Mikä se on se pääsiäisviikko?

Mistä alkaa kristillinen viikko? Se alkaa sunnuntaista, kuten maallinenkin viikko teki vielä muutama vuosikymmen sitten. Mistä alkaa kristillinen vuorokausi? Se alkaa illasta. Jokainen voi tämän huomata lauantai-iltaisin soivista ehtookelloista. Nehän soivat tasan iltakuudelta.

Tässäpä oli hiukan johdantoa yritykseeni vastata otsikon kysymykseen. Nyt kun luterilainen puhuu pääsiäisviikkoa, miltei kaikissa tapauksissa tarkoitetaan hiljaista viikkoa. Kyse on siis siitä viikosta, mitä ortodoksinen perinne nimittää suureksi viikoksi, ja mikä tunnetaan myös tällä epiteetillä: piinaviikko.

Hiljainen viikko tai toisin sanoen suuri viikko alkaa palmusunnuntaista. Hiljainen viikko päättyy hiljaiseen lauantaihin, jolloin kristikunta muistaa Kristuksen haudassa lepäämistä. Hiljainen viikko on nimityksenä sikäli erikoinen, että viikon raamatulliset tapahtumat eivät ole lainkaan hiljaisia. Nuo tapahtumat hiljentävät kuitenkin järkyttävällä suuruudellaan. Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen!

Pääsiäisviikko alkaa siis pääsiäispäivästä tai oikeastaan jo pääsiäisyöstä. Meitä luterilaisia kutsutaan toisinaan pitkäperjantain kristityiksi. Nimitys tuntuu toisinaan hyvinkin oikeutetulta. Vihapuhehan on suoraa pitkäperjantain meininkiä. Mutta, jos tahdomme olla muutakin kuin välinpitämättömiä nimikristittyjä, on meidän astuttava rohkeasti ylösnousemustodellisuuteen: Ihmetelkää Herran rakkautta! Idän kirkon perinteestä löytyy suurta viisautta, joka kehottaa meitä ylösnousemuksen tähden antamaan anteeksi myös vihollisille. Eipä Jeesuskaan tehnyt paljon vähempää. Hänet pettäneille ja hylänneille kaikuvat Vapahtajan sanat: Rauha teille! Nämä sanat ovat täynnä armoa ja anteeksiantamusta, elämää ja valoa, rakkautta ja lämpöä. Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen ikuinen lähde.

Luterilaisissa kirkoissa hiljaisen viikon palvelukset vetävät seurakuntaväkeä kohtalaisen hyvin. Kiirastorstai on yksi suosituimmista pyhistä ja pitkäperjantaikin vetoaa. Murheellista on se, että kärsimys ja kuolema tuntuvat vievän voiton ylösnousemuksesta. Pääsiäiskirkko ei täyty, eikä pääsiäisriemu pääse raikumaan.

Sehän ei voi olla niin, että kärsimys ja kuolema kuuluvat luterilaisille ja ylösnousemuksen kirkkaus ortodokseille. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen on koko kirkkovuoden keskus ja uskonelämän ydin.

Ortodoksisessa kirkossa pääsiäisviikkoa kutsutaan kirkkaaksi viikoksi. Meilläkin on tekstit jokaiselle päivälle kuten edelliselläkin viikolla, sillä hiljaisella. Ortodoksisten  kirkkojen kellotornit kumavajat. Luterilaiset kirkot hiljenevät.  Emme vietä ilojumalanpalveluksia, vaan lepäämme työruuhkan rasittamina, vaikka luterilaiset papit häviävät pääsiäiskiireissään ortodoksikollegoille mennen tullen kuusi nolla.

Tällaista opetusta olen koettanut jakaa vuodesta toiseen. Tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Mietin sitäkin, miksi luterilaiset piispat eivät kirjoita uskoville paastokirjeitä.

Lopuksi pieni kevennys. Keräsin eilen yhteisvastuukeräystä ovelta ovelle keräyslista kädessä. Muutamilla ovilla kuulin sanottavan: Katsos, ihan itse!

