En tahdo matkalle jäädä...

"Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin…"

Taivas on matkani määrä. Nämä hengellisen laulun sanat kaikuvat usein mielessäni, sillä olen alkanut pohtia sitä, mistä eräässä psalmissa on kysymys. Pienessä seurakunnassa toimitan hautaan siunaamisia paljon enemmän kuin kasteita tai avioliittoon vihkimisiä. Kaiketi tästä syystä mieleeni palaavat usein nämä psalmin 39 sanat: "Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä." Mitä tuo "päivilleni on pantu määrä" oikein tarkoittaa? Onko minun ajateltava elinpäivieni lukumäärää? Millä tavoin minun on sitä ajateltava? Varmaankin kyse on elämän rajallisuudesta, sillä että tällä maallisella vaelluksellani on alku ja loppu.  Joudun kuitenkin kysymään, miksi minun tai kenenkään olisi ajateltava elinpäivien lukumäärää. Ajattelemme päiviemme määrää kenties siksi, että tässä elämässä on paljon kaikkea hyvää ja kaunista, ja unohdamme, että tämä kaikki on lupausta ja heijastusta siitä, mikä kerran on oleva täydellistä. Pelastuksen kannalta päivien lukumäärän pohdiskelulla ei liene paljoakaan tekemistä, jos edes lainkaan.

Tätä mietiskelyä kävisin tuskin ollenkaan, jos en olisi kolmisenkymmentä vuotta sitten tutustunut Johannes Brahmsin teokseen Saksalainen sielunmessu (Ein Deutsches Requiem). Tuo loistava teos ei perustu lainkaan perinteiseen latinankieliseen requiem-tekstiin. Teos on alun perin saksankielinen ja sen teksti on otettu Raamatusta. Itselleni eräs Saksalaisen requiemin puhuttelevimpia kohtia on baritonisoolo "Herr, lehre doch mich", kuoron kera. Soolon tekstin muodostaa psalmin 39 jakeet 5-8. Jae viisi kuuluu saksaksi näin: "Herr, lehre doch mich, dass ein Ende mit mir haben muss, und mein Leben ein Ziel hat, und Ich davon muss." Johannes Brahms käyttää teoksessaan Martti Lutherin tekemää saksannosta. Mielestäni tuo saksankielinen teksti ei puhu lainkaan elinpäivien lukumäärästä, vaan siitä, että elämälläni on päämäärä. Nämä kaksi eri raamatunkäännöstä tuntuvat puhuvan ihan eri tavoin. Tunnustan, että minua puhuttelee tuo saksankielinen käännös paljon enemmän. Se on minusta paljon kiehtovampi. En ymmärrä, miksi päivieni määrä olisi jotain, mitä minun tulisi niin paljon miettiä. Ajattelen, että eräs toinen, ehkä vielä tutumpi psalmi sanoo tarpeeksi: " Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16) Yöpöydälläni on jo pitkään ollut Nunna Kristodulin kirja Arkkipiispa Paavalista. Kappaleessa "Apulaispiispat" kerrotaan vain 42-vuotiaana kuolleesta piispa Aleksista. "Muistopuheessa arkkipiispa Paavali oli sanonut näin: Hänen suhteellisen nuoresta iästään voi kuitenkin sanoa, käyttääksemme Salomon viisauden kirjan sanontaa, että 'hän kypsyi varhain ja saavutti siten pitkän iän'. - - Rauhallisesti kärsien hän seurasi ikään kuin ulkopuolisena ruumiinsa riutumista ja voimiensa ehtymistä eli tämän maallisen majansa hajoamista, toivoen uuteen, taivaalliseen majaan pukeutumista." Minä tiedän, että elämäni päättyy… jonain päivänä. Mutta minä tiedän myös, että Lunastajani elää, tänäänkin, ja hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.

Kenen joukoissa liikut?

