lauantai 31. tammikuuta 2009

Täällä keinuu pieni pursi

Kirkkolaiva vuotaa Maaningalla

 

Viime vuonna seurakunnastamme erosi jopa 26 jäsentä. Edellisenä vuonna erosi 13, ja sitä edellisenä 15. Kehitys on todella huolestuttava. En ole edes huolestunut kylläkään seurakunnan taloudesta tässä asiassa, vaan hengellisessä todellisuudessa. Kun olen katsellut eronneiden nimiä, niin voisin sanoa sen perusteella, että nämä jäsenyyden hylänneet eivät ole osallistuneet oikeastaan mihinkään toimintaamme. Tämän perusteella haluaisin kysyä, ovatko entiset jäsenet tietoisia edes siitä, mistä ovat eronneet.

Kirkosta eroaminen johtaa nimittäin siihen, että kummius ei ole mahdollista ja entinen kummius päättyy. Kristillinen avioliittoon vihkiminen ei ole mahdollista. Kristillinen hautaan siunaaminen muodostuu monin tavoin ongelmalliseksi. Kun kirkosta halutaan ulos, niin miksi ruumis pitäisi kantaa kuitenkin sisään. Kristinusko kun ei ole mitään tyhjänpäiväistä seremoniallisuutta. Kirkosta eronnut ei voi rakentaa seurakunnan päätöksentekoa.

Maaningan seurakunta ei ole riitelevä seurakunta. Maaningan seurakunnassa ei ole ollut kummempaa kuohuntaa muutoin kirkkoa heiluttelevissa kysymyksissä. Jos kokonaiskirkon huolet ovat syynä, niin ihmettelen haluttomuutta tulla keskustelemaan vaikkapa minun kanssani hengellisistä kysymyksistä.

Maaningan seurakunta ei ole täydellinen, joten tarvitsisimme palautetta niin myönteisesti kuin kriittisestikin. Ne, jotka äänestävät jaloillaan, eivät halua auttaa meitä näköjään millään tavoin.

Tuosta taloudellisesta kysymyksestä olen sillä tavoin huolissani, että kirkosta eronneet nakertavat seurakuntamme työtä lasten, vammaisten ja vanhusten hyväksi.

Jos eron syynä on se, että kirkko ei hyväksy tämän maailman nykymenoa, niin kannattaisi ottaa Raamattu käteen ja rukoilla Pyhää Henkeä avuksi. Kirkon ei pidäkään nimittäin mukautua kaikkeen, mitä vaikkapa eduskunta päättää. Kirkko on kyllä maailmassa, mutta ei maailmasta.

Erään lempiartistini laulu tästä maailmasta

FRAGILE

 

If blood will flow when flesh and steel are one
Drying in the colour of the evening sun
Tomorrows rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetimes argument
That nothing comes from violence and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are how fragile we are
How fragile we are how fragile we are


SUOMEKSI:

Lihan ja teräksen kohdatessa veri virtaa

Laskevan auringon värit sen kuivaavat

Huominen sade huuhtoo tahrat pois

Silti jotakin jää mieliimme pysyvästi

Ehkäpä tämän viimeisin kerta tapahtui synnyttääkseen meissä elämänikäisen vakaumuksen:

Että väkivallasta ei synny mitään eikä mitään koskaan voisikaan

kaikille niille jotka syntyvät vihamielisen tähden alla

jotta emme unohtaisi kuinka hauraita me olemme

 

Yhä vieläkin sataa

kuin kyyneleet tähdistä, kuin kyyneleet tähdistä

Yhä vieläkin sade kuiskaa

kuinka hauraita me olemme hauraita me olemme

 

Yhä vieläkin sataa

kuin kyyneleet tähdistä, kuin kyyneleet tähdistä

Yhä vieläkin sade kuiskaa

kuinka hauraita me olemme hauraita me olemme

kuinka hauraita me olemme hauraita me olemme

 

(Tämän Stingin kappaleen suomensin taannoin eli 2.2.2008)

 

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Yhteyden virka ja kaikkien kristittyjen ykseyden todistamisen palvelutehtävä

