Enkeleitä, onkohan heitä? Toki on!

Mikkelinpäivän vauvakirkon saarna ja virsi 747 (5.10.2008)

 

1. Ympärillä ihmisien on kirkkauden maa enkeleiden. Jumalaa ne palvelevat. Enkelit auttavat meitä. Jumala lahjoillaan näin hoitaa lapsiaan. Herra, me kiitämme enkeleistä.

 

Eräänä iltana täällä etsittiin kadonnutta ihmistä. Havahduin kotonani Maaninkajärven rannalla voimakkaaseen helikopterin ääneen. Järven yllä tuo helikopteri valonheittimellään haravoi veden pintaa. Mutta minä näin silloin jotain muutakin. Yhtäkkiä havaitsin ylläni kirkkaan tähtitaivaan. Tähtiä näkyi aivan valtavasti. Se jotenkin näytti aivan tuolta kirkkauden maalta, mistä juuri lauloimme. Suuren tähtitaivaan alla Jumala tahtoo hoitaa jokaista pientä ihmistä. Hän näkee jokaisen. Hänen apuaan me tarvitsemmekin, eikä hän sitä lapsiltaan kiellä koskaan.

2. Enkeli käy ihmisten luo ja Jumalalta viestiä tuo. Varjellen hän vierellä on. Enkelit auttavat meitä. Jumala lahjoillaan näin hoitaa lapsiaan. Herra, me kiitämme enkeleistä.

 

Enkelin viesti on usein juuri tämä: Älä pelkää! Tuo viesti on kaiken voittavan rakkauden viesti. Olet ehkä nähnyt kuvia enkeleistä. Kotona on varmaankin sellainen. Kaikista enkeleistä ei ehkä ole kuvia, sillä Jumalan lähettämä enkeli voi olla vaikka oma ystäväsi. No, hänestä sinulla tietenkin voi olla kuva. Jumalan lähettämä apu tulee lähelle jokaista lasta siinä, että hänen vanhempansa rakastavat ja hoitavat häntä. Isä ja äiti ovat Jumalan työtovereita. Ja kummit ovat kaikessa rinnalla.

3. Enkeliä silmin ei näy, ja kuitenkin hän edellä käy. Päivin ja öin johdattaa hän. Enkelit auttavat meitä. Jumala lahjoillaan näin hoitaa lapsiaan. Herra, me kiitämme enkeleistä.

 

Jos me keskitymme vain etsimään enkeliä, me emme varmaankaan näe häntä. Muta jos me rukoilemme taivaan Isältä apua ja tukea, viisautta ja johdatusta, niin hän vastaa rukouksiimme lähettämällä enkeleitään. Jumalan lapsiksi kastettuina meillä kaikilla on oikeus lähestyä taivaallista Isäämme ja rukoilla häneltä kaikkea sitä, mitä sydämemme tuntee tarvitsevan.

(Arto Penttinen)

Yöllä muistin tehtäväni ja aamulla kirjoitin kun koneen avasin:-)

Herra eversti, kunnianarvoiset veteraanisukupolven edustajat, arvoisat
kutsuvieraat ja te isänmaan toivot!

Muutoksesta on tullut pysyvää ja samalla epävakaus ja turvattomuus ympäröivät yhä useampia. Näin voimme sanoa, katsoimmepa sitten Suomen tai maailman karttaa.

Kehitys kehittyy kaiken aikaa ja paljon hyvääkin kehitystä tapahtuu, mutta maailma ei näytä muuttuvan tasapainoiseksi. Kolkka, jossa asumme ja maamme sijaitsee, on varmaankin turvallisin maailmassa, mutta tätäkin lintukotoa on ravisteltu aivan sisältä käsin.

Kirkko ei siunaa aseita, vaikka niinkin saatetaan ajatella Puolustusvoimien kirkollisesta työstä. Ajatus on yksinkertaisesti väärä. Kirkon tehtävänä on olla siellä, missä sen jäsenetkin ovat. Kirkon tehtävänä on tukea jäseniään henkisesti ja hengellisesti.

