Monin äänin keskeltämme nousee kiitos Kristuksen, vai nouseeko sittenkään...

Mikä ihmeen joukkopako?

Ihmettelen suuresti Helsingin Sanomien käyttämää termiä joukkopako, kun puhutaan kirkosta eroamisista. Toki niitä on ollut runsaasti, mutta mikä pako olisi kyseessä ja miksi. Eihän tässä nyt ketään vainota. Ketään ei ajeta takaa. Kenenkään koteja ei polteta. Luojan kiitos, Hän on varjellut meitä kaikelta tältä.

Kertooko Hesarin käyttämä sana joukkopako jonkinlaisesta asenteellisuudesta? Ihan kuin kirkosta savustettaisiin homot ulos. Mistä sitten kertoi TV 2:n Homo-ilta? Ohjelma joko onnistui tavoitteissaan tai epäonnistui surkeasti. Kummassakin ihmettelen suuresti julkisen palvelun yhtiötä. Jos kyseessä oli onnistuminen, niin oliko tavoitteena tosiaan ohjelman jälkeinen älämölö, johon ovat osallistuneet nekin, jotka eivät ole ohjelmaa edes nähneet. Jos kyseessä oli epäonnistuminen, niin ehkäpä sen olisi nähnyt jo etukäteen keskustelijoiden kokoonpanosta. Mikä oli ohjelman tekijöiden intentio? Minä en tiedä.

Kirkkoa ja Matti Vanhasta tuntuu yhdistävän suuri yhteinen nimittäjä: teitpä niin tai näin, aina menee varmasti väärin päin. Media möyhentää kumpaistakin, ja kun lööpit suurenevat, niin lehtitalojen tulos kasvaa. Eihän nykylehtien, sanomalehdet mukaan lukien, tavoitteena ole kuin itsensä myyminen. Puolueetonta asiajournalismia ei taida olla enää olemassa.

Kirkko, joka taistelee itseään vastaan, ei kauaa pysy pystyssä. Tämä pitäisi muistaa kaikilla rintamalinjoilla. Raamattu on tässä taistossa toisarvoinen. Kaikki viittaavat sanaan, mutta tulkinnat ovat niin kaukana toisistaan, kuin itä on lännestä. Kaikki huutavat toisiaan osoitellen, etteivät nuo puhu kirkon äänellä. Kuka sitten puhuu? Sen kun tietäisi.

Moniäänisyyden vaatimus on mielestäni viety äärimmilleen. Piispoille ei ole enää kunniaksi antaa yksimielisiä lausuntoja. Tästä on seurannut hurjimmillaan se, että kun toinen kapituli antaa nuhteet papilleen, niin kohta toinen kapituli samasta asiasta kehuu. Olemmeko samassa kirkossa? Kirkon ääneksi kai sanotaan arkkipiispan ääntä. Mutta entäs jos joku toinen piispa puhuu samasta asiasta toisin äänenpainoin. Kumpikin on oman hiippakuntansa esipaimen. Arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies, vaan ensimmäinen vertaistensa keskuudessa. Luterilainen arkkipiispa ja piispa ei muuten ole erehtymätön. Luojan kiitos, luterilainen virkakäsitys ei käsitä tällaista dogmia missään muodossa. Ei paavikaan muuten ole erehtymätön joka tilanteessa, vaikka näin monet luulevat tietämättömyyttään.

Tämä vaikea aika on rukouksen aikaa. Rukoilkaamme Pyhää Henkeä, ymmärryksen ja viisauden Henkeä avuksemme. Virttä Totuuden Henki voi toki laulaa vaikka kirkolliskokouksessa, eikä vain koulujen lukukausijuhlissa, jos sitä nyt enää sielläkään voidaan laulaa laillisesti. No kyllä voidaan!!!

Miksi muuten perinteisiä arvoja ja oppeja pidetään ihmisarvoa loukkaavina ja jopa tuomitsevina. Ei auta, vaikka kuinka sanoisin, että kuka tahansa aikuinen saa minun puolestani järjestää elämänsä täsmälleen haluamallaan tavalla.

Homo-illassa esiintyi nuori turkulainen seurakuntavaaliehdokas. Tämä mies oli vähän aikaa sitten liittynyt kirkkoon. Vaikka emme enää turhia kysele, niin kysyn nyt kuitenkin, liittyikö tämä ihminen kirkkoon siksi, että kirkko on uskon yhteisö, vai ajamaan homo-asiaa kirkossa? Kysyn vain, en tuomitse tai osoittele sormella. Jos hänet valitaan, toivotan hänelle monia armorikkaita vuosia ja rukoilen hänelle kaikessa oikeassa hyvää menestystä. Niin, kyllä minun kirkkoni on avoin kaikille! Mutta enemmän kuin kaikkea kaikille, haluan olla tarjoamassa jokaiselle jotain. En minäkään ole kaikkea vailla kaikesta.

Puhe sattumista on elämän karkeaa vähättelyä

Hän onneen meidät ohjaa, myös aikaan vaikeaan

Tutut ja rakkaat luterilaiset virret ovat ajan mittaan herättäneet paljonkin pohdintaa minussa. Näin onkin mielestäni oikein, sillä Jumala ei ole luonut ihmistä magnetofoniksi. Otsikkoon lainaamani virren säe kuuluu tuttuun ja komeaan virteen "Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen". Me ottaisimme Jumalalta vastaan kaiken hyvän, mutta entäs muuta! Me ajattelemme usein elämäämme aikana, jota sattumat sanelevat. Itse olen sitä mieltä, että usko sattumiin on elämän väheksymistä. Kristittyhän luottaa Jumalan johdatukseen kuin pukki suuriin sarviinsa. Tartutaanpa sanoihin! Ensiksi tuo "Hän onneen meidät ohjaa". Tämä lause on helppo uskoa heikollakin uskolla. Mutta miksi puhua uskosta ikään kuin jokin mittari olisi olemassa? Uskoa joko on tai sitten ei. Tarvitseeko sitä määrää pohtia sen enempää, ja sanoihan Jeesus apostoleilleen, että jos heillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran! Voimmeko vaatia tai odottaa itseltämme enemmän? Jos vastaat myönteisesti, niin kerro minulle, millä perusteella! Mutta palataanpa tuohon säkeeseen. Se nostaa mieleeni Raamatusta nämä sanat: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17) Ja sanoohan Raamattu senkin, että Jumala on rakkaus. Se, mitä ihmisten keskellä kutsutaan rakkaudeksi, on vain heikkoa heijastusta tästä. Jumalan rakkaudesta apostoli Paavali kirjoittaa kuuluisassa ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 13. luvussa. Jumalalle on varmasti suuri ilo ohjata meitä onneen. Sitä Hän tahtoo tehdä varmaankin ihan jokaisena päivänä. Kokonaan toinen juttu on se, miten me suhtaudumme hänen johdatukseensa. Niin, Jumalan johdatuksesta nuo virren sanat minun mielestäni kertovat.

Ja sitten virkkeen jälkimmäiseen osaan. Mitä tarkoittaa "myös aikaan vaikeaan"? Jumalako työntäisi meidät päistikkaa kohti vaikeuksia ja vastoinkäymisiä? Ei, Jumala ei kiusaa ketään. Itse me itsemme tuupimme milloin mihinkin rakoon, aivan kuten meistä kaikki ovat vaahtosammuttimen kokoisina tehneet. Minä ainakin tunnustan! Jumala on kanssamme myös elämän aallokossa, silloinkin kun mainingit lyövät mahtavina ja pelottavina. Verrataanpa elämää koskenlaskuun. Taitava laskija saattaa selvitä kolhuitta ja venettään särkemättä. Tai jos liikumme saaristossa, tarvitsemme hyvät ja tarkat merikortit voidaksemme kiertää karikot tarpeeksi kaukaa. Lohdulliselta tuntuvat Raamatun sanat jälleen tässäkin kohtaa: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21) Kun Jeesus huusi ristillä kuuluisat sanansa, kuului silloin syvästi inhimillinen huuto. Jumala ei ainoaa Poikaansa hylännyt. Jumala tuli tuntemaan inhimillisen kivun ja ahdistuksen. Jumala ei ole kaukana kenestäkään. Ja Luojan kiitos, Hän ei ole riippuvainen meidän käsityksistämme, joihin verrattuna Hän on aina jotenkin ganz Anderes.

Vielä yhdestä rakkaasta virrestä muutama sana. Siinä lauletaan näin: "Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea." Tässä kohdassa minä nikottelen. Minusta tuo loppu "jota elinaikanani olen saanut tuntea" suorastaan pilaa muuten hyvän ja oikean ajatuksen. Siitäkö vain kiittäisin, minkä satun älyämään. Jopas! Niin kuin minä tajuaisin, ymmärtäisin, bonjaisin, hiffaisin aina kaiken ja kaikkialla. En minä ole sellainen. Ortodoksisessa Kiitosakatistoksessa "Kunnia Jumalalle kaikesta" veisataan viisaasti: "Kunnia Sinulle kätketyistä ja näkyvistä lahjoistasi." Jumalan kaikkinaista hyvyyttä, kauneutta, rakkautta, uskollisuutta ja hyvyyttä, monesta muusta mainitsemisen arvoisesta puhumattakaan, ei kukaan saata riittävästi huomata ja kunnioittaa. Voi tietenkin olla, että olen tässä kappaleessa syyllistynyt saivarteluun, ja siinä tapauksessa toivon, että mahdollisen lukijani huumorintaju sen kestää. Apostoli Paavali tosin kehottaa meitä näin: "Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta." (1. Tess. 5: 18)

Kun muille opettaa saan taivaan tietä kaitaa, suo, että vaeltaa myös paimen sillä taitaa!

Kulttuurikristillisyys kasvussa

 

Eipä ole kovin kauaa kulunut vielä siitä, kun ensimmäisen kerran kohtasin sanan kulttuurikristitty. Mikä ihme on kulttuurikristitty? Jos oikein ymmärsin, tällainen ihminen pitää Raamattua suurin piirtein mielikuvituksen tuotteena, Katekismusta turhana ilmasta tempaistujen dogmien pyörittelynä ja kuolemaa kaiken loppuna.

Kulttuurikristitty haiskahtaa kovin nimikristityltä eli siis siltä, mistä luterilaisessa virsikirjassa lauletaan näin: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani.” (Virsi 409:3)

Vielä pari vuosikymmentä sitten luterilaista kirkkoa pidettiin Sanan kirkkona. Ainakin kirkko itse halusi esiintyä sellaisena. Kirkko nojasi Raamatun Sanaan. Nyt tuntuu siltä, kaikenlaisten galluppien valossa, että kirkko nojaa yhä enemmän kansan sanaan. Median mukaan yli puolet suomalaisista ja kirkon jäsenistäkin on silloin tai tällöin sitä ja tätä mieltä.

Luterilaisen kirkon pitäisi päättää, mikä on sen raamattunäkemys. Eli kovasti yksinkertaistaen: Onko Raamattu Jumalan sanaa, siis ihmisten kirjoittamaa, mutta Pyhän Hengen inspiroimaa. Vai onko Raamattu sanoja Jumalasta eli vain joitakin kaukaisia jumalakokemuksia. Minä kasvoin siinä ymmärryksessä, että Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Miten asia muuten voisi ollakaan? No kyllä näköjään voi! Luin muutama vuosi sitten julkaistusta kirjasta uuden näkemyksen, jonka mukaan Raamattu on kyllä uskon normatiivinen kirja, mutta ei suinkaan elämän. Kysynpä nyt, miten erottaa nämä kaksi toisistaan, ja mitä siitä seuraa, jos usko ja elämä vedetään tiukasti erilleen? Eivät ne minunkaan mielestäsi ole täysin sama asia, mutta en ymmärrä, että ne voitaisiin erottaa täysin toisistaan. Apostoli Paavalin mukaan kun kaikki mikä ei perustu uskoon on syntiä! Vaikea lause tämä äskeinen, sen myönnän. Mutta juuri tämä p. Paavalin lause on saanut huutia tämän päivän luterilaiselta kirkolta.

Tämän blogitekstin taustalla on tietenkin keskustelu avioliittokäsityksestä. Kaikki kristilliset kirkot ovat viime aikoihin asti yhtäpitävästi opettaneet, että avioliitto on Jumalan lahja miehelle ja naiselle. Mielenkiintoista on se, että luterilainen sanan kirkko on ensimmäinen, joka täällä pohjolassa taitaa yrittää irtiottoa yhteisestä kristillisestä traditiosta.

