Lainaus Kirkkojen Maailmanneuvoston viestistä, jonka juuri suomensin

Merkitseekö globaali talouskriisi loppua mammonateismille?

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö maailmanlaajuinen talouskriisi vaikuttaisi nyt ja jatkossa negatiivisesti kaikkialla maailmassa, mutta Kirkkojen Maailmanneuvoston neuvoa-antavan elimen mukaan kriisi voi nostaa esiin mahdollisuuden syvältä luotaavaan kansainvälisen finanssijärjestelmän kääntämiseen kohti hyvää.

Kristityille talouskriisissä on kysymys enemmästä kuin mitä silmä näkee. Kirkkojen Maailmanneuvoston (Kirkkojen) kansainvälisten asioiden komission mukaan kyse on välttämättömästä hengellisestä näkökulmasta – Jumalan armosta – mahdollisuudesta voittaa ahneus ja ”mammonateismi”. Ihmisten täytyy ajatella uudelleen, ja muuttaa elämäntyylinsä niin, että kaikki voivat elää arvokkaasti, luomakuntaa kunnioittaen.

Kirkkoon kun kellot kutsuvat

Hän (Kristus) ohitse ei kulje, älä siis sinäkään kulje kirkon ohi

Älä kulje kirkon ohi, vaan astu ovesta sisään. Tee ristinmerkki kynnyksellä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, niin et tule markettiin, vaan rukouksen huoneeseen. Kirkon kynnys on sinullekin varmasti sen verran matala ettet siihen kompastu. Kun tulet pääovesta sisään voit rohkeasti katsoa alttaria ja takana olevaa alttaritaulua, joka on hengellinen ikkuna iankaikkisuutta kohti. Alttari on Jumalan pyhän läsnäolon osoitus, joten tule ehtoolliselle iloisesti vaikka tuntisit itsesi syntiseksi. Älä pelkää synnintuntoa, sillä se auttaa sinua kääntymään taivaan Isän puoleen. Voit hänelle huutaa sydämessäsi: Herra, armahda! Niin ovat tehneet lukemattomat sukupolvet ennen meitä, ja he ovat saaneet avun hätäänsä.

Me kaikki olemme syntisiä, joten älä tuomitse muita. Älä kysele kirkossa istuvalta, mikä sinua vaivaa. Sillä jos kyselet sellaista, sinua itseäsi saattaa jokin vaivata paljon enemmän. Tule lähelle alttaria, sillä pappikin, joka toimittaa pyhää palvelusta, tarvitsee yhteyttä sinuun. Usein hän saattaa kokea itsensä varsin yksinäiseksi, vaikka kirkossa olisikin viisikymmentä ihmistä. Mutta siellä hän on, alttarilla, näkemättä yhdenkään kasvoja.

Usein tunnen, että me tulemme kirkkoon hoitamaan itseämme yksinäisyydessä. Se ei ole kirkon perimmäinen tarkoitus. Tärkeämpää on kokea, että yhteinen palvelus rukouksin ja virsin, sekä Jumalan elävää sanaa kuunnellen hoitaa meitä kaikkia. Yhdessä tulemme hoidetuiksi. Ihminen ei ole saari, kaikesta erossa oleva, vaan osa mannerta.

Tärkeä ja samalla iloinen löytö

Päivän mietelause

 

”Jos voimme alkaa nähdä elämämme matkana Kristuksen kanssa Jumalan
luo, hiljaisen epätoivon matka alkaa muuttua. – – Jumala on pyhän Augustinuksen mukaan lähempänä minua kuin itse olen itseäni.”

Jälleen kerran...

Tiellä kohti ylösnousemusta!

Ajattelin yrittää tarjota selvennystä käsitteisiin, jälleen kerran. Se tässä netissä on oikeastaan riemullista tässä yhteydessä, että vaikka kuinka tuntisin, että nämäkin sanat haihtuvat pian kuuluvilta kuin tuhka tuulee, niin joku saattaa ne tuolta bittiavaruudesta kaivaa pitkänkin ajan kuluttua esiin. Ja sehän on sitten kuin Jumalan kanssa. Kaikki on tallessa taivaassa, ei siinä siten haittaa ollenkaan ihmisen huono muisti. Joskus sitä tosin haluaakin unohtaa jotakin aivan tietoisesti. Ainoa turvallinen unohtamisen laji kuitenkin on anteeksiantaminen: ”Menneitä ei enää muistella, ei, ne eivät nouse mieleen”. Ja juuri siksi me laulamme: ”Joka aamu on armo uus!” Eilisen erheitä ei tarvitse raahata tänäänkään kohti huomista.

Mutta niihin käsitteisiin! Nyt on menossa suuren paaston aika, hiljaisuuden, rukouksen ja itsetutkistelun aika. Usko tai älä, tarkoitus on hyvä, terveellinen ja elämänmyönteinen. Viimeistä paastoviikkoa kutsutaan hiljaiseksi tai suureksi viikoksi. Kirkkovuoden kohokohta ja kliimaksi on pyhä ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Pääsiäisen täydelliseen riemuun johtaa pyhä pääsiäisyö, ja siitä alkaa pääsiäisen juhlakausi ja pääsiäisviikko.