Ja takaisin asiaan. Kaksi viimeistä paastoviikkoa on kärsimysaikaa. Emme muistele kaikkea maailman kärsimystä, vaan yhden ainoan, Jeesuksen, kärsimystä. Hänen kärsimystään ainoastaan voi kutsua pelastavaksi kärsimykseksi. Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.

Henkilökohtainen ongelma?

Kirjoitan pitkästä aikaa blogia. Sillä nyt alkaa vihdoin hellittää. Illalla olen vielä mukana Yhteisvastuu-tilaisuudessa, mutta sitten alkaa kaivattu loma. Alkuvuosi on ollut stressaavaa aikaa. Seurakunnassamme on ollut jatkuvasti hautajaisia. Kun normaalisti vuodessa toimitamme noin 50 hautaan siunaamista, niin tällä alkuvuoden tahdilla tämän vuoden loppulukema olisi 90. Aina se kuitenkin jossain vaiheessa joksikin aikaa rauhoittuu. Alkuvuotta sävyttää tietenkin myös taaksepäin katselu ja tilastojen sekä toimintakertomusten laadinta. Työ on imenyt henkisiä voimavaroja kohtalaisesti. Ajatuksia blogin teemoiksi kyllä olisi ollut, mutta kirjoittajalla ei ollut oikein virtaa.

Kirjoitan tätä blogia laskiaissunnuntaina. Siinäpä minulla myös pieni ongelma. En nimittäin pidä lainkaan tuosta nimityksestä, siis laskiaissunnuntaista. Se kun ei kerro oikein mitään. Kyllä me suomalaiset laskiaispullan ja laskiaismäet tiedämme, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Laskiaissunnuntaista ei läntisessä kristikunnassa ala paastonaika. Se alkaa tuhkakeskiviikosta. Vuosi vuoden perään on tähän mennessä löytynyt aina joku luterilainen, jonka tehtävänä on kertoa, ettei meidän luterilaisten tarvitse paastossakaan oikeastaan mistään luopua. Saamme syödä ihan mitä huvittaa. Mietin toisinaan, että tarvitseeko asian olla niin, että on ortodoksista paastoa, katolilaista paastoa ja luterilaista paastoa. Sitten vielä tehdään hajurakoa suhteessa toisiin. Totta kai erilaisia perinteitä on ja saa olla. Mutta miksi ei ole olemassa kristillistä paastoa? Siitä ei kukaan puhu koskaan mitään, sillä aina täytyy toisista erottautua. Emme ole paastossakaan samaa kristittyjen suurta perhettä.

Miksi sitten ei voisi olla luterilaista luopua idän ja lännen perinteen mukaan lihasta ja maidosta? Kieltäymystä olisi meidän hyvä harjoittaa ja ruoan kohdalla se ei olisi lopulta edes vaikeaa. Miksi meidän tarvitsisi yrittää luoda jotain muuta käytäntöä, sillä eihän vatsa ole meidän kuninkaamme? Ei paastoa tietenkään ruokaan pidä rajoittaa, sillä onhan paasto joka tapauksessa hengellinen matka. Onhan ruumis enemmän kuin vaatteet ja henki enemmän kuin ruoka.

Totta kai voimme paastonaikana pidättäytyä vaikkapa television katselusta tai facebookin käytöstä. Voimme myös siistiä ajatuksiamme ja myös suutamme. Voihan käydä niin, että paaston jälkeen tulemme hyvin toimeen ilman näitä asioita, joista paaston aikana olemme luopuneet.

Vuosia olen miettinyt, miten paastonaika näkyy luterilaisessa arjessa. Ei se näy oikein mitenkään. Ja sunnuntai ei sitten olekaan paastopäivä. Paasto on valmistautumista suureen juhlaan, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen.  Paasto on hiljentymisen ja rukouksen aikaa. Paasto on itsetutkistelun ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Mutta kiertymisestä oman itsensä ja omien huoliensa ympärille ei ole kysymys. Tavoitteena on nähdä, mikä meitä ihmisiä yhdistää niin hyvässä kuin pahassa. Kysymys on henkilökohtaisesta parannuksen tekemisestä. Kysymys on siitä, että pyrin näkemään sen, mikä estää minua rakastamasta Jumalaa ja hänen luomaansa ihmistä, kanssaihmistä , lähimmäistä.

