikoniin, joka on ikkuna iankaikkisuuteen. Olemme rukoillessamme hengessä ja totuudessa kohti Jumalaa, vaikka kyllä toki rukoilija on varmasti aina kohti Jumalaa, olipa hänen fyysinen asentonsa sitten minkälainen tahansa. Ja onhan se niinkin, että ei oikea ilmansuunta auta, jos sydän on kaukana, siis erossa Jumalasta.

Mutta minusta on ihana se ajatus, että tuo itä-länsi-suunta hautausmailla muistuttaa meitä Kristus-auringosta, joka kerran on nouseva valaisemaan kasvojamme uuden elämän ensimmäisenä kirkkaana aamuna. Silloin huomataan, että niiden uni, jotka lepäävät kirkkomaassa, onkin ollut kevyttä, niin kevyttä, että Kristuksen tarvitsee sanoa vain yksi sana, ja niin he heräävät.

Me uskomme, että Kristuksen sana on silloin vähintään yhtä täynnä elämää, rakkautta ja hyvyyttä, ja tuon uuden elämän valoa ja lämpöä, niin kuin se oli jo ensimmäisenä pääsiäisenä: "Rauha teille!" Erilaiset kristilliset vertauskuvat siis auttavat rukoustamme, sitä joskus meissä herättäenkin. Hienoa niissä on se, että ne nousevat uskostamme, ja näin jopa Raamatustakin. Luterilaista kirkkoa tahdottiin ennen vanhaan kutsua Sanan kirkoksi. Joskus minusta tuntuu, että Sana käsitettiin ajan mittaan kovin kapeasti. Se tuntui lopulta merkitsevän vain Raamatun sanaa ja papin saarnaa. Sittemmin on sentään puhuttu jo soivasta sanasta ja näkyvästä sanasta.

Ennen vanhaan kirkot saarnasivat myös kuvillaan lukutaidottomalle kansalle. Kun nykyihminen ei jaksa kuunnella pitkiä puheita, niin haittaisiko se yhtään, jos hän tuntisi kristillisiä vertauskuvia, ja varsinkin jos kirkossa olisi muitakin kuvia kuin kirveen jäljet seinähirsissä.

Jumalalle on kaikki mahdollista

"Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta"

Niinhän me usein elämäämme katselemme… kuin arvoitusta, kuin kuvastimesta. Joudumme usein toteamaan, että kaiken sisin olemus on kaukana, niin kaukana, että tuskinpa sitä kukaan ihminen voi löytää. Ihminen on kyllä innokas uskomaan mahdollisuuksiinsa, mutta kuitenkin yllättävän helposti alkaa uskoa omaan mahdottomuuteensa. Kumpikaan ajatussuunta ei taida viitata siihen tosiasiaan, että Jumalalla on käytössään kaikki mahdollisuudet. Jumalalla on valta ja voima herättää kuollut elämään ja kutsua olemattomat olemaan. Tämän kappaleen otsikko on peräisin apostoli Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen kuuluisasta 13. luvusta.  Käytän kyseistä 12. jaetta hyvin usein puheissani siunaus- tai muistotilaisuuksissa. Käytän sitä siksi, että vaikka me saamme ja meidän varmaan tuleekin surra, niin meillä on silti vielä toivoa. Me emme, jos pidämme itseämme lainkaan kristittyinä, saakaan surra niin kuin meillä ei olisi toivoa. Apostoli Paavali on mielestäni voimakas toivon puolestapuhuja: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä". (1. Kor. 15:19) Toivo on otettava todesta. Se on otettava sydämen asiaksi. Toivo on ankkuri ja rukous ankkurikettinki elämämme purjehdusmatkalla. Toivo antaa ankkurin tavoin mahdollisuuden levähtää levottomien tuulten tuiverruksessa. Me kokoonnumme kirkkoon hautajaisiin siksi, että meillä on yhä toivoa. Joskus siunaustilaisuus voi muodostua levähdyshetkeksi.  Muistotilaisuudessa suru ja ilo esiintyvät rinnakkain, kuin ystävinä tai jopa sisaruksina. Siksi papin on myös mielestäni pidettävä hautaan siunaamisessa mielellään valkeaa stolaa, mutta ei missään tapauksessa mustaa stolaa. Ei ihmisiä tarvitse hautajaisissa kuolemasta muistuttaa, paljon ennemmin heitä tulisi muistuttaa toivon näköaloista, ja näin lohduttaa heitä. Toivon näköaloista puhun silloinkin, kun totean, ettei meidän päämäärämme ole kauneinkaan hautausmaa. Kirkkomaa ei ole lopulta se levon maa, jota kohti kuljemme jo nyt.