Brother Alois’ letter to the new patriarch Kirill of Moscow

On the evening of the election of Metropolitan Kirill as Patriarch of Moscow and all Russia, and the day before traveling to Moscow for his enthronement, Brother Alois wrote this letter to the new Patriarch:

Taizé, 27 January 2009

Holy Father,

From the bottom of my heart, I want to tell you how much we, the brothers of Taizé, are grateful for your election as patriarch of Moscow and all Russia. We thank God for the good choice made by the Council today. We pray for the ministry of communion that is entrusted to you at the heart of the Holy Russian Orthodox Church, and also for the service of witnessing to the unity of all Christians, which the world so badly needs. I am delighted that I will be able to be present in Moscow with two of my brothers for your enthronement next Sunday.

We remember the deep friendship that our Brother Roger had for you for a long time. You came to Taizé for the first time when you were still young. Later, Brother Roger often spoke of the welcome that you extended to him in Leningrad in 1978, at the time of the venerable Metropolitan Nikodim, when you were rector of the Academy of Theology. Then you returned to Taizé in the spring of 1990. And I myself cannot forget the very warm welcome that you, together with Patriarch Alexis II, gave me when I visited Moscow in June 2006, shortly after beginning my new responsibility as prior of Taizé.

Because of the deep love that our community has for the Orthodox Church and for Russia, we want to continue these relationships and achieve more and more that collaboration to which the Patriarch Alexei II had called us. We are grateful for the presence of Russian Orthodox youth in Taizé as well as at the meetings that we prepare in European cities. They bring to young people of other countries both the testimony of their faithfulness to the Orthodox tradition and of the current revival of the Russian Church. Be assured that we are ready to do all we can to support their involvement in their local church.

Brother Alois, Prior of Taizé

Veli Aloisin kirje uudelle Moskovan patriarkalle Kirillille

Veli Alois kirjoitti tämän kirjeen sinä iltana, jolloin Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi valittiin metropoliitta Kirill, ja päivää ennen matkaa Moskovaan patriarkan virkaanasettamisjuhlaan:

Taizé, 27. tammikuuta 2009

Pyhä isä,

Tahdon kertoa Teille sydämeni pohjasta kuinka paljon me, Taizén veljet, olemme kiitolliset teidän valinnastanne Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi. Me kiitämme Jumalaa hyvästä valinnasta, jonka kirkolliskokous teki tänään. Me rukoilemme yhteyden viran puolesta, joka annettiin Teille pyhän Venäjän ortodoksisen kirkon sydämessä, ja myös kaikkien kristittyjen ykseyden todistamisen palvelun puolesta, jota maailma niin kovasti tarvitsee. Tunnen iloa siitä, että minun on mahdollista olla läsnä Moskovassa kahden veljestömme jäsenen kanssa ensi sunnuntain virkaanasettamisessa.

Me muistamme sitä syvää ystävyyttä, joka veli Rogerilla oli Teitä kohtaan niin pitkän aikaa. Te tulitte ensimmäistä kertaa Taizéen ollessanne vielä kovin nuori. Myöhemmin veli Roger puhui usein vastaanotosta, jota osoititte hänelle Leningradissa vuonna 1978, kunnianarvoisan metropoliitta Nikodimin aikana, ja kun Te olitte Hengellisen Akatemian rehtorina. Taizéen te palasitte vuoden 1990 keväällä. Itse en voi unohtaa sitä lämmintä tervetulotoivotustanne yhdessä patriarkka Aleksi II:n kanssa vieraillessani Moskovassa kesäkuussa 2006, aivan pian aloitettuani vastuuni Taizén yhteisön priorina.

Sen syvän rakkauden tähden, joka yhteisöllämme on Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan, tahdomme jatkaa tätä yhteyttä, ja yhä enemmän kehittää sitä yhteistyötä, johon patriarkka Aleksi II on meidät kutsunut. Me olemme kiitollisia venäläisten ortodoksisten nuorten läsnäolosta niin Taizéssa, kuin niissä kokouksissa, joita valmistelemme eurooppalaisiin kaupunkeihin. He tuovat eri maiden nuorille sekä todistuksen uskollisuudestaan ortodoksiselle traditiolle sekä Venäjän kirkon tämänhetkisestä elpymisestä. Olkaa vakuuttuneita siitä, että me olemme valmiit tekemään kaikkemme tukeaksemme heidän osallistumistaan paikallisen kirkkonsa elämään.