Vielä sananen pyhäpäivien nimistä. Laskiaissunnuntai on siis varsin onneton nimitys. Samaan sarjaan lasken myös kynttilänpäivän. Helatorstai ei ole yhtään parempi. Laskiaissunnuntaille en ole keksinyt tosin parempaa vastinetta, mutta kynttilänpäivän raamatullisena teemanahan on Jeesus-lapsen temppeliin tuominen. Helatorstai tunnetaan Kristuksen taivaaseenastumisen juhlana. Niin, ja tuomiosunnuntain rinnalle pitäisi ehdottomasti nostaa entistä enemmän Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.

Ekumeeninen rukousoktaavi 18.-25.1.

Yhteinen usko, leipä ja rukous

Vietämme parhaillaan vuotuista ekumeenista rukousviikkoa (18.–25.1.), minkä teemana on otsikon teksti. Rukousviikon teema ei kuvaa välttämättä sitä todellisuutta, jossa elämme, vaan sitä tavoitetta, jonka pitäisi elää jokaisen uskovan sydämessä. Uskon tehtävänä on yhdistää, ei erottaa. Usko ei ole ihmisen omaa ponnistelua, vaan se on Pyhän Hengen työtä ja Jumalan lahjaa. Vähäinenkin usko Jeesukseen on pelastavaa uskoa.

Ekumeniaa eli kristittyjen pyrkimystä yhteyteen ja ykseyteen ei pidä varata vain yhdelle viikolle vuodessa. Yhteyteenhän meidän pitäisi pyrkiä koko ajan. Yhteisen todistuksen pitäisi olla meille kristityille henki ja elämä tässä moniarvoisessa ja jatkuvasti maallistuvassa maailmassa. Usein kuulee sanottavan, ettei uskonnollisuus katoa mihinkään. Tämä on varmasti totta, mutta on kysyttävä, miten paljon yleisellä uskonnollisuudella on tekemistä kristinuskon kanssa. Kristitylle uskon ja elämän peruskirja on Pyhä Raamattu.

Ekumenia tarkoittaa siis kristittyjen välistä yhteyttä ja ykseyden tavoittelua. Kun tarkoitetaan muita uskontoja, kuten esimerkiksi juutalaisuutta ja islamia, ei puhuta ekumeniasta vaan uskontodialogista. Aito yhteys edellyttää oman itsensä tuntemista. Näin on, kun puhumme parisuhteesta, ystävyydestä, kristittyjen yhteydestä, kirkkojen välisestä yhteydestä tai uskontojen välisestä yhteydestä. Samoin toista ja toisenlaista voi kunnioittaa vain jos kunnioittaa omaa itseään.

Ekumeniassa ei olekaan kysymys vain siitä, mikä on tavoitteena, vaan myös omista juuristamme. ”Kaksituhatta vuotta sitten Jerusalemiin kokoontuneet ensimmäiset opetuslapset kokivat helluntaina Pyhän Hengen vuodatuksen ja liittyivät yhteen Kristuksen ruumiiksi. Tuosta tapahtumasta kaikkien aikojen kristityt kaikkialla katsovat alkaneen uskollisten yhteisönsä; he saivat kutsun julistaa yhteisvoimin Jeesusta Kristusta Herranaan ja Vapahtajanaan.” (Rukousviikon aineistovihkosta)

Yhteinen usko on samanaikaisesti sekä ilomme että tavoitteemme. Me saamme tuntea varmastikin sellaista löytämisen iloa. Saamme löytää toinen toisemme ja nähdä uskonsisaren ja -veljen vierellämme, vaikka tämä kuuluisikin toiseen kirkkokuntaan tai kristilliseen yhteisöön.

Yhteinen leipä, ehtoollinen on kristikunnan kipein haava. Sen täytyy olla tavoitteena, mutta paikallistasolla ei tehdä ratkaisuja tässä asiassa. Meidän on kunnioitettava toinen toistamme kirkkoinakin, vaikka näkisimme teologiset perusteet eri tavoin. Kunnioitus ei koskaan ole nöyristelyä vaan nöyryyttä. Ne ovat kaksi eri täysin eri asiaa.

Yhteinen rukous on vuosikymmenten mittaan lisääntynyt ilahduttavasti. Vaikka rukouksen tavat ja muodot eroavatkin eri kristillisissä perinteissä, olemme entistä useammin rukoilemassa rinnakkain. Rukoushan on meille elintärkeää ja onhan se jopa elonmerkki, siinä missä hengittäminenkin. Taivaassa riemuitaan tuhatkertaisesti rukouksen kantamista elonmerkeistä.

Monin tavoin elämme sellaisessa todellisuudessa, jossa on pyydettävä Jumalan Henkeä, eläväksi tekevää Henkeä avuksi: ”Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule lahjojen antaja…”

Elämä ja usko ovat Jumalan lahjaa. Paljon, niin paljon on lapsilla aihetta kiittää! Voisimmeko tehdä sen useammin yhdessä?

Rakentukaamme kaikki elävinä kivinä seurakunnassamme

Kirkkovaltuusto ei ole kunnanvaltuusto

Ajattelin vaihteeksi purkaa ajatuksieni vyyhtiä. Kunta on maallinen organisaatio. Seurakunta ei ole vain inhimillinen yhteisö. Seurakunta on uskon yhteisö, rakkauden yhteisö, hengellinen yhteisö. Kuntaan kuuluvat kaikki kunnan alueella asuvat. Seurakuntaan kuuluvat sen kastetut jäsenet. Seurakunnan kaikki jäsenet ovat kunnan jäseniä, mutta asia ei ole sama päinvastoin.

Seurakunnan hallinnollinen organisaatio on lainattu kunnasta. Kummassakin on valtuusto ylimpänä päätösten tekijänä. Sitten on kunnanhallitus ja kirkkoneuvosto vastaamassa päätösten toimeenpanosta. Valtuustot valitaan yleisillä vaaleilla. Ne puolestaan valitsevat muut toimielimet.

Kunnalle maksetaan veroja, kuten myös seurakunnalle kirkollisveroa. Niillä pidetään rakennukset kunnossa ja pyöritetään toimintaa. Osa toiminnasta perustuu lakeihin ja muihin säädöksiin.

Kunta vastaa koulutuksesta, terveys- ja sosiaalipalveluista (Siiliset), elinkeinotoiminnasta. Tämä kaikki ei edellytä uskonnollista vakaumusta.

Seurakunnan tehtävänä on evankeliumin julistaminen. Jumalan sanaa jaetaan niin sanoin kuin sävelin, teoin ja jaloinkin. Seurakunnan perustoimintaa on jumalanpalveluselämä, diakoniatyö, lähetystyö ja kristillinen kasvatustyö. Kasvatustyön kohdalle kirjoitin sanan kristillinen, sillä pelit ja leikit eivät pelkästään ole kristillistä kasvatustyötä. Kaiken seurakunnan elämän tulee liittyä selkeästi seurakunnan hengelliseen perustehtävään.

Osallistuminen seurakunnan elämään antaa parhainta ymmärrystä siitä, mitä varten Jumalan seurakunta on olemassa.

Kirkosta eronneita tarkastellessa käy selkeästi ilmi se, ettei näillä ihmisillä yleensä juurikaan ole ollut kosketusta seurakunnan toimintaan. En ole nähnyt heitä kirkossa, enkä muualla muissa seurakunnan tapahtumissa. Ei ole sitten kummoinen ihme, että he toteavat, ettei seurakunnalla ole heille annettavaa. Monilla heistä ei ole lapsia ja siten tarvetta lapsityölle. Kaikki eivät vielä ole olleet hautajaisissakaan. Ja meneehän moni seurakunnan jäsen naimisiin karusti maistraatissa, ilman rukouksia ja siunausta.  Mistä tämä sitten kertoo?