 

On hyvä jos kirkossa on ymmärrystä antavia kuvia tai ikoneita

"Nuorukainen, minä sanon sinulle: Nouse!"

Maaningan kauniissa kirkossa on alttariseinällä kaksi puista reliefiä. Kummastakin voimme lukea raamatunlauseita. Toisessa ovat sanat: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni". Toisessa puolestaan lukee näin: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: Nouse!" Mielestäni kumpikin ovat keskeisen tärkeitä raamatunlauseita. Ensimmäinen voisi viitata siihen, että kirkossa kovin harvoin vilistävien lasten hälinä onkin pyhää melua. Ei kai lapsilta voi odottaa samaa kärsivällisyyttä kuin aikuisilta, kun ei sitä aina näytä riittävän aikuisillakaan. Nuo Jeesuksen sanat varhaisille seuraajilleen ovat voimassa meillekin. Nuo sanat eivät koske vain lasten vanhempia ja myös niitä tiukkailmeisiä mummuja, jotka ovat sitoneet huivinsa pari astetta liian tiukalle. Katseet eivät kaiketi voi tappaa, mutta kyllä ne näköjään voivat karkottaa lapsiperheet etäälle rukouksen huoneesta. Mutta miksi kirjoitin näin paljon tuosta toisesta puisesta korkokuvasta? Kirjoitin siksi, että ymmärtäisimme sen, miten kaste kantaa ja miten kasvatus kannattaa. Kaste muistuttaa, että me olemme Jumalan omia, Kristuksen tähden.  Emme ole siis "vain" luotuja, olemme myös lunastettuja. Ja siksi minä niin usein lainaan hautaan siunaamisen johdantosanoissa tuttua virttä (397): "Käsistä ei väkevistä mikään heitä irti riistä. Omakseen hän heidät osti, kuolemasta eloon nosti".  Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Jos olen oikein ymmärtänyt, käyttää ortodoksinen kirkko psalmin 24 alkujaetta hautaan siunaamisessa: "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat." (Ps. 24:1) Emme kai mekään ajattele, että meillä olisi elämäämme jonkinlainen omistusoikeus. Minä olen alkanut ajatella, että ihmistä voisi verrata keksimäänsä tietokoneeseen kaikkine sen ohjelmistoineen. Yleensä lienee niin, että kun hankin tietokoneohjelman, saan omistukseeni "vain" käyttöoikeuden tuohon ohjelmaan. Asia on siis jotenkin samoin kuin niillä, jotka asuvat joko kerros- tai rivitalossa. Tuon talon omistaa itse asiassa asunto-osakeyhtiö. Yhtiö siis omistaa seinät, katon ja lattian, vesiputket ja niin edelleen. Se, joka niin sanotusti ostaa asunnon tällaisesta talosta, saa itse asiassa "vain" käyttö- eli asumisoikeuden siihen asuntoon, jota hänen lunastamansa osakekirjat koskevat. Miten asia olisi sitten niin eri tavoin meidän ihmisten kohdalla? Ei ole luotu Luojaansa suurempi. Siitä oivan muistutuksen antaa myös pääsiäisvirsi 104: "Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi. Kuolleista hän noussut on!" Vaikka lukoista puheen ollen kysymys voi varmaan olla ihan noista kodin abloy-lukoistakin, niin ajattelen enemmän, että kysymys on niistä elämämme ja sydämemme lukoista, joita kaikenlaiset ahdistukset, sydämen kivut ja surun tuskat saavat aikaan. Jos kuolemalla ei ole viimeistä sanaa, niin kuinka se voisi olla millään muullakaan, vaikka kovin moni asia voikin nousta muutenkin rajallista elämäämme rajoittamaan.