Jälleen kerran lienee tarpeen toistaa, että en ole pukenut ylleni minkäänlaista tuomarin viittaa. En halua ottaa harteilleni ylimääräistä vastuuta kenenkään lähimmäisen elämästä määräämällä kuka saa elää kenenkin kanssa. Kun mitä ilmeisimmin alamme elää pian jälkikristillisessä Suomessa, missä perinteinen raamatullisuus on vanhanaikaista, niin hoitakoon maallinen esivalta asiat siihen kuntoon, missä niiden sen käsityksen mukaan pitäisi taata riittävät perusoikeudet Suomen kansalaisille. Mutta toivon, ettei kristillistä avioliittokäsitystä sumennettaisi maallisenkaan parlamentin toimesta.

Mikäli luterilainen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä, on mielestäni ekumeniasta tulossa todella vaivalloista. Niin miksi?  No siksi, että onpa samalla yksi karikko lisää jo ennestään haasteellisiin oppikeskusteluihin. Minä kuvittelin, että edistys ekumeniassa alkaisi todella yhdistää meitä kristittyjä. En tiennyt, että kaikesta huolimatta voimme rymistellä kuin norsu porsliinikaupassa. Huomaa kuitenkin, että tämä kuva sopii vain Suomeen. Heti maamme rajojen ulkopuolella, globaalisti, luterilaiset jäävät lähes minoriteetiksi.

Ecclesia semper reformanda est tarkoittaa suomeksi, että kirkkoa on jatkuvasti uudistettava. Sopiva tukikeppi löytynee näistä Raamatun sanoista: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Kirkossa on tilaa kaikille! Jumalanpalveluselämään ovat kaikki tervetulleita. Tämän tekstin kirjoittaja on syntinen, niin kuin mahdollinen lukijakin. Siinä yksi yhteinen nimittäjä. Toinen, vielä mahtavampi nimittäjä on Jeesus Kristus. Eikä ole ketään, kenenkä puolesta hän ei olisi ristinuhria kärsinyt.

 

Oikeastaan en kovin yllättynyt, mutta silti tunsin pettymystä...

Luottamuksesta lähdemme liikkeelle, luottamuksesta…

Kirjoitin blogin taannoisesta Mauritiuksen matkasta. Kerroin, miten matka sai kummia käänteitä vielä jälkeenpäinkin. Äskettäin kaikesta tuli vielä kummempaa.

Tapaushan oli suurin piirtein tämä. Lomailin noin viikon paratiisisaari Mauritiuksella. Eräänä aamuna hotellin rannalla ostin katamaraaniristeilyn eräältä nuorelta mieheltä. Hänen nimensä on Jonathan. Hän oli rehdin tuntuinen nuorukainen. Hän todisti henkilöllisyytensä jonkinlaisen henkilökortin ja puhelimenkin avulla. Kaikki tuntui olevan kunnossa.

Muutaman päivän päästä koitti tämä merellinen retki. Siinä purjehtimisen lomassa poikkesimme eräässä kauniissa saaressa. Kun pieni veneemme, jolla katamaraanilta saareen siirryimme, oli rannassa , päätin astua veteen veneen laidan ylin. Vesi näytti niin kirkkaalta, hiekka niin valkoiselta ja se paikka niin matalalta. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin kuin näyttää… Ranta syveni niin, että siinä kohdassa oli jo syvempää. Kun astuin, niin tämän huomasin ja horjahdin. Olin siinä selälläni. Kastuin, vaatteeni kastuivat, kännykkä kastui, kaksi kameraa kastui…

Jonathan oli avulias. Hän huuhteli kännykkää ja kameraa pullovedellä. Kertoi vielä, että voisi käyttää meitä Port Louisissa lauantaina. Näin kävikin, mutta kaikki paikat olivat kiinni. Saattoi johtua pitkästä viikonlopusta. Edellinen päivä oli Mauritiuksen 42. itsenäisyyspäivä.

