Ihminen tarvitsee juuria, niin sinäkin!

Missä ovat uskon juuret?

Minulle ja monelle muullekin on rakas kirja Antoine De Saint-Exupéryn satukirja Pikku Prinssi. Kirjassa on tärkeä aihe juurista: ”Pikku prinssi kulki erämaan halki, eikä tavannut kuin yhden kukan. Vain aivan mitättömän kukan, jolla oli kolme terälehteä. – Hyvää päivää, sanoi pikku prinssi. – Hyvää päivää, vastasi kukka. – Missä ovat ihmiset? pikku prinssi kysyi kohteliaasti. Kukka oli kerran nähnyt karavaanin kulkevan ohi: - Ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän. Näin heidät vilaukselta vuosia sitten. Mutta ei milloinkaan tiedä, mistä heidät tapaa. Tuuli kuljettaa heitä. Heillä ei ole juuria, ja se on kai aika harmillista.  – Hyvästi, sanoi pikku prinssi. – Hyvästi, vastasi kukka.”

Minulla on varsin usein hiukan samanlainen tuntu kirkossa:” Missä ovat ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän.”  Tosiaan, monenlaiset tuulet tuntuvat kuljettavan myös nykyihmisiä. ”Muuttuuko (siis) ihminen, ja mihin suuntaan?”, kuten kauniissa profaanissa laulussa lausutaan.

Niinpä niin, karavaanikin tuntuu joskus kulkevan, ja koirat haukkuvat. Jumalanpalvelusuudistus on mennyt monen mielestä puolitiehen ja joittenkin mielestä täysin turhaa. Minä olen aivan toista mieltä. Uudistus oli tärkeää paluuta kohti juuria. Meillä on suuri liturginen aarteisto olemassa, mutta niille tahtoo moni tehdä kuten aikoinaan eräs Ruotsin kuningas, joka aikoinaan ulosmittasi kirkon maallisen omaisuuden. Tänä päivänä jotkut haluavat Satumaa-tangon kirkkoon selittäen sen olen täynnä arjen teologiaa. Mitä on sellainen teologia, joka ei mainitse Jumalaa lainkaan? Tämä kysymys koskee myös Juice Leskisen poplyriikkaa. Taannoinen reformaatio ei halunnut heittää suinkaan kaikkea pois. Meillä kaikilla on monessa mielessä yhteinen perintö. Tuhat yhteistä vuotta on tärkeä aihe meille muistettavaksi.

Kunnioitan suuresti niin ortodoksista kirkkoa kuin roomalais-katolista kirkkoa. Ne ovat niitä laivoja, jotka tämän nykyajan tuulissa kääntyvät tarpeeksi hitaasti. Ei nimittäin ole tarpeellista seurata kaikkia tuulia, sillä kirkko on kyllä maailmassa, mutta ei maailmasta. Kun katson hengellisessä mielessä idän ja lännen vanhoja kirkkoja, niin tunnen kääntäväni katseen samalla omiin juuriini. Jos luterilainen kirkko on minulle äiti, niin roomalais-katolinen kirkko on isoäiti, jota lapsenlapsen on syytä kunnioittaa. En ole luonnollisesti aina ymmärtänyt omaa äitiäni ihan varmasti. Minulla on tunne myös, että en edes tiedä isoäidistäni mitään. Näin on muuten omassa elämässäni. Kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen kuin muistini on voinut tallentaa pienen pojan kokemuksia. Kirkollisessa mielessä tilanne ei onneksi ole sama.

Vapaa-ajattelijat tuntuvat pitävän kirkkoa historiallisena jäänteenä, jota maailman tuulet vähitellen haihduttavat. Onneksi hekin siis pitävät kirkkoa historiallisena. Verrataanpa kysymystä kirkon historiallisuudesta Jeesuksen historiallisuuteen. Jeesus-niminen mies on ollut olemassa paatuneimmankin ateistisen tutkijan mielestä. Hänen merkityksestään ollaan toki monenlaista mieltä, mutta olemassaoloa ei enää kiistä kukaan, joka tietää, mitä historia on. Historia ei siis ole vain täynnänsä satuja ja tarinoita. Historia merkitsee siis tärkeää ja aina muistettavaa todellisuutta. Mekin olemme osa historiaa ja sen jatkumoa jo nyt.