Se, mikä tässä luterilaisessa kirkossa on surullista, on se, että meillä ei ole kirkossa joka ilta jumalanpalveluksia, vaikka näin ihmisten puheista voisi päätellä. Kun iltakirkoista puhutaan, niin tarkoitetaan hiljaisen viikon iltajumalanpalveluksia. Aina. Sille oikealle pääsiäisviikollekin on omat rukoukset ja raamatuntekstit aivan jokaiselle päivälle, mutta ovatkos kirkkojen ovet silloin auki? Eivät ole, ainakaan luterilaiset ovet. Pääsiäisen juhlakautta kestää aina helluntaihin saakka. Taustalla tässä hienoudessa on Pyhä Raamattu. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen opetuslapsilleen neljänkymmenen päivän ajan ennen kuin hänet otettiin ylös taivaaseen. Helluntaihin pääsiäisestä puolestaan on matkaa viisikymmentä päivää.

Luterilaisuuden piirissä ei paastosta ymmärretä oikein mitään. Se ei tunnu merkitsevän muuta kuin ruokaohjeita. Lainaan tähän myös Kotien rukouskirjassa olevaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta:

Herra, elämäni valtias !
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.

Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.

Oi, Kuningas ja Herra !
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.

Aamen.

Ja sama englanniksi:

O Lord and Master of my life, take from me the spirit of sloth, meddling, lust of power, and idle talk.

But give rather the spirit of chastity, humility, patience and love to thy servant.

Yea, O Lord and King, grant me to see my own sins and not to judge my brother, for thou art blessed unto ages of ages. Amen.

O God, be gracious to me, a sinner.

Oppia ikä kaikki...

En minä aivan niin ekumeeninen ole, kuin annetaan ymmärtää

 

Mieleeni ovat palanneet kirkkoherranvaaleja edeltäneet tunnelmat. Minua haukuttiin paikallisella sivustolla kuin vierasta sikaa. Heilun kuulemma alttarilla kuin heinämies. No, mitä minä siellä sitten puuhaan. Teen ristinmerkkejä alkusiunauksen kohdalla ja muutamissa muissakin kohdissa. Lutherin Vähä-Katekismus antaa ohjeen. Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusten kirja ohjaa juuri näin tekemään yhteiseen kristilliseen traditioon nojaten. Levitän myös käteni tervehdysten kohdalla. No, niinhän teki aikanaan Vapahtajamme, joka antoi kaikkeen esimerkin. Niinhän me teemme kun kohtaamme tutun ja rakkaan ihmisen, suljemme hänet syleilyymme. Ei se onnistu käsiä levittämättä. Ei luterilaisen papin pidä eikä tarvitse olla mikään rautakanki. Kohotan myös ehtoollisaineita tietyissä kohdin eukaristisen rukouksen (ehtoollisrukous) aikana. En kohota tosiasiassa astioita, enkä edes leipää ja viiniä, vaan ehtoollisessa läsnä olevan Kristuksen. Luterilainen oppi ehtoollisesta on nimeltään reaalipreesens eli oppi Kristuksen todellisesta läsnäolosta. Tämä merkitsee sitä, että vaikka suu ottaa vastaan leivän ja viinin, usko ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren (meidän edestämme). Käyttäytymiseni taustalla ei siis ole niinkään toisen kirkon käytäntöjen matkiminen, mistä ilmeisesti minua arvostellaan, vaan luterilainen ja siten myös monessa yhteinen kristillinen oppi.

Miksi minua sitten pidetään niin ekumeenisena, kun toimitan omassa kirkossa luterilaisen perinteen mukaista jumalanpalvelusta eli pyhää messua. Paikkakunnalla tiedetään ekumeeniset yhteyteni, varsinkin ortodoksiseen kirkkoon. Toinen syy on varmaan se, ettei aivan minun laillani näillä korkeuksilla toimi kovin moni muu. Ei ainakaan ole toiminut.

Mitään en ole salassa tehnyt tai edistänyt. Kaiken olen tehnyt Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän olisi hyvä muistaa, että olemme niin arjessa kuin pyhässäkin Jumalan edessä. Hän on ainoa todellinen sydäntentuntija.

Matkailu avartaa. Olen matkoillani käynyt paitsi katolisissa ja ortodoksisissa myös luterilaisissa kirkoissa. Olen nähnyt myös televisiosta luterilaisia jumalanpalvelusmenoja ympäri maailmaa. Perinteet ja käytännöt eivät ole kaikkialla samanlaisia, mutta tämähän voidaan kokea rikkautena. Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat eivät edellytä jumalanpalvelusten olevan kaikkialla samanlaisia. En tietenkään kannata, että tehdäänpä kaikki eri lailla, oman pään mukaan, mutta mainitut kokemukset ovat avartaneet omaa ymmärrystäni siitä, miten asiat ehkä voisivat olla.