Jonathan tahtoi esitellä saarta. Tuon katamaraanipäivän jälkeen vielä kahtena päivänä hän ja hänen ystävänsä Mario esittelivät saaren luonnonnähtävyyksiä. Kulkuvälineenä oli 80-lukuinen Honda. Kaverit kertoivat, että kumpikin haluaisi pois saarelta, toinen Eurooppaan ja toinen Amerikkaan. Heille ei ollut mielestään tulevaisuutta Mauritiuksella.

Matkan jälkeen sitten vaihdoimme tekstiviestiterveisiä lähinnä säistä. Muutaman viikon päästä sain molemmilta viestin, että Jonathan oli saanut äkillisen sydänkohtauksen. Hän on alle 30-vuotias. Nyt tarvittiin lääkäriä ja rahaa. Aikaa olisi pari viikkoa. Mario kertoi myyneensä auton, että Jonathan pääsisi lääkäriin, mutta että rahaa tarvittaisiin paljon enemmän.

En lähettänyt lainkaan rahaa. Siihen oli muutama syy. En käytännössä tuntenut näitä poikia ollenkaan. Rahan lähettäminen kenties onnistuisi, mutta mistä tietäisin, mitä niillä tehdään. Kummastusta herätti sekin, että mielestäni sydänkohtauksen jälkeen viedään sairastunut ainakin täällä lähimpään sairaalaan sen kummempaa miettimättä.

Muutaman viikon päästä sain viestin, että Jonathan oli kuollut, ja että Mario oli murheen murtama. Itsekin olin hiukan hämmentynyt. Kuitenkin jäin miettimään, mistä oli kysymys.

Pari viikkoa sitten tein testin. Lähetin Jonathanille tekstiviestin sellaisella kännykällä, jonka numeron vain harva tietää. Kerroin saaneeni hänen numeronsa tammikuussa eräältä ystävältä, joka lomaili Mauritiuksella. Kerroin olevani kiinnostunut katamaraaniretkistä. Annoin itselleni englantilaisen nimen John Henry. Viestin välitystiedot saapuivat heti. Aamulla tulikin innostunut viesti henkilöltä, joka ilmoitti nimekseen Jonathan William. Mikä ilo valtasikaan minut! Jonathan ei ollutkaan kuollut, vaan noussut ylös!

Luottamuksesta lähdin liikkeelle, mutta nyt tuntuu, että sitä käytettiin kylmästi hyväksi. Suorastaan ihailen sitä taitoa, jolla nuoret miehet teatterissaan näyttelivät. Mutta minua myös puistattaa, sillä onko minun todellakin luovuttava luottamuksesta epäluottamuksen hyväksi: epäile kaikkea, äläkä usko ketään!

Välillä mietin, kerronko näille nuorukaisille, että he ovat paljastuneet. Välillä taas tunnen, että ehkä jotenkin voin ymmärtää heitä, vaikka en voi hyväksyä heidän petosyritystään. Tältä etäisyydeltä on aika paha sanoa mitään. Olen päättänyt, että eläkööt rauhassa! En viestittele, enkä vastaa Jonathanin viesteihin, joissa hän pyytää ilmoittamaan koska mr. Henry saapuu Mauritiukselle ja mihin hotelliin hän asettuu. Aiemmin kirjoitin, kun olin vielä toisessa uskossa, pojista keksityillä nimillä. Nyt olen kirjoittanut heistä niillä nimillä, jotka he antoivat.

Mauritius on ihan kaunis saari. Mutta paratiisissakin on käärmeitä.

Hyvää, siunattua ja armorikasta Juhannusta

Kristillisistä juhlista muutama sana

Jollei joulun olis lunta, ei joulupukki tulla vois, mutta Jeesustahan se ei estä. Lumi ei ole mikään edellytys joulun tulemiselle, mutta tietty vertauskuvallinen merkitys lumella tietenkin on:

Psalmien kirjasta:

Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden - ilmoita siis minulle viisautesi! Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. (Ps. 51: 7-9)

Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.  - Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. - Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa. (Jes. 1: 16–18)

Joulu on armorikas juhla. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Jeesus ei siis tullut samastumaan kaikkeen inhimilliseen menoon. Onneksemme!