Kirkon tehtävänä on pitää esillä sanomaa siitä, mikä ei muutu. Olemassaolonsa aikana ihminenkään ei lopulta ole muuttunut kovin paljoa. Perustarpeet ovat pitkälle aivan samat kuin ennenkin. Niitä vain yritetään tyydyttää tänä päivänä jotenkin monimutkaisemmin kuin ennen. Ihminen on aina vastuussa lähimmäisilleen ja Jumalalle tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Tämä koskee niin yksilöä kuin yhteisöä. Kirkko on siis aina ihmisen puolella ja iankaikkisen Jumalan asialla.

Vuosi tai puoli vuotta on varsin lyhyt aika, mutta varusmiespalvelus sijoittuu useimman kohdalla siihen aikaan, jossa lapsuudenkodista ollaan lähtemässä tai juuri lähdetty, ja jossa jo hiukan ajatellaan oman pesän laatimista. Opiskelutkin monella ehkä jo alkaneet tai ainakin ne ovat pian edessä. Vuosi ja puoli vuotta sijoittuu aikaan, jossa kokemusta elämästä ei vielä ole kovin paljon, mutta sitä mielisi saada nopeasti lisää. Varusmiespalveluskin on kokemus, joka perinteisesti yhdistää suomalaisia miehiä, ja nykyään myös naisia. Se on lopulta lyhyt aika, jonka sujuminen on paljon omasta asenteesta kiinni.

Toivon oikeaa menestystä teille kaikille elämässä.

(Pidin kutsunnoissa tämän lyhyen tervehdyksen Maaningan kunnantalolla
3.10.2008)

Hän ei tiennyt!!!

Hän ei tiennyt, mitä hän teki

 

Kauhajoen tragedia nosti mieleeni veli Rogerin, Taizén ekumeenisen veljestön priorin surman. Hänet, 90-vuotiaan vanhuksen, puukotti kesken rukouspalveluksen Sovituksen kirkossa henkisesti sairas ihminen. Mitä rukousyhteisön tiedän tehneen tämän jälkeen? Tiedän heidän rukoilleen surmatyöntekijän puolesta, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki. Etteikö näin olisi tapahtunut aivan veli Rogerin hautaansiunaamispalveluksessakin!

Tiesikö Kauhajoen surmaaja, mitä hän teki? Ei varmasti tiennyt. ”Jumala, ole tälle syntiselle ihmiselle armollinen, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki. Anna hänelle anteeksi.” Miten nämä sanat taipuvat suuhuni? Kitkeriltä ne maistuvat varmasti monen mielestä. Mutta mitä muuta voimme tehdä? Mikään ei tuo takaisin niitä rakkaita, jotka kouluammuskelussa menehtyivät.

Minusta tuntuu, että kaikkein raskain taakka on laskeutunut surmaajan läheisten päälle. He tarvitsevat rukoustamme. Viimeksi tavatessaan kukaan heistä ei nähnyt tulevaa surmaajaa, vaan oman rakkaan pojan ja veljen, nuoren miehen. Sanoma Kauhajoen tapahtumista on varmasti ollut heille kuin raju nokkakolari suoralla tiellä.

Voiko kukaan antaa anteeksi ammuskelijalle? Ei ehkä tänään. Ei ehkä huomennakaan. Kenties ei koskaan. Mutta mikä on sitten vaihtoehto? Ehkä sen ajatteleminen auttaa, että nuori mies ei tiennyt, mitä hän teki. Opiskelijatoverit tuossa aikuisoppilaitoksessa eivät olleet kiusanneet häntä. Näin ainakin olen ymmärtänyt. Nuoren viha ihmiskuntaa vastaan ei ehkä ollut henkilökohtaista. Vaikka en ole lääkäri, sanoisin, että tuo nuori mies oli sairastunut henkisesti. Raskaat kokemukset lyhyen elämän ajalta olivat koteloituneet hänen sisimpäänsä. Jotakin kautta paha olo aina pyrkii ulospäin. Mitä voimme tehdä? Me voimme rukoilla voimia ja kestävyyttä loukkaantuneille ja kaikille uhrien omaisille ja heitä auttaville.