Te ette voi palvella kahta herraa

Katselin kuuluisamman etunimikaimani ohjelmaa televisiosta. Ohjelmassa vieraili tunnettu liikemies ja taiteenkeräilijä. Hän on julkisuudessa puhunut sen puolesta, että piakkoin vietettävä helatorstai siirrettäisiin sunnuntaiksi, samoin kuin joulu ja muut muulloin kuin sunnuntaisin vietettävät pyhäpäivät. Liikemiehen mukaan pyhäpäivistä johtuvat miljardien menetykset. Ohjelmassa hän taisi lukea itsensä vakaumuksellisten kristittyjen joukkoon. Tosin muutamaa hetkeä myöhemmin taisi kuitenkin nähdä pyhäpäivät varsin samantekevinä kasvavan maallistumisen takia.

Luterilainen katekismus on nopeasti luettu ja niinpä sieltä helposti löytyvät nämä sanat: "Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat."

Markkinavoimilla on ollut mahtinsa aikaisemminkin. Luterilainen kirkko suurimpana on kärsinyt eniten. Ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko viettävät nykyäänkin pyhäpäivänsä aivan silloin kuin viettävät. Marian ilmestyspäivä esimerkiksi on heillä oikealla paikallaan, muista pyhäpäivistä puhumattakaan.

Tunnettu liikemies ei taida muistaa, ettei täältä kukaan saa mitään mukaansa sille viimeiselle matkalleen.  Mieleeni tuleekin tuttu kohta pyhistä kirjoituksista: "Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?' "Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona." (Luuk. 12:16–21)

Nyt alan ymmärtää entistä paremmin, että jumalanpalveluselämä on todellista vastakulttuuria monessakin mielessä. Kaiken hälyn keskeltä saamme kokoontua kirkon suojiin valvomaan ja rukoilemaan. Kiireen ja menestyksen tavoittelun keskellä meitä muistutetaan, että lopulta ei ratkaisevaa olekaan se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa. (Room. 9: 16)

Kiireinen liikemies ei taida tuonpuoleisia murehtia. Mutta eipä hän muista, että eihän meillä siitä huolimatta ole mitään, mitä Jumala ei olisi meille antanut.

Kiireinen liikemies rakastaa ilmeisesti 24/7-yhteiskuntaa, jossa pienen ihmisen perustarpeet unohdetaan ja pieni ihminen jauhautuu silkan arjen keskellä. Kiireinen liikemies ei kohtaa arjen pyhyyttä, eikä pyhäpäivillä ole hänelle annettavaa, sillä mikään ei tunnu olevan enää pyhää. Mutta Jumala ei toki tästä kärsi, vain ihminen kärsii.

Monille muille pyhäpäivät, milloin ne vietetäänkin, kertovat siitä, että "nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1. Kor. 13:12)

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

Pääsiäinen jatkua saa

 

Minusta tuntuu joka kevät, että tämä rakas luterilainen kirkkoni on ainakin hiukan kadoksissa pääsiäisen suhteen. Kansan suussa pääsiäisviikolla tarkoitetaan melkein aina hiljaista viikkoa. Hyvää pääsiäistä toivotellaan keskellä kärsimysaikaa. Kun sitten varsinaisella pääsiäisviikolla toivotan hyvää pääsiäistä, niin minulle vastataan, että sehän meni jo.

Kristillinen viikko alkaa yhä sunnuntaista. Palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko, jota kutsutaan myös suureksi viikoksi, pyhäksi viikoksi ja piinaviikoksi. Lauantai-illan ehtookellot soivat viikoittain pyhän alkamisen merkiksi. Kirkollinen vuorokausi alkaa illasta. Pääsiäisyöstä alkaa riemullinen pääsiäisen juhla-aika. Pääsiäisviikolle luterilaisessa evankeliumikirjassa ovat raamatuntekstit ja päivän rukoukset aivan kuin vastaavat tekstit ovat hiljaista viikkoa varten. Kiinnostaisi tietää, missä päin maatamme näitä riemupalveluksia vietetään, siis sillä kirkkaalla pääsiäisviikolla.

Olen ehkä saivartelija, mutta käsikirjassakin asian olisi voinut ilmaista toisin. Miksi puhua pääsiäisen jälkeisestä ajasta, kun voisimme puhua pääsiäisajasta? Miksi kalenterissa on 1. sunnuntai pääsiäisestä eikä 2. pääsiäisajan sunnuntai? Miksi tuntuu olevan tärkeää tietää, että nyt siitä pääsiäisestä jo päästiin.

Ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi suurelle joukolle ihmisiä neljänkymmenen päivän aikana. Tähän perustuu kirkkovuotemme pääsiäisaika. Luterilaisissa jumalanpalveluksissa kuitenkin palataan "arkeen" turhan varhain. Pääsiäisvirsiä olisi syytä laulaa aina helluntaihin saakka. Ja kyllä niitä olisi hyvä käyttää useamminkin, onhan jokainen sunnuntai pieni pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Pääsiäisvirsiä valitaan veisattavaksi kuitenkin aivan liian vähän. On jonkinlainen epäsuhta siinä, että paastonajan virsiä kyllä veisataan, vaikka muuten ei paastottaisikaan, mutta pääsiäisvirret jäävät pois jumalanpalveluksista pian ristin ja ylösnousemuksen juhlan jälkeen, vaikka niiden laulaminen aina helluntaihin saakka olisi suorastaan raamatullisesti perusteltua.

Olen vakaasti sitä mieltä, että pääsiäisen ja helluntain virsiä olisi hyvä sijoittaa jumalanpalveluksiin kautta kirkkovuoden. Ne sisältävät tärkeää uskomme ydinsanomaa.

Olin äskettäin Kuopion hiippakunnan piispan läksiäismessussa. Jälkeenpäin minusta tuntui selkeästi siltä, että koko messu musiikkia myöten rakentui lähdön haikeudelle. Pääsiäisvirsikin oli sovitettu kovin tunnelmalliseksi. Messun alkupuolella minusta tuntui, että paikalta puuttui vain eräs Dionne Warwick! En voi sanoa pääsiäisilon täysin puuttuneen, mutta pääsiäisriemua ei tuossa messussa kyllä jaettu. Lähdön haikea mieliala vei voiton siitä suurimmasta syystä, minkä tähden me kristittyinä kokoonnumme kirkkoon. Se on varmaan inhimillistä se, mutta kuten huomaatte, minua se jotenkin askarrutti.

Ut unum sint

Kristuksen voitto muuttaa meidät

Vuosittain vietämme maailmanlaajuisesti kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa 18.-25.1. Tämä synnin pimentämä maailma tarvitsee kristittyjen yhteistä todistusta, jotta usko, rakkaus ja toivo vahvistuisivat. Maaningalla vietämme ekumeenista tapahtumaa torstaina 19.1.2012 alkaen klo 18. Tapahtuma alkaa Karjalan Valistajien kirkosta Pihtisalmesta. Siellä pastori Harri Peiponen Kuopion ortodoksisesta seurakunnasta toimittaa rukouspalveluksen. Palveluksen jälkeen kuljemme ristisaaton myötä Maaningan luterilaiseen kirkkoon. Ristisaatossa kannamme pyhää ja kunniallista ristiä, rukousta merkitseviä kynttilöitä ja ikoneja eli ikkunoita iankaikkisuuteen. Maaningan kirkon vesper alkaa noin klo 19 ja sen toimittaa pastori Arto Penttinen Maaningan seurakunnasta. Vesperin jälkeen kokoonnumme vielä hetkeksi kunnantalolle iltateen merkeissä. Tapahtumaan ovat tervetulleita kaikki eli niin luterilaiset, ortodoksit, vapaaseurakunnan jäsenenet, helluntaiseurakunnan jäsenet, adventistit, katolilaiset ja kaikki muut kristityt, ja nekin jotka eivät mihinkään kuulu tai edes usko. Emme kysele tällaisia kuulumisia keneltäkään.

Vielä vähän aikaa...

Joulun kynnyksellä

 

Odottavan aika on pitkä. Aina ei malttaisi odottaa. Joskus kuitenkin täytyy vain jaksaa odottaa. Näin on joulun laita. Joulu on vain kerran vuodessa. Moni vanhempi varmaan huokaa tässä kohdin, että onneksi näin on.

Vaikka joulujuhlaa vietämmekin kerran vuodessa, on juhlan sanoma meille kristityille elintärkeä ja saamme iloita siitä aina. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Sitä iloa jumalanpalvelusten enkelten ylistys ilmentää kirkkovuoden pyhäpäivinä lukemattomat kerrat: Kunnia Jumalalle korkeuksissa...

 

Adventin aika on muistutusta siitä pitkän pitkästä odotuksen ajasta, mikä edelsi ensimmäistä joulua. Tätä odotusta ilmentävät joulun profetian sanat: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus." (Jes. 9:1) Mistä näissä sanoissa on kysymys? Ei ainakaan vuosia tai vuosisatoja kestäneestä auringonpimennyksestä. Kyse ei ole kaamoksesta, vaikka suomalaista joulua vietetäänkin vuoden pimeimmän ajanjakson keskellä. Kysymys on enemmänkin siitä, että ihmisten sydän on erkaantunut Jumalasta ja toisista ihmisistä. Kysymys on synnin ja pahan pimentämästä maailmasta. Tästä maailmasta meillekin ovat osoituksena väkivallanteot, sodat ja härskit suunsoitot. Mekin tunnemme siis sen maailman, joka odotti Messiasta jo kaksi vuosituhatta sitten. Tämäkin maailma kaipaa ja tarvitsee Vapahtajaa. Jeesus sanoo: "Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!" (Matt. 6:23)

 

Hyvät tavat eivät nouse tyhjästä. Pahat tavat, teot ja ajatukset eivät nouse liioin nekään tyhjästä. Pahan valtaa ei pidä missään nimessä vähätellä. Pahan vallan löydämme varmasti myös itsestämme. Jumalanpalveluksessa saatamme toisinaan rukoilla Jumalan anteeksiantoa tällaisin sanoin: "Armollinen Jumala. Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut enkä kykene vapauttamaan itseäni. Olen rikkonut pyhää tahtoasi vastaan ja torjunut käskyjesi siunauksen. Sinä näet kaiken väärän, senkin, mitä itse en näe. Armahda minua Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden."

Jeesus syntyi siis meidän pelastuksemme tähden. Valmistaudumme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Jeesus on Vapahtajamme. Hän kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Hän mahdollisti ja teki rauhan meidän ja Jumalan välille. Hänessä löydämme rauhan myös keskuudessamme.

Joulua sanotaan lasten juhlaksi. Joulun sanomassa ei kuitenkaan ole mitään lapsellista. Joulu onkin Jumalan lasten juhla. Älkäämme kutistako joulua suun ruoaksi ja juomaksi, sillä Jumalan valtakunta on ennen kaikkea iloa ja rauhaa Herrassa Jeesuksessa.

 

Joulua vietämme 25. joulukuuta. Silloin on Jeesuksen syntymäpäivä. Ajat ja tavat muuttuvat ja nykyään kokoonnumme Jeesuksen synttäreille sankoin joukoin päivän etuajassa. Ihminen ei kuitenkaan muutu. Hänen perustarpeensa säilyvät samanlaisina sukupolvesta toiseen. Niinpä muistuttaisin meitä kaikkia siitä, että joulun suurin ja kallein lahja on Jeesus. Tämä lahja on tarjolla aivan kaikille: Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon! Jumalan Henki, Pyhä Henki, kykenee avaamaan sydämen jos toisenkin. Häntä saa jokainen pyytää ja huutaa avuksi: Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän  sydämissämme Kristusta kirkastamaan! Tule, Pyhä Henki ja täytä uskoviesi sydämet, jotta usko, toivo ja rakkaus vahvistuisivat meissä kaikissa. Tule, Pyhä Henki, ja kutsu niitä, jotka ovat Jumalasta vieraantuneet.

 

Pian tämä sanoma jälleen kaikuu sydämillemme ja kaikelle maailmalle: Sinulle, juuri sinulle, on syntynyt Vapahtaja.

Uskon jotta ymmärtäisin

Uskoa ei synny omin voimin, onneksi!

Usko on iloinen asia! Miksi me sanomme kuitenkin sen usein niin vakavin naamoin? Usko on suurin ja ihmeellisin elämämme voimavaroista. Mutta ei sen tarvitse olla tosikkomainen asia. Pyhän Jumalan edessä voi sekä itkeä että nauraa. Usko on alusta loppuun Jumalan tekoa Pyhän Hengen voimassa. Meidän uskomme on aarre saviastioissa.

Tiedämme, että joskus soppa saa makua astiasta. Ei ole aivan sama, miten maittava ateria valmistetaan. Ei ole myöskään aivan sama miten elämme ja miten uskomme. Näitä kahta mainitsemaani asiaa, elämää ja uskoa, ei voi erottaa toisistaan, mutta eivät ne merkitse samaakaan. Kaikkea ei pidä, tarvitse, eikä edes saa hengellistää. Usko ei anna meille valmista ymmärrystä kaikesta. Ihminen ei ole Jumala. Meillä on ymmärrystä etsivä usko. Yksi peruslähtökohdista on se, että jokainen meistä elää ja on olemassa siksi, että se on hyvän Jumalan pyhä tahto. Jumala tahtoo, että kaikki tulisivat tuntemaan totuuden ja näin pelastuisivat. Jumala rakastaa meitä ehdoitta ja varauksitta. Näin hän tekee, koska Jeesus on maksanut laskun puolestamme.

Usko ei tee ihmisestä toisia parempaa. Uskovalla vain on sydän taivaassa ja jalat tukevasti maan kamarassa.  Usko ei tee ihmisestä myöskään toisia huonompaa. Voiko olla kenelläkään sen suurempaa taetta ihmisarvolleen kuin on Jumalan luomistyö ja –tahto? Ihmisarvon takeita eivät ole menestys, terveys, rikkaus, ja monet muut asiat. Me olemme kaikki olemassa ihan tositarkoituksella.

Usko näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Miksi me uskoisimme omaan mahdottomuuteemme, kun Jumalan kädessä ovat kaikki mahdollisuudet. Jumala tahtoo parantaa sairaat, nostaa masentuneet uuteen rohkeuteen ja herättää kuolleet elämään. Kyse ei ole vain ruumiillisesti kuolleista, vaan kyse on yhtä paljon myös hengellisesti kuolleista. Jumala voi vaihtaa tyhjyytemme ja merkityksettömyytemme toivoon ja tulevaisuuteen.

Jeesuksen eläessä monet epäilivät häntä tai loukkaantuivat häneen, torjuivat hänen jumaluutensa ja pitivät häntä kansanvillitsijänä. Näin on yhä tänä päivänä. Moni ärsyyntyy "jeesustelusta". Monelle Jeesus-nimen lausuminen on jo tuota "jeesustelua". Meidän on rukoiltava Pyhää Henkeä avuksemme. Hän on Viisauden Henki, Rohkeuden Henki, Rakkauden Henki. Pyhä Henki on vahva puolustajamme synnin ja pahan valtaa vastaan. Pyhä Henki antaa meille turvallisen ymmärryksen omasta syntisyydestämme ja Jumalan Sanassa näyttää meille Jeesuksen. Jeesus on kulkenut koko ihmisen tien. Hän on kipujen mies ja sairauden tuttava. Jeesuksessa me saamme varmuuden siitä, että Jumala todella rakastaa meitä ja hän ymmärtää meitä. Jeesuksessa Jumala katsoo meitä ja näkee synnin ja kuoleman vallasta lunastettujen lauman.

Usko ja epäusko taistelevat myös jokaisen kristityn sydämessä. Uskontunnustus on paitsi tunnustus myös rukous: Herra, minä uskon. Auta minua epäuskossani. Lisää uskoani. Lisää toivoani. Lisää rakkauttani. Jumalalta me saamme rukoilla kaikkea sitä, mitä me elääksemme tarvitsemme. Ja Jumala antaa sen, mitä me elääksemme tarvitsemme. On turvallista ajatella tätä kaikkea myös yhteisen elämämme kannalta. Eihän hän yhdelle kaikkea sitä anna, mitä rukoilemme ja haluamme. Usein hän antaa paljon enemmän, ja tämän ymmärrämme parhaiten seurakuntayhteydessä. Meidän on ajateltava erityisesti sitä, mikä vahvistaa lähimmäistämme. Siksi Jeesuksen seuraaja joutuu arvioimaan oman uskonsa perusteita: Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.