Monenlainen juurettomuus lisääntyy maailmassa. Tätä kuvaa hyvin lastenvirren alku: ”Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen.” Huomaa menneen ajan muoto, imperfekti. Lapsia ei opeteta käymään kirkossa, heitä ei tuoda pyhäkouluun, heille ei opeteta ruoka- ja iltarukouksia. Miten olikaan Jeesuksen aikoina. Jeesuksesta kerrotaan, että hän meni tapansa mukaan synagogan jumalanpalvelukseen. Luterilaisuudessa on joskus moitittu tapakristillisyyttä synkin termein. Olisipa kannattanut lukea Jeesuksesta vähän paremmin. Hyvät tavat kaunistavat aidosti, sillä ne eivät koskaan nouse tyhjästä, vaan kertovat, mitä me kunnioitamme ja arvostamme ja pidämme pyhänä.

Olin muutamia vuosia sitten kuusi päivää unkarilaisessa Pannonhalman luostarissa. Lepäsin rukouksessa katolisen benediktiiniperinteen keskellä. Osallistuin palveluksiin, joiden kielestä en ymmärtänyt juuri mitään. Toki luterilaisen messun tunteminen auttaa katolisessa messussa. Sunnuntain toinen messu (muistaakseni) oli täynnä nuoria. Luostarin yhteydessä on poikakoulu. Pojat osasivat totta vie käyttäytyä kirkossa. Genufleksio (polvien notkistaminen) sujui pojilta tummissa puvuissa mallikkaasti. Ei tullut tarvetta antaa korvapuustia kuten kotikirkossa sunnuntai toisen perään, jos saan hiukan pistää omiani eli liioitella. Mietin, miten helposti oppilasvaihdon voisi tehdä. 160 oppilasta Maaningalta Pannonhalmaan, josta saataisiin takaisin 300 poikaa.

Kristillinen kasvatus on parhaimmillaan tarpeellista juurihoitoa. Yhteys kanssakristittyihin voi myös tehdä hyvää ymmärrykselle yhteisiä juuria kohtaan. Miksi ei meillä muka olisi yhteisiä juuria? Jos kerran Kristusta ei ole jaettu, niin eiköhän silloin muistu mieleen mitä Kristus itse sanoi: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Jos lopulta on vain yksi puu, niin eiköhän sillä vain olekin yhteiset juuret. Mitäs sanot siihen?

Sine Domenico non possumus

Pyhän edessä

Olen jo kauan sitten tunnustanut, että olen kokenut olleeni Pyhän edessä. No, ehkä tässä ei vielä mitään ihmeellistä. Mutta kun kaltaiseni luterilainen pappi on kyseessä, ja kun tämän ainutkertaisen kokemuksen ympäristön muodosti jumalallinen liturgia ortodoksisessa kirkossa. Yhtä ainoaa selittäjää tälle kokemukselle en ole löytänyt, mutta jotain tekemistä kokemuksellani on lakkaamattoman rukouksen kanssa. Sitähän ortodoksinen jumalanpalvelus, jota kutsutaan liturgiaksi, aivan konkreettisesti on. Meillä on sama Jumala ja erilaiset perinteet, ja siksi ensi alkuun voi olla vaikea hahmottaa ortodoksisen palveluksen kokonaisuutta. Mutta osallistumalla oppii ja alkaa ymmärtää. Tämä toki koskee myös omaa perinnettä. Tuskinpa kukaan omaansakaan liian hyvin tuntee tai ymmärtää.

Olen totisesti toivonut voivani kokea samaa oman kirkkoni jumalanpalveluksessa. Mutta kun perinteet ovat erilaisia. Meillä, näin minusta joskus tuntuu, mennään kohdasta A kohtaan Ö. Vielä kun joku piispammekin saattaa sanoa, että sanajumalanpalveluksen tulee mahtua tuntiin ja messuun saa mennä korkeintaan vartti enemmän. Itse olen todennut monille, että kun vapaapäivinä mieluusti käyn Valamossa, niin juuri sen takia menen kirkkoon, että sieltä ei heti tarvitse lähteä pois. Papin on tietenkin ymmärrettävä tehtävänsä, sillä jos hän on ulkona kuin lumiukko, niin miten ihmeessä satunnainen seurakuntalainen voi millään päästä sisälle. Pappi johtaa jumalanpalvelusta, mutta seurakunta on sen todellinen subjekti, toimittaja. Ei ole näytöstä. Ei ole esiintyjiä, yleisöstä puhumattakaan. On läsnä oleva, rukoileva, laulava, kiittävä ja ylistävä seurakunta.