Kun meitä koetellaan ja kun joudumme syvään aallonpohjaan, on Jeesus silloinkin luonamme. Hän sanoo: ”Minä olen sinun epätoivosi alla, ja olen sinun toivosi perusta.” Jeesus rukoili pahantekijöilleen armoa. Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen! Emme me tiedä, mitä pitäisi ajatella tällaisen tapahtuman jälkeen, mutta toivon, että tiedämme, että rukous on nyt aivan yhtä tärkeää ja luonnollista kuin hengittäminen. Rukous on välttämätöntä.

Vaikka nuori surmaaja teki helvetillisen teon, ei meidän tehtävämme ole lähettää häntä jonnekin kenties vielä pahempaan paikkaan. Syvä suru nousee mieleeni siitä, että tiedän, että hän ei ole ainoa laatuaan. Mutta pahalla emme voi tehdä vastarintaa pahalle. Jeesus sanoo: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.” (Matt. 10:28)

 

”Jumala, anna anteeksi Kauhajoen surmaajalle, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki.” Hän ei tiennyt, mitä hän teki, millään tavoin. Tiedämmekö me, millään tavoin. Toivon, että tiedämme, mitä meidän tulisi tehdä.

 

Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä

Kirkkovuoden ajankohta: 20. sunnuntai helluntaista (28.9.2008)

Raamatunkohta: Joh. 9:24–38

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: »Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.» Mies vastasi: »Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.» He kyselivät: »Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?» Mies vastasi: »Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?» He vastasivat hänelle pilkallisesti: »Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.» »Merkillistä», mies vastasi, »että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.» Silloin fariseukset sanoivat: »Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!» He ajoivat miehen ulos.
Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: »Uskotko Ihmisen Poikaan?» »Herra, kuka hän on?» mies kysyi. »Sano, jotta voisin uskoa.» Jeesus sanoi: »Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.» »Minä uskon, Herra», mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Otsikko: Usko ja epäusko

Helpompi on luvata kuin täyttää. Näin luki eräässä postikortissa, jonka sain vuosia sitten. Näin inhimilliseltä kannalta katsoen täytyy tunnustaa, että näin asia on keskuudessamme. Tuntuu kuin tuuli heiluttelisi huuliamme, kun teemme lupauksia. Joskus esimerkiksi saatamme luvata puhelun päätteeksi, että ”palataan”. Kysymykseksi nousee vähitellen se, oliko kysymys tästä vai vasta tulevasta elämästä.

Jumala on toisenlainen. Kuitenkin me usein taidamme toivoa, että Jumala olisi sellainen, ”jollaisena minä hänet ymmärrän”. Jumala ei ole määrittelyjemme vanki, vaikka me ihmiset yritämmekin kutistaa häntä sanoillamme. Me vaadimme, että Jumala vastaa meille ”kyllä” jokaiseen pyyntöömme, ovat pyyntömme sitten mitä tahansa. Jumala ei ole konemainen automaatti. Jumala on täyttänyt kaikki pyhät lupauksensa Jeesuksessa Kristuksessa.

Kauhajoen järkyttävien tapahtumien jälkeen on keskustelu siitäkin, onko lupaukset täytetty. Kyse on lupauksista viime marraskuisen Jokelan murhenäytelmän jälkeen. Helpompi on luvata kuin täyttää. Inhimillinen välinpitämättömyys ja laiskuus tuntuvat tässä tilanteessa järkyttävältä. Miten kalliin hinnan olemme valmiit maksamaan siitä, että alamme ymmärtää, missä meidän todellinen turvamme on. Onko turvamme katoamattomassa Jumalassa vai katoavassa mammonassa? Meidän pitäisi todella huolestua lapsista ja nuorista, mutta ei niin, että vain lamaannumme ja huokailemme avuttomina. Vanha lause nousee mieleeni: Rukoile ja tee työtä! Tämä järjestys sopii aivan kaikille.

Miksi paha näyttää usein saavan vallan? Miksi Jumala ei lähettänyt suojelusenkeleitään Kauhajoelle? Miksi me ihmiset sitten emme näe huolestuttavaa kehitystä? Miksi meidän reaktiokynnyksemme on kohonnut liian korkealle? Me vain ajattelemme, että eipä kuulu meille. Entä jos itse joudumme hätään! Miten meitä auttaa se, että ohi kulkevat ihmiset ajattelevat vain, että eipä ole minun asiani. Koskaan emme voi tietää, milloin todellinen hätä astuu elämäämme.

Uskon tehtävänä on yhdistää meitä toisiimme ja Jumalaan. Uskon tehtävänä ei ole kuitenkaan yhdistää vain samanhenkisiin ja -mielisiin ihmisiin. Uskon tehtävänä on avata meidän silmämme näkemään kaikki Jumalan silmissä kauniina. Ei nimittäin ole sellaista ihmisistä, joka ei Jeesuksen Kristuksen tähden olisi Jumalalle rakas. Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä ihmistä. Voisi kai sanoa, että Jumala näkee kaikki kauniina ainakin siltä osin, kun kyse on hänen työstään. Tällä viikolla on maa ja taivas itkenyt. Kauhajoen ja Jokelan kaltaisia tapahtumia ei voi ymmärtää sydämellä eikä järjellä. Näiden tapahtumien taustoja on hyvä kuitenkin yrittää kartoittaa. Suomalainen yhteiskunta on kovaa vauhtia moniarvoistunut, mutta samalla myös pinnallistunut. Kehityskulku ei toki ole aivan uusi. Jo apostoli Paavali kirjoitti näin kaksi vuosituhatta sitten: ”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita. Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.” (Fil. 3:18–21)

Ei ole olemassa sellaista ihmistä, jonka sisimmässä eivät usko ja epäusko kävisi kamppailua. Jos joku kuitenkin näin kokee, niin silloin epäusko on jo saanut niskalenkin. Epäusko on toisaalta tarpeellinen kumppani, sillä jos sen itsessämme tunnistamme, niin silloin pysymme paremmin sillä tiellä, joka johtaa todelliseen elämään. Silloin voimme tunnistaa sellaista, mikä on hyvä karsia pois. Esimerkiksi tästä käynee kertomus jostain 1500-luvulta: ”Kukko istui korkealla aidalla. Sattui siihen kettu viekastelijakin tulemaan ja sanoi kukolle: Tule pois sieltä aidalta, sillä etkös tiedä, että yleinen ja yhteinen maan rauha on julistettu. Nyt on kaikkinainen eripuraisuus, kilvoittelu ja ilkeämielisyys niin ihmisten kuin eläintenkin kesken ikuisiksi ajoiksi poistettu ja kaikki asiat sovittu. Mutta kukkopa ei ollutkaan noin vaan narrattavissa, vaan se sanoi ketulle: Olkoonpa vaan, että tuollainen yhteinen maan rauha on julistettu ja kaikki eripuraisuudet sovittu, mutta minun luokseni eivät tuollaiset sanomat ole vielä tulleet. Siihen saakka tahdon minä elää entiseen tapaan niinkuin esi-isänikin ovat tehneet, ja olla kaikkia teitä kettuja ja koko teidän sukukuntaanne vastaan. Kaikkia henkiä älköön uskottako! Jos tuo tarinamme kukko olisi uskonut viekkaan ketun puheisiin ja hypännyt aidalta maahan, niin kettu olisi sen siinä silmänräpäyksessä repinyt kuoliaaksi. Mutta kukko ei uskonut ja siksipä se saikin kaikessa rauhassa istua ja kuunnella ketun valheita.”