Joskus matkustan Thaimaahan katsomaan sikäläisen luterilaisen kirkon palveluksia liturgisine tansseineen. Helsingin tuomiokirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlamessussa sitä näin ensimmäisen kerran ripauksen verran, ja olin vaikuttunut. Kaunista kuin mikä! Kauneus ei ole kielletty luterilaiseltakaan, vaikka hänen kirkkonsa seinät tyhjät olisivatkin.

Onneksi en nytkään tiedä, mitä silmät tulevat vielä näkemään ja korvat kuulemaan.

Magnificat anima mea Dominum!

Ajankohta: Marian ilmestyspäivä (22.3.2009)

Otsikko: Herran palvelijatar

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Evankeliumi: Luuk. 1:46–55

Maria sanoi: - Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.

Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.

 

Me luterilaiset sanomme vakavin naamoin, että usko on iloinen asia. Millainen todistus se on uskostamme, elämämme tärkeimmästä voimavarasta? Muistakaamme, että ilo ei ole mikään pinnallinen asia. Aito ilo nousee ihan sydämen pohjasta. Tänään tahdon nostaa esimerkiksi neitsyt Marian sanat: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Kuvitelkaamme Marian kasvot. Tuskin ne ovat liidunharmaat ja elottomat. Marian ylistyslaulu ei nouse ahdistuksesta ja mielen ankeudesta, vaan nöyrän ja elävän sydämen kieliä on soitellut Jumalan armo ja rakkaus.

Me luterilaiset olemme lähes unohtaneet Jeesuksen äidin. Emme me hänestä puhu. Emme me häntä katsele nöyryyden esikuvana. Neitsyt Maria on kuitenkin meille yksi parhaimmista esikuvista, kun puhutaan Raamatun mukaisesta kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Toki Maria, nuori nainen, ihmetteli ja hämmästeli, miten se, mitä enkeli sanoi, voisi olla mahdollista, mutta sitten hän ymmärsi, että Jumala, kaiken laupeuden lähde, katsoi juuri häntä: ”Hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.” Mieleen saattavat nousta sanat psalmista 8: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8:4-6) Kyllä Maria aluksi esteli kysellen, mikä minä olen, mikä on ihminen. Tällainen kysely tuntuu tutulta, sillä sitä ilmenee muistakin yhteyksistä. Voimmehan lukea profeetta Jeremian kutsusta näin: ”Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. Mutta minä vastasin: "Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" Silloin Herra sanoi: - Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:4-8)

Nykyään monissa perheissä keskustellaan lapsista tähän tapaan: Ei lapsia tarvitse kastaa sylivauvoina. Miettiköön sitten aikanaan, haluaako kuulua johonkin kirkkoon tai haluaako olla sitten kuulumatta. Hänellä tulee olla vapaus päättää itse asiasta. Tällaisissa keskusteluissa unohdetaan, että kasvatusvastuu on aina vanhemmilla. Tästä on kyse varmasti vanhassa sanonnassakin, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kyläyhteisö. Mutta yhä useammin on kuin lapsi olisi jonkun asukkaan rappukäytävään asettama viherkasvi, jota joku silloin tällöin kastelee tai sitten ei oikeastaan kukaan. Voi myös käydä niin, että kasvin hoito-ohjeet ovat väärät ja kasvi ei tämän vuoksi menesty. Älkäämme tehkö lapsista juurettomia.

Maria oli nuori tyttö, kun enkeli Gabriel ilmestyi hänelle. Hän oli kasvanut turvallisen perinteen keskellä. Isien usko oli ollut läsnä peittelemättä, eikä sitä hävetty. Tätä kuvastaa Marian ylistyslaulukin: ”Hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.” Ylistyslaulu nostaa esiin Abrahamin. Kuulkaamme nyt mitä Uusi Testamentti puhuu hänestä: ”Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." (Room. 4:2-3) ”Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi. Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku." (Room. 4:16–18)

Nämä sanat antavat meille oikeaa ja tervettä ymmärrystä siitä ympäristöstä, jonka keskellä nuori neitsyt Maria sai kohdata ja vastaanottaa suuren armon: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.” Silti Marian osa ei ollut helppo, mutta hyvä osa se oli. Jo ennen lapsen syntymää äiti joutui katsomaan Golgatalle asti: ”Kerran loppuun satu joulun saa. Suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siks oi tähtisilmät loistakaa.” Toinen tuttu joululaulu kertoo sen selkeämmin: ”Kaukainen risti varjonsa luo. Sieluhun äidin kivun se tuo. Pääsiäisaamu tuskan kerran poistaa, riemu täyttää ylösnousemuksen maan. Rauhainen mieli rukousta toistaa. Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Jouluun on aikaa yhdeksän kuukautta. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Hän, joka oli rikas, tehtiin köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme!