Ilman oikeassa olemisen pakkoa...

Yritin ilolla järjestää mahdollisimman avaraa keskustelua katekismuksen puitteissa. En tainnut oikein onnistua. Ensimmäisellä kerralla ei Usko tai älä! –iltaan saapunut ketään. No, silloin oli isänpäivä ja satoi vettä. Sunnuntai-iltaa luulin sinänsä sopivaksi. Sopihan se taannoin (turhaan) kohua aiheuttaneisiin ”urkuhieronta”-iltoihin. Ajattelin sitten, että varmistan iltojen järjestymisen sillä, että vaikkapa tekstarilla kukin voisi kertoa tulostaan. Yhtään tekstari-ilmoittautumista ei oikeastaan tullut. Yhden tekstiviestin sain, jossa kysyttiin, tuleeko iltaa. Yhden sähköpostin sain, jossa osallistuminen oli ”kenties mahdollista”.

Olin suunnannut illat työikäisille. Sain palautetta, että kohderyhmäni hoitaa lapsia tai on muuten estynyt. Entäpä jos Tavilassa (ravintola Tavinpyrstö kirj. huom.) järjestetään ilta, niin parkkipaikka pullistelee niiden samojen autoja, joita (siis ihmisiä) odottelin kirkon tiloihin. Ei siinä lapset tai muut harrastukset ole esteenä olleet.

Seurakunta ei muodostu vain meistä palkatuista työntekijöistä. Seurakunta on kaikkien kastettujen yhteisö. Ei ole myöskään ikärajaa K-65. Vain osallistumalla ihminen oppii yhteisöllisyyden merkitystä ja tärkeyttä. Osallistumattomuus murentaa pienen työntekijätiimin motivaatiopohjaa. Kun seuraavan kerran olet päästämässä suustasi sanat, että voisihan täällä Maaningalla olla seurakunnallakin toimintaa, niin toivon, että katsot peiliin. Minä joudun tekemään sitä ihan joka päivä. Tässähän joutuu suorastaan miettimään omaa tulevaisuuttaan.

Paljon ei tarvita siihen, että hyvin menee

Kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä

 

• kirkollinen vihkiminen ei maksa mitään
• vieraita ei tarvitse välttämättä kutsua kirkon tai kappelin täydeltä, välttämättä ei edes yhtään
• vihkiminen voi tapahtua vaikka keskellä arkipäivää
• et tarvitse vaivalloisia ja kalliita järjestelyjä
• kaunista kirkkoa tai kappelia ei välttämättä tarvitse koristella
• tarvittaessa työntekijät voivat toimia todistajina
• kirkkoa ei tarvitse varata vuotta etukäteen, vaan voit saada sen joustavasti käyttöösi
• tarvittaessa voit valita suuren kirkkosalin sijaan intiimin kappelimme
• hääjuhlaa eli vastaanottoa ei välttämättä tarvitse järjestää
• vihkitoimituksen kulku sovitaan yhdessä
• vihkitoimitus ei edellytä marsseja, mutta kaunis virsi olisi kyllä toivomuksena
• rukouksesta ja siunauksesta ei ole ollut koskaan haittaa kenellekään
• kirkollista vihkimistä ei ole sidottu paikkaan, myös kotona tai vaikkapa ulkona käy hyvin, laiturillakin on toimitettu
• papin voit aina valita vapaasti, perhepappia on ilo käyttää
• meillä sinun ei tarvitse jonottaa eikä kilpailla ajoista
• kirkollisen vihkimisen takia et tarvitse pankkilainaa, hääjuhla se on, mikä maksaa

 

 

OTA ROHKEASTI YHTEYTTÄ!

Ex oriente Lux

Olemmeko me luterilaiset näköalattomia?

 

Ennen vanhaan oli ilmansuunnilla merkitystä. Kirkot ja hautausmaat suunniteltiin ja rakennettiin itä-länsi-suunnassa. Kirkon pääovi sijaitsi lännessä ja alttari idässä, auringonnousun suunnassa. Samoin hautausmaalla itä-länsi-suunnalla oli tärkeä merkitys. Vainajat haudattiin niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää, auringonnousun suuntaan. Näin ilmaistiin samassa ylösnousemususkoa ja –toivoa. Näin ilmaistiin odotusta.

Kun kävelemme luterilaisen seurakunnan ylläpitämällä hautausmaalla, voimme nähdä, että haudat ovat mikä minnekin päin. Hautaamisessa tärkeintä näillä korkeuksilla on se, että arkun pääpuoli on kiveen päin. Tällä ei ole mitään merkitystä äsken kuvatussa mielessä. Yleinen tapa ei kuvaa yhtään mitään. Mutta hämmennystä silti herää, jos arkku onkin toisin päin.

Ortodoksisten seurakuntien ylläpitämillä hautausmailla on onneksi toisin. Haudat ovat kauniisti itä-länsi-suunnassa.

Ei kirkon tai haudan suunta tietenkään mikään pelastusasia ole, minkä varassa kaikki joko seisoo tai kaatuu. Mutta kaunis symboliikka, vertauskuvallisuus ei liene pahasta.

Minulle nämä kauniit vertauskuvat kertovat myös yksinkertaisesti sen, että kristityn suunta on selvä: ”Kirkkautta kohti kulje kilvoitellen uskossa.”

Kun tiernapojat pian kajauttavat laulunsa ”itäisiltä mailta”, tulee mieleeni kielten ero. Kun saksalainen laulaa vastaavaa, hän saattaakin kajauttaa ”aus Morgenlande” eli aamun mailta. Tämän olen itse huomannut laulaessani Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriota. Suomalaiselle tulee idästä helposti mieleen vain edesmennyt Neuvostoliitto ja sen perillinen, nyky-Venäjä. Tuo ”aus Morgenlande”, aamun mailta, vie meidät puolestaan kohti uskon ydintä. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta.” (1. Joh. 1:5-6)

Me luterilaiset tunnumme suosivan kehitystä. Kirkon pitäisi olla kaiken kehityksen kärjessä. Silloin ehkä kirkot saataisiin täyttymään. ”Kehitys kehittyy” ei kuitenkaan ole se kuolemattomuuden lääke, minkä oma katekismuksemme mainitsee.  Kuin aamuaurinko lämmittävät nämä virren sanat: ”Hän luonamme on armollaan, lämmittää meidät paisteellaan, ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan.” Kun kirkon pääovelta katsotaan suoraan eteenpäin, nähdään yleensä kirkon alttari, Jumalan pyhän läsnäolon alttari. Mitä useammin katseemme kohtaa tämän näyn, sitä useammin sydämemme alkaa kaivata elävää Jumalaa. Milloin saan tulla elävän Jumalan eteen?

Kaunis rukousalttari luterilaisessa kirkossa

Sanan kirkossa voi olla kauniita kuvia

Sanan kirkossa myös kuvat saarnaavat

Miksi klassinen kirkkotaide loistaa poissaolollaan?

 

Olen hiukan ihmeissäni katsellut uusia kirjoja, joiden joukossa on ollut piispan juhlakirjaa ja viimeisenä eräs surukirja. Rukouksen henkeä ja mieltä herättäviä kuvia ei juuri ole niissä kirjoissa, joissa niitä odottaisi olevan. Tuntuu, että kaikessa on niin kiire mukautua tähän moderniin maailmaan. Pitääkö siis kirkon unohtaa vuosituhantinen historiansa? Emmekö ole enää osa jatkumoa?

Kristitylle olisi mielestäni tärkeää Pyhän edessä olemisen kokeminen. Tätä voisi hyvinkin tukea kuvilla. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan arvostavan nykytaidetta, joka saattaa kristityn sanattomaksi hämmennyksestä. Taideteoksista ei useinkaan ota selvää, mitä ne mahtavat esittää. Ikonia puolestaan sanotaan ikkunaksi, joka avautuu iankaikkisuuteen. Luterilaiset tosin usein esittävät rohkeasti sen harhakäsityksensä, että ortodoksit palvovat ikoneja. Ortodoksiset kristiveljet ja –sisaret eivät palvo ikonia, vaan sen alkukuvaa ja sen kautta yksinomaan Jumalaa, jota luterilaistenkin olisi syytä palvoa, eikä yksinomaan kehitystä, joka kehittyy mihin sattuu, vai minne se oli...

Ilahduin kovin käydessäni kesäkuun lopussa Reykjavikissa. Kaupungin näkyvin maamerkki on Hallgrimurin kirkko. Suorastaan sykähdyttävää oli nähdä kummallakin puolella valoisaa alttaria ikoneita. Lisäksi alttarin vasemmalla puolella oli kaunis rukousalttari, jota kaunisti pyhää Neitsyttä esittävä lasimaalaus.

Luterilaisissa kirkoissa on usein kovin vähän kuvia. Aina ei ehkä ole muistettu, että ihminen on kokonaisuus, ja että tuo kokonaisuus merkitsee paljon muutakin kuin vain korvia.

Kuvat voivat siis usein olla tärkeää muistutusta siitä, että ”tallella eletty elämä”. Vaikka miespolvet vaipuvat unholaan, eivät heidän työnsä aina suinkaan häviä. Siinä on jotakin lohdullista. Jumala ei toki asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta jos temppelin kuvakerronta auttaa rukoustamme ja jopa uskoamme, emme ole varmasti mitään menettäneet.