(Arto Penttinen)

WCC NEWS: Samuel Kobia 's term as WCC general secretary extended eli miten tärkeää on jatkuvuus täällä ja maailmalla

World Council of Churches - News Release
Contact: +41 22 791 6153 +41 79 507 6363 media@wcc-coe.org


For immediate release - 25/9/08 20:35:21

SAMUEL KOBIA’S TERM AS WCC GENERAL SECRETARY EXTENDED


The executive committee of the World Council of Churches (WCC) meeting 23-26 September in Luebeck, Germany announced their decision to extend the contract of Rev. Dr Samuel Kobia, the current WCC general secretary, through the time when a new general secretary takes office.

A new WCC general secretary is to be elected at the Council’s central committee meeting to be held in Geneva, Switzerland from 26 August to 2 September 2009. At the February 2008 central committee meeting a search committee was formed after Kobia announced he would not seek a second term as general secretary.

“By accepting this, Rev. Kobia will bring continuity to the office while we go through the transition process of finding a new general secretary,” said Rev. Dr Walter Altmann, the moderator of the WCC central committee.

During this week’s executive committee meeting the search committee reported on responses they received from member churches on the current job description of the general secretary and conversations held with WCC staff on the role of a new general secretary. Applications for the general secretary will be accepted as soon as a revised job description is released in October.

Additional information on the WCC executive committe meeting:
http://www.oikoumene.org/en/news/news-management/eng/a/article/1722/wcc-executive-committee-t-2.html


Additional information: Juan Michel,+41 22 791 6153 +41 79 507 6363 media@wcc-coe.org

The World Council of Churches promotes Christian unity in faith, witness and service for a just and peaceful world. An ecumenical fellowship of churches founded in 1948, today the WCC brings together 349 Protestant, Orthodox, Anglican and other churches representing more than 560 million Christians in over 110 countries, and works cooperatively with the Roman Catholic Church. The WCC general secretary is Rev. Dr Samuel Kobia, from the Methodist Church in Kenya. Headquarters: Geneva, Switzerland.

Elämä on kuolemista. Siitähän syksy kertoo.

Miksi kirkon ohi kuljetaan?

 

Toki tunnustan, että usein minun kulkunikin menee kirkon ohi. Mutta siitä huolimatta mielessäni elää usein otsikon kysymys. Kauhajoen hirveä murhenäytelmä avasi kuitenkin kirkon ovet muuallakin kuin tapahtumapaikkakunnalla. Hädässä Jumala muistuu mieleen. No, hyvä että edes silloin. Eikä se tyhjästä nouse silloinkaan. Tästä huolimatta suomalainen elämä pinnallistuu kaiken aikaa. Sitä osoittaa myös luterilaisen kirkon elämä. Virret ja rukoukset eivät tuo ihmisiä kirkkoon, vaan näin tekevät Juicen ja Unto Monosen sävelmät. Mihin meiltä länsimaisilta ihmisiltä on unohtunut virren syvällinen totuus, jonka mukaan Jumala rakastaa nöyryyttä ja hiljaisuutta? Nuoria viedään kapakkaan ja ruotsinlaivoille visa vinkuen. Eivätkö ajatuksemme siis kynnä sen syvemmällä kuin Symphony, Serenade tai Cinderella. Jos käytän tässä yhteydessä jo vanhojen paattien nimiä, niin enpä ole Suomenlahden aaltoja kyntänyt muutamaan vuoteen yhtään millään. Eipä paljon kiinnosta, vaikka kieltämättä muistoissa on hyviäkin hetkiä auringonlaskusta sen nousuun saakka.

Yhteiskunta moniarvoistuu ja samalla pinnallistuu. Näin ei tarvitsisi olla, mutta näin on. Moni toteaa, ettei usko niin kuin kirkko opettaa, mutta minusta tuntuu, että vähintään yhtä moni ei kyllä tiedäkään mitä kirkko opettaa. En tosin siitä varma aina ole itsekään, sillä niin monet äänet tässä kirkossa kaikuvat maallikoista piispoihin. Luterilainen paavi ei saattaisi olla huono juttu.