Juhannus nyt meillä on herttainen

Juhannus on muuttunut monelle vain riehakkaaksi keskikesän juhlaksi. Valon juhlasta puhutaan. Jumala lähetti Jeesuksen maailman valoksi. Johannes, Herran edelläkävijä ja kastaja, oli tien raivaaja. Johannes korosti parannuksen tekemisen merkitystä.

Valosta Raamattu puhuu paljon:

Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.  Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. (1. Joh. 1: 5-7)

"Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!" (Matt. 6: 22–23)

Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä." (Joh. 1:2–10)

Jouluun ja juhannukseen sopivat nämä sanat kuin nenä naamaan:

"Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa. Joka tällä tavoin palvelee Kristusta, on Jumalalle mieleen ja saa ihmistenkin arvonannon. Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme." (Room. 24:17–19)

Tyhjässä kirkossa kuvat julistavat...

Kantaako luterilaisuus ikonoklasmin taakkaa?

 

Pääsiäisen riemullisella juhlakaudella vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Ylösnoussut Kristus on hyvä paimen, joka antoi henkensä lampaittensa puolesta. Voimallaan ja vallallaan Jumala, Isä, herätti ainoan Poikansa kuolleista kolmantena päivänä.

Ajattelin nostaa hyvän paimenen esille ihan konkreettisesti. Ostin muutama vuosi sitten Valamon luostarista varsin suurikokoisen Evakko-Kristuksen. Sijoitin sen kirkossamme alttariseinän takana olevaan kappeliin. Siellä kun seinät olivat muutoin kovin tyhjät. Hyvän paimenen sunnuntaina nostin tuon hienon kuvan, jossa ovat suomenkieliset sanat ”Uuden käskyn minä annan teille”, kirkkosaliin alttaritaulun alle. Kuoriin sijoitin vielä vanhan pyhäkoulutaulun, jonka aiheena oli Hyvä paimen. Ajattelin, että näin päivän keskushenkilö pääsee kauniisti esille.

 

Jumalanpalveluksesta oli kulunut jonkin aikaa, kun kuulin erään kirkkovieraan kysyneen vieruskaveriltaan, että olivatko he tulleet ortodoksiseen kirkkoon Pihtisalmessa vai Maaningan luterilaiseen kirkkoon.

 

En tiedä, mikä on luterilaisen kirkon suhde varhaisiin ekumeenisiin konsiileihin ja niiden päätöksiin. En tiedä myöskään, että luterilaisuus olisi ottanut ikoneihin toisen kannan kuin Nikean toinen kirkolliskokous vuonna 787, joka kumosi ikonoklasmin, ja salli ikonit osaksi yksityistä kuin yhteistä jumalanpalveluselämää.

 

En tiennyt, että kuvat muuttaisivat luterilaisen opin muuksi kuin mitä se on. Mutta minä kaipaan kuvia. Minä suorastaan tarvitsen niitä. Miten tyhjät kirkon seinät edistäisivät muka paremmin sitä sanomaa, jota kirkon on aina ja kaikkialla julistettava?

 

Olen iloinen hiljaisuuden liikkeestä ja suomalaisten Taizé-yhteyksistä. Ne avartavat vähä vähältä ymmärrystämme. Matkoillani olen nähnyt senkin, etteivät luterilaiset kirkot, tavat ja muodot ole suinkaan samanlaiset kaikkialla. Erilaisuus voi olla rikkautta.

 

Luulevatko luterilaiset, että ortodoksit palvovat kuvia, ja siksi he siis vieroksuvat niitä omassa kirkossaan? Siinä tapauksessa ikonien torjunta perustuu väärinkäsitykseen. Ortodoksit eivät palvo kuvaa, vaan kunnioittavat kuvan ’alkukuvaa’. Ikoni on ikkuna iankaikkisuuteen. Palvonta kuuluu Pyhälle Kolminaisuudelle.

 

Liian kapea käsitys sanan kirkosta näivettää kirkon. Joskus me luterilaiset varmaan ajattelemme, että me olemme avarakatseisia kristittyjä. Miten me muka olemme avarakatseisia, jos emme hyväksy erilaisuutta omassa keskuudessammekaan, vaan lyömme lisää vettä epäluulojen kihisevälle kiukaalle. Augsburgin tunnustuksesta voimme lukea seuraavaa: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” (VII Kirkko)