Veli Alois, Taizén priori

(suomentanut Arto Penttinen)

tiistai 27. tammikuuta 2009

Ainoa pyhä on Jeesus Kristus, elämän puu

Olemmeko me ainoita oikeaoppisia?

 

Tämän kysymyksen haluaisin esittää omalle seurakunnalleni, mutta tämän tekstin kautta myös muille seurakunnille ja kirkkokunnille. Tämän kysymyksen taustalla on äskettäinen paikallinen ekumeeninen tapahtuma. Luterilaisen seurakuntamme jäsenistä, jotka osallistuivat tapahtumaan, monet jättivät tulematta ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen. Eikä myöskään yhteinen iltatee maistunut. Mitä ekumeniaa tällainen on? Minä vastaan, että varsin vajavaista. Kun aiemmin esitin sanan kaikille, tutun sanan, tervetuloa, tarkoitin todellakin kaikkia luotuja. Mitä enemmän todella tunnemme toisiamme, sitä paremmin ymmärrämme toisiamme. Keskinäinen ymmärrys on varmaankin parhain keskinäisen kunnioituksemme perusta. Mutta monenlaiset raja-aidat pysyvät keskellämme, jos emme todella halua ymmärtää toinen toistamme avaran sympatian myötä.

Useimmiten paikallinen ekumeeninen tapahtumamme on ollut järjestelyiltään luterilais-ortodoksinen. Tämä johtuu lähinnä siitä syystä, että toisaalta tunnen varsin hyvin ortodoksisen kirkon paikalliset ekumeenikot ja toisaalta muita kirkkoja rakennuksineen ei paikkakunnallamme ole. Kuitenkin kaikki palveluksemme ovat kaikille avoimia. Juurikaan en ole vapaakirkollisia tai helluntailaisia kanssaihmisiä nähnyt vuosien varrella kirkossamme. Enemmän olen nähnyt ortodoksisia kristittyjä, sillä ekumeenisia perheitä on runsaasti. Vuosi sitten pyysin helluntailaisen evankelistan puhumaan ekumeenisessa tapahtumassa, mutta sekään ei saanut helluntailaisia kanssaihmisiä saapumaan kirkkoomme. Ekumeeninen ymmärrykseni on kuitenkin toivoakseni avartunut. Äskettäin lupasin kirkkomme ja seurakuntakotimme helluntaiseurakuntaan kuuluneen kristityn hautajaisiin. Siunaustoimitus on täysin helluntaiseurakunnan oma, mutta mitään estettä en koe siihen, että se tapahtuu kauniissa kirkossamme. Näin olemme mielestäni kristittyjä, jotka elämme vierekkäin. Kun edessämme on Kristuksen elämää antava risti, niin ehkä ymmärrämme, että me kaikki uskovat elämme Kristuksessa.

Jumala tuntee ihmisen tien paremmin kuin ihminen itse. Kristittyjen hajaannus ei ole Jumalan tahto, vaan meidän ihmisten syy. Me emme useinkaan ymmärrä elävämme muukalaisuuden aikaa, vaan me elämme kuin herrat ja hidalgot täällä maan päällä. Kun sitten asiat menevät pieleen, silloin me vasta käännymme Jumalan puoleen ihmetellen kuinka tässä näin pääsi käymään.