Monen monta pyhää yötä, siis pääsiäisenä, olen valvonut ortodoksisessa palveluksessa. Olen ollut kuin tavan seurakuntalainen. Olen laulanut kirkkokuoron riveissä. Olen laulanut pappien kanssa alttarissa kulkematta Kuninkaan ovista. Olen saarnannutkin ortodoksikristiveljille ja –sisarille. Niin, luin sen hienon pääsiäissaarnan, joka on säilynyt Johannes Kultasuun nimen alla. Ei siinä kovin paljon vahinkoa ole varmaan tapahtunut, sillä luen suomenkieltä varsin sujuvasti luterilaisenakin. On ollut upeaa olla mukana pääsiäisriemussa. Sitä aivan odottaa, milloin kajahtaa ensimmäisen kerran ”Kristus nousi kuolleista! – TOTISESTI NOUSI !!!” Ja sitten kirkkoslaaviksi sama, ja kreikaksi, ja ruotsiksi, ja latinaksi. Tuosta tulikin mieleeni, että olen lukenut pyhää evankeliumia Johanneksen mukaan myös ranskaksi, vaikka osaan vain muutaman sanan ruokalistaranskaa. Mutta, mihin ei pyhä ilo innoittaisi.

Viime pääsiäisenä yksi toiveeni toteutui, vaikka se merkitsikin katkoa pääsiäisperinteeseeni ortodoksisessa kirkossa. Meillä oli Maaningan kirkon historian ensimmäinen pääsiäisyön messu. Minä toimin kanttorina ja seurakuntapastori selebroi. Kristikansaa oli noin 70 henkeä, joista suurin osa ennen näkemättömiä (kirkkoon mahtuu reilu tuhat enemmän). Ensimmäisenä lukukappaleena oli luomiskertomusta Genesiksestä. Mietin hartaasti millainen vastausmusiikki voisi tuota hienoa tekstiä seurata. Heureka! Mieleeni tuli Edvard Griegin Aamutunnelmia Peer Gyntistä. Mikä sopisi paremmin seuraamaan kertomusta elämän aamuhetkistä? Olin löytänyt netistä pilipalisovituksen, joka sopi sormiini kuin A aapisen alkuun. Pääsiäisilossa meillä luterilaisilla on vielä varaa kehittyä. Meistä on tullut taitavia siinä, että kätkemme ilon ja riemun niin, ettei siitä kerta kaikkiaan voi olla häiriötä naapurille. Mutta eipä se haittaisi, jos pääsiäisriemusta vähän ja vähän enemmänkin riehaantuisi: KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA! Tuossa tervehdyksessä sitä on jytyä. Luterilainen versio ”hyvää pääsiäistä” on laimea, eikä välitä sanomaa elämästä, joka voitti kuoleman. Samaa en siis vielä kokenut ensimmäisessä luterilaisessa, maaninkalaisessa, pääsiäisyön messussa. Siis samaa kuin ortodoksisessa kirkossa, mutta silti olen onnellinen, että saimme avata oman kirkon oven pyhänä yönä vuonna 2008.

Siunatkaa! Niin kehottaa Raamattu. Miksi luterilainen piispa muuten ei voisi siunata pappejaan, ortodoksikollegansa tavoin. On ihan toista saada esipaimenen siunaus kuin vain sanoa käsipäivää: TERVE!