Jouluna kirkot täyttyvät. Tai korjaan: jouluaattona. Ilo on katsella täyttä kirkkoa, mutta jos höristää korviaan, niin ilo vaihtuu joskus ihmetykseksi. Eräänä jouluaattona palvelus ei edes ollut alkanut, kun aikuisen äänellä kysyttiin, miten kauan tämä (vielä) kestää. Ja vaikka palvelus olisi melkeinpä vuoden lyhyin, niin väkeä lappaa solkenaan kirkosta ulos ennen viimeistä virttä.

Haudoilla käyminen on yleistynyt. Sinne kuljetaan useimmiten kirkon ohi. Pyhäinpäivänä tämä merkitsee käytännössä sitä, että alttarikaiteella loistavat muistokynttilät jäävät näkemättä, sillä haudalla kuluu aikaa vähemmän hukkaan.

Meillä tuntuu olevan aina kiire. Joskus minusta tuntuu, että tärkein näkökulma jumalanpalvelukseen on siihen kuluva aika. Minun mielestäni messu voi kestää aivan niin kauan kuin se kestää. Kun menen ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen, tiedän ainakin sen, että heti ei tarvitse lähteä pois. Mihin on meiltä luterilaisilta unohtunut oman virsikirjan sanoma: ”Hiljaisuutta, Jeesus, kaipaan, läsnäoloasi vain. Siitä virtaa arkihuoliin aamurauhaa sunnuntain. Minut täytä toivolla, että voisin iloita. Kiitos, että kaikkeen vaivaan nyt jo yltää voima taivaan.” (Vk. 207:4)

Jumalanpalvelusuudistus korosti musiikin sisältölähtöisyyttä. Tämä ajatushan ulottuu myös kirkollisiin toimituksiin. Ilman sisältölähtöisyyttä kaikki messut ja toimitukset ovat vain ulkokohtaista seremoniallisuutta. Tätähän joku tosin saattaa kaivata. On minulta toivottu, että jospa pastori ei lukisi Raamattua hautajaisissa. En siihen suostu tässä elämässä ja tulevassa sitä ei enää kukaan minulta kysykään.

Luterilaista kirkkoa tuntuu tänä päivänä ohjaavan järki ja sanomalehdet. Jeesus ei kyllä tullut maailmaan sulautumaan kaikkeen inhimilliseen menoon. Pikemmin hän on se peili aivan vastapäätä, johon olisi syytä vilkaista joka aamu: ”Herra, avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kunniaasi.” Kirkko on kovaa vauhtia sekoittumassa sitä ympäröivään maalliseen yhteiskuntaan. Kun tämä kehitys on päätepisteessä, ei ole tarvetta ainakaan tälle kirkolle. Amerikkalainen eläkepiispa Spong taisi julistaa taannoin, että kirkon on muututtava tai kuoltava. Minusta tuo teesi on todellisuudessa näin päin: kirkon on muututtava ja kuoltava. Joskus vielä vähän aiemmin joku sanoi, että kirkko on sitä varten, että täällä kuollaan. Tähän minä uskon enemmän.

Tähän uskoo moni muukin, sillä kirkkoon tullaan hautajaisiin, mutta vihkiäisiä varten menee yhä useampi maistraattiin. Rakkaus on todellisuudessa varmaankin kaikkein syvin sana, mutta nykysuomalaisille BB-kansalaisille se tuntuu olevan höyhenen kevyt sana, jonka sisällöstä ei ole kenelläkään mitään tajua.

Rakas lukija. En suinkaan halua teilata kaikkea mikä liikkuu. Olen vain syvästi huolissani tästä rakkaasta kotimaasta ja tästä rakkaasta kotikirkostani.