Meidän ongelmamme taitaa olla se, ettei tehtyä saa tekemättömäksi. Mutta silti me luulemme seisovamme vakaina, mutta todellisuudessa horjumme. Erehtymättömyysjulistuksia antavat monet muutkin kuin paavi Roomassa. Jumala on varmasti erehtymätön, mutta me joudumme toteamaan Saarnaajan tavoin, että kaukana on kaiken sisin olemus. Syvällä, syvällä, kuka voi sen löytää! Kun me käännämme selkämme lähimmäisellemme, niin todellisuudessahan me käännämme silloin selkämme Jumalalle, sillä jokainen on meistä on Jumalan kuva ja Abrahamin lapsi. Jos me sanomme rakastavamme Jumalaa, mutta samalla emme rakastaisi lähimmäistämme, joka on luterilainen tai ortodoksi, katolinen tai vapaakirkollinen, anglikaani tai helluntailainen, kveekari tai baptisti, niin miten muka rakastamme Jumalaa, jonka tahdosta jokainen näistä ihmisistä on olemassa. Silloin me kyllä pokkuroimme Jumalan edessä ja sitten käännämme Hänelle selkämme. Jumalan ei siis tarvitse kääntää selkäänsä meille, mutta tarvitseeko Hänen kääntää kasvojaan. Tätähän me luterilaisen perinteen myötä pyydämme Herran siunausta lausuessamme. Mitä syytä Jumalalla on kääntää kasvojaan meitä kohti, kun me vähät välitämme Hänen totuuksistaan. Mutta onneksi Hän Pojassaan on tullut keskellemme. Hän on tullut lähellemme Pojassaan, joka on meidän ymmärryksemme, uskollisuutemme, uskomme ja elämämme. Häneltähän me olemme tämän oppineet: Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämä sana on tosi ja se velvoittaa kaikkia kristittyjä ja kaikkia nimikristittyjä.

torstai 22. tammikuuta 2009

Uskoa ei synny omin voimin...

Uskon vaikka minulla on aivot

 

Mutta silti en yrittäisi järjelläni ratkaista Raamatun visaisia kysymyksiä, vaan käyttäisin rukousta hyväksemme. Pyhä Henki on meidän paras auttaja näissä kysymyksissä. Tänään kuulin piispamme suusta rovastikuntapäivässä, että profetoimisessa olisi kysymys järjen käyttämisestä. Se olikin melkein ainoa uusi asia, minkä kuulin tämänpäiväisessä tapahtumassa. En tahdo kieltää järjen käyttöä, en tietenkään. Mutta käsityskykymme on rajallinen, eikä se siis yllä kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu. Onko luterilaisuus aivojen vai sydämen käyttöä? Onko luterilaisuus missään suhteessa apostoliseen uskoon? Onko uskontunnustus poistettava todellakin jumalanpalveluksesta? No, onneksi tätä ei kukaan esittänyt ainakaan tänään. Mutta onko credo pelkkää tyhjänhokemista? Minulle ennen kaikkea Nikean Uskontunnustus on sydämen asia. Sitä pitäisi mielestäni lausua jokaisessa messussa. Eikä vain suulla, vaan myös sydämellä. Meidän pitäisi avata todellakin sydämemme. Ja jos se ei tunnu mahdolliselta, niin pyytäkäämme Pyhää Henkeä avuksemme. Sillä: Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon! Joskus leikilläni laulan asunnon sijaan avannon. Mutta se ei lienekään kaukana todellisuudesta. Jos sydän on jäässä, niin avantohan siihen täytyy tehdä. Jäässä taitavat monet sydämet olla, sillä niin tyhjä kirkkomme on sunnuntaisin. Ei muka ole aikaa. Mutta jos rillumarei täyttäisi Maaningan kirkon, niin kyllä väkeä olisi parvea myöten. Etenkin jos kirkkokaljat tarjottaisiin. Olemmeko me luterilaiset nimikristityt vain hekuman rakastajia? Onko rakkaus meille samaa kuin seksi? Oliko Jeesus homo? No oli tietenkin, sillä tuo sana merkitsee ihmistä. Ecce, homo! Katso ihmistä! En siis kysymyksellä viittaakaan seksuaalisuuteen. Mutta se täytyy muistaa, että Jeesus on ainoa synnitön, siis kaikkein puhtain ihminen. Mutta samalla hän on Jumala. Ihminen ja Jumala! Tätä ei järki käsitä, mutta siltikään tätä uskoa ei pidä hylätä. Sana tuli lihaksi! Jumalan luovasta Sanasta on kysymys. Meistä kukaan ei ole olemassa vain isän ja äidin rakkauden vuoksi. Me olemme olemassa, koska se on Jumalan tahto. Tästä seuraa sekin, ettei yhtään vahingonlaukausta ole olemassa. Ihmisten vastuuttomuudesta ei voi syyttää Jumalaa eikä yhtään lasta pidä siitä rangaista. Vastuuttomuus johtaa aina vain suurempaan vastuuseen. Vapautta ei ole ilman vastuuta, eikä vastuuta ilman vapautta.

perjantai 16. tammikuuta 2009

Joka laulaen rukoilee, rukoilee kahdesti...

Sykähdyttäviä kokemuksia

Olin toissa vuonna ekumeenisella pyhiinvaelluksella Italiassa. Tarkemmin sanoen Roomassa ja Assisissa. Yksi matkan hienoista hetkistä oli Rooman piispan eli paavin yleisvastaanotto. Muistoihin jäi se, että korvissa alkoi soida. Odottelimme tovin jos toisenkin audienssin alkua ja taustalla soi kaiuttimista musiikkia. Yhtäkkiä korvani erottivat jotain hyvin tuttua: Johann Sebastian Bachin koraalin. Enää en muista, mikä koraali se oli, mutta tärkeintä olikin se, että musiikki oli ns. viidennen evankelistan tuottamaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin kyseisen mestarin musiikki ei aina ole soinut Vatikaanissa saati muutenkaan roomalais-katolisissa kirkoissa. Ehkäpä aika on parantanut, ja nyt mestarin taidot tunnustetaan. Ainakin toivon niin. Eiväthän nuotit ole kenenkään ihmisen tai kirkon yksinomaisuutta. Jumala kun jakelee lahjojaan aivan oman ymmärryksensä ja varsinkin täydellisen hyvyytensä mukaan.

Joulupäivänä katsoin ja kuuntelin kolmen papin laulua irlantilaisesta katedraalista. En nyt aivan varma ole, ovatko nämä kanssapalvelijat laulajina aivan huippua. Kyllä he toki laulaa osaavat. Ja esiintyjinä he olivat luontevia, jopa savolaisen lupsakkaita. Kiva oli katsella kaverusten iloa. Minua herkisti erityisesti tuttu virsi 555 englanniksi ja myös Sibeliuksen sanat kauniilla englanninkielisillä sanoilla tekivät vaikutuksen. Domine Fili Unigenite tuntui tutulta jo aluksi ja kohta muistinkin sen olevan Vivaldin Gloriasta, jota olen Puijon Kamarikuoron riveissä vuosia sitten itsekin laulanut.

Tuosta pappien konsertista innostuin sen verran, että googletin löytääkseni tuon upean pyhän Patrickin katedraalin Armaghissa. Löysinpä samalla samaisen katolisen hiippakunnan kotisivut. Sieltä paljastui uusi mukava yllätys. Kun halusin tutustua kirkkoon tai vaikkapa sen urkuihin, avautui uusi sivu, ja kas! Taustamusiikkina alkoi soida ”Jumala ompi linnamme!” En aluksi tiennyt, uskoako korviani, mutta näin se joka tapauksessa soi.

Joskus ymmärsin, että suomen katolilaiset kuuntelevat karsaasti tuota virttä. He kuulemani tai sitten vain luulemani mukaan ajattelevat sen hyökkäävän kohti pyhää istuinta. Ehkäpä tänä päivänä voimme hyvän tahdon kristittyinä ymmärtää, että se vanha, kavala, kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen vainooja on meille kaikille yksi ja yhteinen. Tämän ajatuksen tueksi tarjoan pyhän Kirjan sanomaa: ”Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä.” (Luuk. 12:5) Ja toisaalla: ”Olen näet saanut kuulla (Khloen väeltä), että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: "Minä olen Paavalin puolella", toiset taas: "Minä Apolloksen", "Minä Keefaksen", "Minä Kristuksen". Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?” (1. Kor. 1:11–13)

Jälleen saamme viettää tärkeää rukousoktaavia ekumenian puhtaassa hengessä. Vaikka Kristuksen ruumis maailmassa on pirstoutunut ja tämä kehitys valitettavasti tuntuu myös jatkuvan – monista päinvastaisista ponnisteluista huolimatta – ei Kristusta silti ole jaettu!

Musiikki on siis Jumalan tärkeä luomislahja!