Onneksi olkoon ja laulu kaikukoon: Muista, Yhteinen Isämme, äitejä valtakunnassasi

Ajankohta: Helluntai ja Äitienpäivä 11.5.2008

Otsikko: Pyhän Hengen vuodattaminen

Evankeliumi: Joh. 14: 15–21

Saarna perhemessussa

Maaningan kirkko

 

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain! Näin on soitettu ja laulettu tyttöystäville ja vaimoille, lasten äideille. Tänäänkin on monella äidillä syntymäpäivä ja tätä laulua ehkä jälleen toivotaan radiossa soitettavaksi: ”Päivänsäteenä pienenä silmiisi kurkistan, herätän sinut unestasi, ja onnea toivotan. Lailla perhosen leijailen korvaasi kuiskaamaan sanat kaikkein kauneimmat, jotka suinkin vain osaan, sillä sinulla on syntymäpäivä, mutta lahjaa ostanut en, suukko poskellesi olkoon sellainen.”

Tänään on kristillisen kirkon syntymäpäivä ja äitienpäivä. Onnea sinulle, rakkain! Jos kahta juhlapäivää täytyy viettää samana päivänä, niin tämä yhdistelmä ei ole lainkaan huonoimmasta päästä. Tänään on kaikkien kristittyjen yhteinen syntymäpäiväjuhla, sillä kirkko muodostuu kristityistä, meis­tä, jotka uskomme Herraan Jeesukseen. Kirkon, seurakunnan elämässä äidit ovat olleet tärkeällä paikalla kaikkina aikoina. Äidit toivat lapsiaan Jeesuksen luokse, ja Jeesus siunasi lapsia ja heidän äitejään. Toivossa väkevät äidit pitivät yllä kirkkoa Inkerinmaalla raskaimpina aikoina.

Vanhan sanonnan mukaan Jumala on sillä Isänä, jolla Kirkko on äitinä. Äidin ja lapsen välinen suhde on täynnä rakkautta, mutta se voi silti tuntua joskus jopa vaikealle. Ajat onneksi vaihtelevat, ja tavat. Siis niin, että huonoista tavoista voi aina palata parempiin, niihin, jotka äiti ja isäkin ovat jo kotona opettaneet. Ihminen ei loppujen lopuksi paljon muutu aikojen saatossa.

Monia ihmisiä on elämässä auttanut rukous, tuo maailman vanhin ja varmin kännykkämalli. Ja missä puhutaan rukouksesta, siellä on puhuttava myös Pyhän Hengen työstä. Pyhä Henki rakentaa ja vahvistaa jatkuvasti Kristuksen kirkkoa maailmassa. Pyhän Hengen toiminta on kristillisen elämän tae sinun kohdallasi, ja minun: ”Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26) Ilman Pyhän Hengen vaikutusta asiat muodostuvat helposti liian monimutkaisiksi. Kristittyinä meidän on turvallista rukoilla Pyhää Henkeä avuksemme: ”Taivaallinen Kuningas, Lohduttaja, totuuden Henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä, hyvyyden lähde ja elämän antaja, tule ja asu meissä ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme.” Pyhä Henki on lahjoitettu meille pyhässä kasteessa. Pyhä Henki on lahjojen lahja. Joskus vaaditaan merkkejä. Olkoon merkki sinulle ja minulle aidosti ja terveesti raamatullinen: ”Jeesus on Herra”. Jos tämän saat lausuttua ulos suustasi, sinulla on Jumalan Henki, Pyhä Henki, Puolustaja, Totuuden Henki, Rakkauden Henki, Uuden Voiman ja Rohkeuden Henki, joka opettaa ja palauttaa mieleemme kaiken, mitä Jeesus on seurakunnalleen puhunut. Niin, se Jeesus, joka on Jumalan täydellisen rakkauden täydellinen kuva, ikoni.

Veni Creator Spiritus

Tule, armon Henki

 

Äsken vietimme helatorstaita ja vappua samana päivänä, toukokuun ensimmäisenä. Harvinainen yhdistelmä! Ja onneksi niin, sillä heleä helatorstai ei pysty maallistuvassa yhteiskunnassa kilpailemaan väljähtyneenkään vappusiman kanssa. Mutta vaikka vappu saisikin pinnallisen voiton pinnallistuvassa maailmassa, niin vapulla ei ole mitään sen kaltaista sanomaa, jota helatorstai eli Kristuksen taivaaseenastumisen juhla riemullisesti julistaa: ”Velkamme suuren maksaja, puolustat meitä taivaassa, Isääsi aina rukoilet ja hänen kanssaan hallitset.” (Virsi 107: 5)