Mielestäni kirkko on tuudittautunut aivan liikaa siihen, että ihmiset haluavat kuuluva kirkkoon toimitusten takia. Ei niitä nyt kovin usein osu kohdalle, jos et ole pappi tai kanttori.

Muistan yhdet häät. Sain hääjuhlassa kiitollista palautetta niin vierailta kuin hääparilta. Pois lähtiessä tuore ukkomies sanoi, että palataan asiaan, jos tarvetta tulee. Ilmeisesti he pian päätyivät kuitenkin siihen, ettei tarvetta tulisi, ja erosivat kirkosta, molemmat. Tunsin kuin märkä rätti olisi lentänyt kasvoilleni. Koetin tehdä työni niin hyvin kuin taisin, mutta tunsin jälkeenpäin – ehkäpä täysin tarpeettomasti – epäonnistumisen.

Seurakunta ei ole täydellinen, sillä se on syvästi inhimillinen yhteisö. Seurakunta ei ole vain palkollisten työntekijöiden yhteisö. Se ei voi riittää, että "työntekijät tekevät ja luottamushenkilöt luottavat". Tällainen on kokonaan eilispäivän juttuja, joita ei kannattaisi enää muistella. Toiminta ei seurakunnassa ole taloutta varten, vaan asia on pikemmin päinvastoin. Taloudenpidon on oltava vastuullista talon puolta pitäen, mutta lauseen loppu vain siinä mielessä, että talon tehtävänä on vaalia seurakunnan hengellistä tehtävää kaikissa oloissa. Sana ja sakramentit ovat seurakunnan ja kristillisen kirkon tuntomerkit. Eivät niinkään edes hyvin hoidetut pömpelit.

Joulu, joulu tullut on...

Ajatuksia joulusta

 

Tänään, kolmantena joulupäivänä, olen jo lukenut terveisiä, ”että nyt siitä joulusta taas päästiin.” Ai, miten niin päästiin? Suomalainen joulu alkaa olla kateissa, vai miltä sinusta tuntuu, kun luettelen oireita! Ensinnäkin adventtiaika jää täysin maallisen joulunlaiton jalkoihin. Joulupaasto ei pääse esille ensinkään. Maallista joulua vietetään koko pitkä syksy ja kassakoneet kilisevät. Joulua laitetaan hiki hatussa, mutta sydämiä ei valmisteta joululle. Jouluaatto on muodostunut jouluksi. Silloin kirkot täyttyvät ja hautausmaat loistavat kynttiläloisteessa. Maaningan kirkon jouluaamun messussa oli tänä vuonna väkeä vähemmän kuin koskaan. Viidentoista Maaningan vuoden aikana jouluaamun kävijämäärä on vähentynyt usealla sadalla. Jouluaatto on siis tämän varsin maallisen juhlinnan kliimaksi. Suomalainen joulu loppuu siihen, mistä joulu ennen aikaan, ja kristillisesti vieläkin, vasta alkaa. Joulun juhla-aikahan kestää loppiaiseen, ja onpahan kynttilänpäivä jouluun liittyvä pyhä sekin.

 

Olen iloinnut suuresti reilu vuosi sitten ilmestyneestä Ortodoksisen Kamarikuoron joululevystä ”Julistaa viestin tähtönen”. Siinä levyssä jokainen laulu kertoo joulun ilosanomasta. Tänä vuonna Kauneimmissa joululauluissa aloin miettiä erästä tuttua joululaulua aivan uudestaan. Tuo laulu on Sylvian joululaulu. Mietin, että siinähän ei joulun sanomasta lauletaan yhtään mitään. Jouluun viittaavat vain alkusanat ”ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan”. Viimeisessä säkeistössä lauletaan ”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo…” ja minä taas mietin, että onko kyseessä kuitenkaan Betlehemin tähti. Täytynee tunnustaa, että tuon laulun lumo kyllä kärsi, mutta ilmeisesti vain mietin liikaa sanoja, jotka sitä paitsi ovat käännös alun perin ruotsinkielisestä tekstistä. Niin ovat monen muunkin laulun sanat. Osaan monesta laulusta alkusanat ruotsiksi ja niillä saatan kiusata suntiota Kauneimmissa joululauluissa: Giv mig ej guld, ej glans, ej prakt…osv.

 

Me suomalaiset toivotamme hyvät joulut, kun joulua ei vielä ole. Jos toivotan hyvät joulut vasta jouluaikana, niin minuun katsotaan oudosti: jouluhan meni jo. Otan tilanteen positiivisesti, ei ole työt loppumassa kirkolta eikä sen työntekijöiltä.

 

Suomalaisessa joulunvietossa on se ongelma, että se pinnallistuu. Joulunajan pyhäpäivien eroista ei olla tietoisia, vaan kaikki on yhtä sekametelisoppaa. Aatosta on tullut joulupäivä, mutta kysyn, että kenen muun syntymäpäiväsankarin juhliin mennään yhä sankemmin joukoin päivän etuajassa?

Joulua sanotaan myös lasten juhlaksi. Toki se on sitäkin, ja vieläpä suuremmalla varmuudella, jos ymmärrämme, että mekin aikuiset olemme Jumalan lapsia, joille Jumala itse joulun valmistaa. Kun joulun alla kouluvierailulla kysyn pieniltä koululaisilta, että kenetkäs me saamme vieraaksemme jouluna, niin vastaus alkaa toki J-kirjaimella, mutta vastauksena ei kuitenkaan ole Jeesus vaan joulupukki. Niin, kyllä meillä kirkon työntekijöillä työtä riittää.

 

Onko meidän sitten vaikea uskoa, että joulu tulee kyllä vähemmälläkin laittamisella? Toki juhlaan valmistautuminen on itse asiassa osa juhlaakin, mutta mieleen kyllä tulee kysymys, onko vatsa meidän Jumalamme.

 

Joulun parhain tuoksu on Kristuksen tuntemisen jalo tuoksu. Sen alle parhaimmillaan jäävät piparin ja laatikkojen tuoksut, sinappihuntuisesta kinkusta puhumattakaan. Joulun kaunein valo on itse Elämän valo, joka rakkautena vaikuttaa meidän erilaisten ihmisten keskellä: Jumalan sanan valoa ja mieltä jaloa.

Joulun rikkautta kokisimme paljon enemmän, jos antaisimme jo adventille ja sen pitkälle odotukselle suuremman sijan. Adventtihan muistuttaa meitä siitä pitkästä Messias-odotuksesta, johon lopulta Jeesus oli Jumalan antama vastaus. Me suomalaiset puhumme enemmän ja enemmän joulusta, ja Jeesuksesta me puhumme vähemmän ja vähemmän.

 

Onko suomalainen kulttuuri niin nuorta ja juuretonta kuin miltä tämänkin joulun yhteydessä on vaikuttanut? Nöyryys ja nöyristely ovat kaksi aivan eri asiaa. Miksi muuten laulusta ”Maa on niin kaunis” jätetään usein varsinkin hautajaisissa kolmas eli viimeinen säkeistä pois? Sehän kruunaa koko laulun ja antaa laululle sen todellisen merkityksen: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi!

 

Anna, että ymmärtäisin

Osallistuminen auttaa ymmärrystä

Olen alkanut paljon miettiä sitä, mikä antaisi oikeaa ymmärrystä seurakunnasta ja kirkosta. Olen sitä mieltä, että osallistuminen jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan tapahtumiin vahvistaisi kirkon ja seurakunnan jäsenyyden merkitystä. Näin on käynyt itsellenikin. Jumalanpalvelus on minulle monessa mielessä tärkeä. En mene kuuntelemaan vain saarnaa. Menen rukoilemaan yhteisen Isämme edessä yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Virret ovat minulle rakkaita, ja nehän ovat myös elävää rukousta, kun vain ymmärrämme olevamme eläviä ihmisiä, eikä vain magnetofoneja. Ehtoollinen on minulle tärkeä, sillä sen saan syntieni anteeksiantamukseksi, sielun ja ruumiin terveydeksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Urkumusiikkia rakastan todella paljon, varsinkin Johann Sebastian Bachin säveltämää urkumusiikkia. Jos siis jonakin sunnuntaina ei saarna kolahda, niin jokin muu saattaa todella tehdä sen. Niin, luetaanhan pyhässä messussa aina vähintään kolme lukukappaletta Pyhästä Raamatusta. Kyllä Jumalan sana voi puhua ilman saarnaajan sanojakin.

Olen yrittänyt rohkaista ihmisiä osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ei, en tarkoita, että joka sunnuntai. Tarkoitan, että silloin kun on mahdollista. Minulle sunnuntai ei ole sunnuntai, jos en osallistu messuun. Lomamatkoilla näin on saattanut käydä, eikä sunnuntain vietto ole minua tyydyttänyt. Jumalanpalvelukseen ei ole pakko osallistua, mutta miksi tätä hyvää tapaa ei kannattaisi vaalia ja varjella. Kun varjelet tapaa, niin tapa varjelee sinua. Eikö tämä sanonta sovi juuri jumalanpalvelukseen?

Olen koettanut puhua tapakristillisyyden puolesta, vaikka onhan se oikeastaan ihan sama, minkä syyn tähden kirkkoon tulemme. Jos korvat eivät ole täynnä vaikkua, niin ehkäpä siellä jotain tulee kuulluksi, oli käynnin syy sitten mikä tahansa.  Meillä on tapana ajatella sitä, mitä muut mahtavat ajatella meistä. Tästä tavasta olisi terveellistä luopua. Mistä me tiedämme, mitä muut ajattelevat meistä? Emme niin mistään. Usein olemme väärässä. Tästä huolimatta meillä maalla moni vielä tuntuu miettivän, mitä muut ajattelevat kirkossa käynnistä. Lieneekö tässä kulttuurinen ero? Roomalaiskatolilaisessa elämässä ei varmaan tällaista ajattelua ole ja tuskin ortodoksisessa ympäristössäkään. Voin tietysti olla väärässä ja siis luisunut siis ajatteluun, että ruoho on vihreämpää aidan takana.

Olen sitä mieltä, että jouluna kerran kirkossa ei riitä auttamaan ymmärrystä siitä, miksi seurakunta on olemassa. Joulukirkko on nykyihmisille aattona ja täynnä kiireen täyttämää tunnelmaa. Kun ajattelen kirkkovuotta, niin tällainen meno merkitsee, että käännymme porstuasta pois ennen kuin olemme edes kunnolla kurkistaneet juhlasaliin. Tällaista taidettiin ennen nimittää kuormasta syömiseksi.

Nykyihminen ei tiedä, mitä varten kirkollisia juhlia vietetään. Osallistuminen seurakunnan elämään auttaisi tässä eniten. Ja varmasti! Mietin, millä lihaksilla luottamushenkilöt päättävät seurakunnan ja kirkon asioista, jos eivät käy edes jumalanpalveluksissa, muista seurakunnan tapahtumista puhumattakaan.

Kun olen katsonut viime aikoina kirkosta eronneiden nimiä, niitä yhdistää se, että näitä ihmisiä en ole nähnyt seurakunnan toiminnassa. En ole nähnyt heitä kirkossa, seurakuntakodilla, kotiseuroissa, perhekerhoissa tai muuallakaan. Toisaalta en siis ihmettele, miksi niin moni on lähtenyt viime viikkoina kirkosta, massojen mukana.