Harvinainen on myös tämänpäiväinen yhdistelmä. Vietämme helluntaita eli Kaikkein Pyhimmän ja Eläväksi Tekevän Hengen vuodattamisen juhlaa ja Äitienpäivää. Helluntai on Kristuksen maailmanlaajuisen Kirkon syntymäpäivä. Kirkko elää jatkuvasti universaalissa todellisuudessa, josta kertoo se, että ensimmäisenä helluntaina paikalla olleet kuulivat kukin puhuttavan omaa kieltään. Ei siis ole sellaista ihmistä, jolle Jumala ei osoittaisi täydellistä armoaan ja rakkauttaan. Ei lähellä, eikä kaukana! Eikä ole sellaista ihmistä, jota Jumala ei voisi käyttää valtakuntansa työssä. Tulihan kerran Kristuksen säälimättömästä vainoojasta pakanoiden apostoli. Helsingin kristillisen opiston palveluksessa toimiva Kari Kukkanen kirjoittaa: ”Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirkossa ja seurakunnassa pitäisi elää lunastuksen eikä syntiinlankeemuksen alaisuudessa. Kaikki ihmisten väliset vääristymät toimivat valitettavasti myös seurakunnissa, vaikka näin ei tulisi olla. Eräs osoitus tästä on hierarkkisuus, naisten alistettu asema ja pappien ja maallikoiden jyrkkä erottelu.
Jos Pyhä Henki saisi vapaasti toimia seurakunnissa, maailma saisi todistuksen Jumalan voimasta ja rakkaudesta. Miksi seurakunnassa pitäisi alistua maailman malleille? Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, orjaa eikä vapaata, miestä eikä naista. Eikö tämä ole paluuta alkuperäiseen luomiseen ja syntiinlankeemuksen voittaminen?” Äitienpäivällä ja helluntailla on paljon enemmän yhteistä kuin vapulla ja helatorstailla. Tämän kertoo vanha sanonta, jonka mukaan sillä on Jumala Isänä, jolla on Kirkko äitinä. Äitejä on kutsuttu ”toivossa väkeviksi” ja siitä syystä ”Jumalan näkeviksi”. Näin on varmasti monen sukupolven äitien laita. Äidit ovat opettaneet rukoilemaan, uskomaan ja toivomaan. He ovat olleet vuosisatojen ajan seurakuntien kivijalkoina ja kantavina rakenteina.  Tänään saamme siis kiittää äitikirkosta ja omasta äidistä oikeastaan siis samoin sanoin: ”Nyt kädet yhteen liitämme ja äidistämme kiitämme. Lahjoita, Jeesus laupias, äidille ilo autuas.” (Vk. 467: 4) Jumala, Isä, elvytä koteja ja kaikkia perheen jäseniä armon Hengellä, lohdutuksen Hengellä, viisauden Hengellä, rakkauden Hengellä. Tule, vihanta Henki! Onneksi olkoon ja laulut soikoon teille: ÄIDIT!

 

Arto Penttinen

pastori, Maaningan kirkkoherra

(Kirjoitettu Uutis-Jousen Evästä elämään –palstalle)

Helluntai ja äitienpäivä

Monia armorikkaita vuosia vietämme, sillä Pyhä Henki synnytti maailmanlaajuisen Kristuksen Kirkon Jumalan tahdosta. Kirkko on Äitimme ja Jumala on Isämme. Näin voimme kiittää kaikesta Jumalaa, taivaallista Isäämme. Äitienpäivä on tärkeä siinä mielessä, että äidit ovat opettaneet meitä rukoilemaan ja toivomaan. Äidin rakkaus on lämmintä ja sydämellistä. Niilo Rauhala on runoillut kauniisti: "Hellästi äidit paina, oi taivaan Isä, aina Poikasi sydämeen. Suo, että kuormat jaamme ja uutta voimaa saamme taas palvelevaan rakkauteen."

Ikuista rukousta meidän puolestamme

Jeesuksen jäähyväisrukous (Joh. 17)

Tämän puhuttuaan Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi:

"Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut. Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut. Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni. Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä.

"Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.

"Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.

"Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus. Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.

"Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

"Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

"Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä."