Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta

Kysymyksiä luterilaiselle kirkolle

1.       Olemmeko unohtaneet, että Martti Lutherin pyrkimyksenä ei suinkaan ollut uuden kirkon muodostaminen?

2.      Olemmeko unohtaneet, ettei Luther halunnut mitään nimettävän muistokseen?

3.      Tiedämmekö, mikä ero on luterilaisen ja reformoidun kirkon välillä?

4.      Mitä merkitsee oppi reaalipreesensistä (alttarin sakramentti)?

5.      Olemmeko unohtaneet, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siunasi heidät?

6.      Olemmeko unohtaneet, että ilman Kristuksen ylösnousemusta ei olisi kristillistä kirkkoa olemassakaan tässä maailmassa, ja että emme silloin tietäisi mitään pitkäperjantaistakaan?

7.      Mitä merkitsee ecclesia semper reformanda est? Eikö lähinnä apostoliseen uskoon palaamista ja väärien rönsyjen karsimista? Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta.

8.     Onko Raamattu todellakin vain uskon, eikä siis elämän peruskirja? Miten sitten erotat uskon ja elämän, jos usko on sinulle tärkein voimavara?

9.      Miksi kirkon pitäisi seurata kaikkea, mitä eduskunta päättää?

10.  Miksi seurakunnan elämä ei useinkaan kelpaa sen jäsenille tai edes luottamushenkilöille?

Onko kaste todellakin muka vain nimenantotoimitus?

Kaste kantaa ja kasvatus kannattaa

Äskettäin tuomiokapituli lähetti seurakuntiin piispainkokouksen ohjeet liittyen kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamiseen. Kummastusta minussa herätti lause, jonka mukaan kastamatonkin voidaan siunata. Voidaan toki, sillä jos sylivauva menehtyy ilman että häntä on edes hätäkastettu, niin silloin papilla on täydet oikeudet toimittaa hautaan siunaaminen.

Mutta muutoin asianlaita on aivan toinen. Nykyään monet vanhemmat ajattelevat, etteivät kastata lastaan, vaan että lapsi voi vartuttuaan ratkaista, haluaako kuulua jonnekin, vai olla kuulumatta mihinkään. Oletetaan, että tällainen ihminen elää elämänsä kirkon ulkopuolella. Kun hän menehtyy jossakin hetkessä, niin mitä sitten tapahtuu? Omaiset tulevat kenties kirkkoherranvirastoon sopimaan asiasta. Kyseessä on kastamaton henkilö, joka on elänyt seurakuntayhteyden ulkopuolella. Pitäisikö hänet siunata haudan lepoon? Kenties jonkun asiaa tuntemattoman mielestä. En minä ketään halua tuomita. Siitä ei ole kysymys. Vaan kysymys on siitä, hautaan siunaamisessa saatetaan kastettu, siis Jumalan omaksi tunnustama ihminen, haudan lepoon. Näin tapahtuu, koska Jumala pyhitti meidänkin hautamme leposijaksi hautaamalla oman Poikansa.

Ovatko piispatkin sitä mieltä, että kaste on pelkkä nimenantotoimitus? Näinhän moni seurakuntalainen taitaa ajatella, sillä lehdissä toistuu ajatus, että lapsi saa kasteessa nimen. Minulle kaste on ollut aina toimitus, jossa meitä nimeltä kutsutaan. Kutsuja on itse Jumala. Pappi ei anna nimeä, vaan sen tekevät lapsen vanhemmat vaikkapa lauantai-iltana saunan lauteilla. Luterilaisessa kirkossahan ei tunneta nimenantotoimitusta. Jumalanpalvelus on aina Kristukseen kastettujen juhla, jossa synninpäästö toistaa kasteen merkitystä: "Älä pelkää! Minä olen sinut lunastanut. Minä olen kutsunut sinut nimeltä. Sinä olet minun!"

Kasteessa meidät on Raamatun, tuon uskon ja elämän peruskirjan mukaan kätketty Kristuksen kärsimykseen, ristinkuolemaan ja pyhään ylösnousemukseen. Kirkkomme raamatullisen opetuksen mukaan kastamaton ei siis ole osallinen mistään tästä. Vapaakirkolliset tahot opettavat tästä eroavalla tavalla, joten ehkäpä kastamattoman omaiset löytävät sieltä paremmat perusteet kastamattoman aikuisen siunaamiselle. Tai sitten eivät.

Mistä piispainkokouksen ohje kertoo? Ehkäpä kyseessä on hätäratkaisu lisääntyvän jäsenkadon johdosta. Ei vain pitäisi toimia hätäisesti, vaan harkitusti, ja ennen kaikkea avattuun Raamattuun sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja ekumeenisiin uskontunnustuksiin nojaten. Yleinen mielipide tai demokratia ei ole paras mahdollisuus ratkaista opillisia asioita. Myöskään rakkaudella kaikkea ei voi perustella, sillä rakkaus ei ole kaikkea sitä, mitä lehdistä luetaan.

Ecclesia semper reformanda est! Eli… kirkon on jatkuvasti uudistuttava!  Reformaation aikana tämä merkitsi paluuta apostoliseen uskoon ja pyrkimykseen karsia erilaisia turhia rönsyjä. Kun Raamattu kehottaa uudistumaan ja muuttumaan mieleltä, kyseessä ei ole mukautuminen sekulaarin maailman menoihin, vaan uudistuminen voi olla myös ulkokultaisuuden puvun riisumista. Luterilainen kirkko voi todellakin ottaa oppia vanhoista kirkoista, kuten katolisesta ja ortodoksisesta, ja miksipä ei voisi tapahtua toisinkin päin. Kirkko Suomessa ei todellakaan alkanut Ruotsin kuninkaan toimesta, vaan olemme osa paljon vanhempaa jatkumoa. Tästä nousee mieleeni kysymys, eikö luterilaisessa kristillisyydessä pitäisi olla avoimempi yhteys ensimmäisten ekumeenisten konsiilien päätöksiin. Jos emme tunne historiaamme, niin miten voisimme tuntea tulevaisuuttammekaan?

Virrestä ei tarvitse viis veisata: "Kaste ja usko yhteen näin kirkoksi meidät liittää. Kristusta täällä vierekkäin elävät kivet kiittää!" (Virsi 197)

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Nomen est omen

Keväällä missasin kahdesti Satu Väätäisen uutuuselokuvan Yksin Jumala. Elokuva kertoo Espoossa sijaitsevasta katolisesta Jumalanäidin karmeliittaluostarista ja sen elämästä. Otin myöhemmin kevään kuluessa elokuvan tekijään, nykyiseen Sotkamon seurakunnan pappiin yhteyttä, että jos vain jotenkin saisin tuon elokuvan vielä nähdä. Satu Väätäinen lupasi lähettää minulle DVD:n. Myöhemmin sain postissa tuon kaipaamani elokuvan. Asetin eräänä myöhäisiltana elokuvan DVD-soittimeeni  ja aloin katsella mielenkiintoista elokuvaa. Katsottuani elokuvan jäi tuo DVD sisälle soittimeen. Seuraavana aamuna ajattelin poistaa levyn soittimesta. Painoin kyseiseen toimintoon johtavaa nappia kaukosäätimestä. Niin sanottu kelkka tuli ulos ja menin soittimen luokse poimiakseni tuon DVD:n takaisin koteloonsa. Äimistyin ennen kokemattomalla tavalla kun tajusin yhtäkkiä katsovani tyhjää kelkkaa. Sen verran se pökerrytti, että aluksi mietin, että otinkos sen levyn jo illalla talteen. Ei, en sitä tehnyt. Katsoin kelkkaa uudelleen, ja se oli tyhjä. Sitten alkoi naurattaa. Nimi on enne, ajattelin. Elokuvan nimi oli Yksin Jumala ja DVD-soittimeni näköjään päätteli aivan samoin: "Tällä toosalla ei sitten enää muuta katsella!" Tilanne kuitenkin muuttui, kiitos elektroniikkahuoltoliikkeen.

Toimitin juuri vihkimisen kauniissa kirkossamme. Valmistauduin hengessä mielestäni aina kauniiseen ja tärkeää toimitukseen. Kaikki meni normaalisti kunnes sakastiin ilmaantui sulhanen ja bestman. Kumpikin oli nauttinut miestä väkevämpää. Lieneekö jännitys ollut sitten normaalia suurempaa? Siinä se bestman kohta horjui alttarin edessä kirkon kuorissa, kun vihkiminen alkoi. Niin, siitä nimestä tässäkin yhteydessä. Sulhasen ja hänen bestmanina toimineen veljensä nimi on englanniksi Hangover ja ruotsiksi dagen efter. Saattaa pojilla olla aamulla sellainen. Hiukan aikaa mietin, että vihinkö, ja sitten vihin...

Katumusta tarvitaan, mutta se ei saa olla kuin toinen luonto

Non, je ne regrette rien?

Kummallista, miten jotkut sanat jäävät mieleen. Niin kuin yllä olevat Edith Piafin esittämän laulun sanat. En ole edes Piafia sen kummemmin kuunnellut, vaikka onhan hänen musiikkinsa soinut radiossa ja televisiossa vuosien ja vuosikymmenten aikana.

En osaa ranskaa, mutta laulun sanat tarkoittanevat jotakin siihen tapaan, että "en kadu mitään." On muuten paljon sanottu. Että ihminen vain mennä porskuttaisi, vaikka jäljet olisivat toisinaan kuin norsulla porsliinikaupassa. Ja kyllä jälkiä syntyy. Halutessasi voit selvitellä omaa ekologista jalanjälkeäsi. Hyviin tapoihin kuuluu se, että korjaan jälkeni.

Niin, niistä jäljistä. Viime sunnuntaina kohtasin ikävän näyn saapuessani kirkolle iltapäivällä. Olin ollut kastamassa kylillä lapsen ja olin viemässä albani sakastiin. Kun ajoin kirkon vieressä olevalle parkkipaikalle, oli siellä kaksi autoa ja niiden vieressä nurmikolla istui kymmenkunta nuorta miestä. He olivat kaljoittelemassa. En pitänyt näystä, enkä siitäkään, että nuoret herrat olivat kylväneet roskansa nurmikolle. En ruvennut ärhentelemään, vaan kehotin heitä mielestäni aivan kohteliaasti korjaamaan jälkensä. Mitään ei tapahtunut. Myöhemmin sotku oli ottanut erään lähellä asuvan perheenisän silmiin niin, että hän vei roskat omaan roskikseensa. No, poikien mielestä hänen jalo tekonsa taisi selvittää asian. Ei se niin kuitenkaan ole, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Eikä ongelma ollut vain roskaaminen. Mistä lähtien kirkon piha on sopinut kaljoitteluun?

Olen miettinyt pääni puhki, mitä voisin tehdä. En ole keksinyt mitään järkevää. Nuoret miehet olivat täysi-ikäisiä. Kannattaako siis ottaa yhteyttä heidän vanhempiinsa? Olen palannut tuttuihin ajatusmalleihin. Kasvatus on aina, vain ja ainoastaan kodin tehtävä. Vanhemmuus vaatii rohkeutta ja tervettä itsetuntoa. Aina ei voi olla kiva. Vanhempi ei voi olla lapsen kaveri, mutta omanikäisiä kavereita lapset ja nuoret tarvitsevat, totta kai. Lapsen ja nuoren maailma ei ole mikään autonominen alue, autokefaalisesta puhumattakaan. Lapsi ei aina suinkaan tiedä omaa parastaan. Ei sitä tietenkään tiedä aikuinenkaan, jos itse on hukassa. Lapsissa ja nuorissa näkyy yhä enemmän elämän ja perheiden rikkonaisuus. Lapset ja nuoret tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Nämä ovat muuten sanoja, jotka antavat merkityksen toisilleen. Miten osoitat rakkautta murrosikäistä lasta kohtaan, muuten kuin asettamalla rakkaudella rajoja. Ei nuori tätä ymmärrä, vielä. Mutta viiden vuoden kuluttua hän sen jo ymmärtää, ja paljon muuta. Hän ymmärtää, että hänestä on kaiken aikaa välitetty, ja että häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on.

En kadu mitään! Tämä ei ole paras motto kristitylle, mutta kaikkea ei silti pidä sortua katumaankaan. Ei siis pidä jäädä tuijottamaan vain taaksepäin. Kyllä sellaistakin tapahtuu, mitä ihminen luonnostaan katuu. Ja se on aivan tervettä. Se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Näin puhuu Pyhä Kirja.

Konfirmaatiopuhe 2.8.2009: Totuus ja harha (Paikka: Maaningan kirkko)

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kuulemamme pyhä epistola alkaa hyvällä, mutta varsin haasteellisella lauseella: "Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa." Ehkäpä asian voisi sanoa niinkin, että rakentakaamme yhteistä ymmärrystä erilaisten ihmisten keskellä.

Tunnustan nyt miettineeni ennen leiriä, mitä tästä oikein mahtaa tulla. Ensimmäisen leiripäivän iltana tuo kysymys oli jo haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaiken kaikkiaan takana on hyvä ja iloinen rippileiri, ja tästä haluan kiittää sydämen pohjasta saakka teitä rippikoululaisia, isosia ja työtovereita. Mielestäni leirillämme oli sekä iloa että rauhaa, kuten päivittäin pyysimmekin taivaan Isältä. Rauha ei merkitse tietenkään samaa kuin huopatossutehtaan hiljaisuus. Jotain aina tai silloin tällöin sattui ja tapahtui, mutta eipä juuri sellaista, mikä olisi rikkonut rauhaa. Se, että eräänä aamuna, ennen lipunnostoa, havaitsin toisen reinoistani olevan ylhäällä lipputangossa, lähinnä nauratti, ja kertoi minulle sen, että leirillä on virkeitä ja mukavia nuoria. Ovathan erilaiset "källit" aina kuuluneet leirielämään.

Pyhä epistola kehottaa meitä näinkin: "Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa." Meidän tulee siis rukoilla toinen toisemme puolesta. Meidän tulee ymmärtää, että Raamattu on todellinen elämän eväspaketti, että se on aina tuoretta Pyhän Hengen eläväksi tekevässä voimassa, eikä mikään vanhentuneiden kieltojen ja käskyjen kokoelma. Meidän on myös ennen pitkää löydettävä omat kipupisteemme. Me emme saa syytellä toisia siitä, mitä lähinnä itse teemme. On hyvä muistaa, että jokainen sukupolvi on oppinut myös virheiden kautta.

Leirin koko oli sillä tavoin hyvä, että yksilöt erottuivat, mutta viikko on lyhyt aika, jotta kokemuksesta voi paljon enempää sanoa. Mutta se on varmaa, ettei ole vain yhtä rippikoulukokemusta, vaan on kaikkiaan kolmekymmentä erilaista kokemusta. Viikon aikana nähtiin, miten yhteisöllisyys kehittyy erilaisten ihmisten keskellä. Mitä tämä sitten edellytti? Luulisin, että kaikkein eniten turvallista ympäristöä. Nuori ihminen saattaa luulla turvallisuutta tylsyyden lähteeksi, mutta ajatelkaapa, rakkaat nuoret ystävät, nyt jälkeenpäin, olisiko leiri onnistunut yhtä hyvin, jos mitään rajoja ei asetettaisi. Rakkaus ja rajat, niitä ihminen tarvitsee aina. Ne on sitä paitsi pidettävä aina yhdessä, rajat ja rakkaus.

Työ tekijäänsä neuvoo, sanotaan. Sen olen oppinut, että rippikoulun opettajan on turha väsyttää itseään valvomalla. Rippikoululaiset ilmeisesti luulevat nimittäin kaiken tapahtuvan ensimmäistä kertaa, mutta kyllä tämä kaikki on nähty moneen kertaan. Hirveästi en ylläty jos tänään kuulisin, että kepeät jalat ovat sipsutelleet Tervonsalmen viimeisessä yössä. Sitä olisi kyllä vaikeampi kuvitella, että koko leiri olisi mellastanut aamukolmen jälkeen. Tämän päivän aiheena on "Totuus ja harha". Totuus ei löydy aamun kaurapuurosta, vaikka se hyvää onkin. Minusta tuntuu siltä, että varsin vaikeaa on löytää totuus, ja paljon helpompaa on kulkea harhaan. Mutta totuutta on tärkeää etsiä, ja se on meitä lähellä, sillä Jeesus itse, Jumalan lihaksi tullut Sana, on tie, totuus ja elämä.  Jumala on kuitenkin aina lähellä ainoassa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, Pyhän Hengen voimassa, juuri sen tähden, "ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis", kuten isänmaanvirressä laulamme. Psalmien kirjasta luemme: "Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle." (Ps. 139:23–24)

Vesille venosen mieli eli blogia pitkän pitkästä aikaa...

Virta venhettä vie… ja soutaja vikisee tai sitten ei

Yllätin itseni muutama päivä sitten. Taisivat monet muutkin kokea jotakin samaa. Tai oikeastaan ehkä ei sittenkään. Tapahtumat kulkivat näin: Kävin parturissa, joka sijaitsee samassa rakennuksessa kukkakaupan kanssa. Kovin kauan ei kuontaloni siistiminen koskaan enää kestä, joten pian astuinkin liikkeen ovesta ulos. Olin huomannut jo jonkin aikaa aiemmin tämän liikerakennuksen edessä puisen veneen. En ollut kiinnittänyt siihen enempää huomiota, mutta nyt tuon veneen tekijä olikin aivan edessäni kun puistelin loput hiuskarvat harteiltani heti parturiliikkeen oven suljettuani. Veneen tekijä on melkein tuon kukkakaupan väkeä. Hän on sen perustajan poika, ja liike on toiminut paikkakunnallamme jo viisikymmentä vuotta.

Nyt veneen tekijä ja myyjä oli siis edessäni ja kohtasi minussa potentiaalisen asiakkaan. Hän kertoi oitis, että kunnossapitokin järjestyy, ja että voisimme lähteä vaikka heti koesoutamaan tuon käsintehdyn veneen. Minulla sattui olemaan vapaapäivä, joten suostuin veneen koeajoon. Haimme tekijän kotoa trailerin, ja kohta olimmekin Maaningan laivalaiturin kupeessa.

Päivä oli kesää parhaimmillaan. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Järvi oli tyyni ja kaunis. Helleraja varmasti rikkoontui. Läksimme veneenveistäjän kanssa soutamaan. Minä asetuin veneen kokkaan ja tekijä istuutui veneen perään. Vene liukui vedessä kuin unelma ja miten suoraan se menikään. Kuin juna. Puuveneeni ei ole aivan pieni, mutta se on kevyt soutaa. Huomaamatta kaljunikin hiukan taas kärvähti parituntisen soutelun aikana.

Vakuutuin lähes välittömästi, että tässä se on, minun kauan kaivattu veneeni. Niin, neljätoista vuotta olen asunut Maaningalla ja kaksitoista viimeistä vuotta Maaninkajärven rannalla. Näiden vuosien aikana vain kahdesti olen ollut vesillä. Tunnen oloni syntiseksi maakravuksi. Mutta nyt tapahtui parannus. Yllätin itseni, ja ostin veneen, joka kuuleman mukaan sopii minulle, siis tyyliini. Aika vain odotti itseään.

Seuraavana päivänä veneen tekijä vielä tarkasti veneen ja asensi siihen pilssipumpun. Enpä ollut ennen nähnyt moista soutuveneessä. Pumppu käynnistyy automaattisesti kun veneen pohjalle kertyy tarpeeksi vettä. Toki veneessä on äyskärikin, ja ostinpa liivitkin. Kohta jo läksin yksin soutelemaan. Soutu tuntui yksin hiukan toisenlaiselta, mutta vene kulki aivan niin kuin jo kuvailinkin. Mietin toki, pitäisikö yksin soudellessa asettua lähemmäs veneen keskiosaa. Voihan sitä kokeilla. Vielä on kesää jäljellä, vielä on kirkkaita päiviä.

Vene, paatti, laiva, miten sitä nyt kutsuisi, on vanhastaan kirkon ja myös ekumeenisen liikkeen vertauskuva. Kerran olen muuten soutanut kirkkoveneessä. Vaikeampaa kuin miltä näyttää, ja tämä taitaa pitää paikkansa hengellisessä mielessäkin. Siinäpä samassa on kuvaus kirkosta, Kristuksen elävästä ruumiista maailmassa. Pelkkää airojen kolinaa tuntuisi olevan. Ajatellaanpa sitten vaikkapa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa tai ekumeenista liikettä. Luojan kiitos, iso laiva kääntyy hitaasti.

Kun viimeksi olin soutelemassa, oli ilta. Aurinko oli laskemassa ja kun se meni pilven taakse, nousi pieni tuulenvire, joka teki soutamisesta heti työläämpää. Toki järven virtauksetkin vaikuttavat soutamiseen. Niitähän voi olla, sillä syvimmät paikat ulottuvat aina kahdeksaankymmeneen metriin. On hyvä, jos vesien virtauksista ollaan tietoisia, ja virtapaikat tunnetaan.

Ecclesia semper reformanda est eli kirkon on jatkuvasti uudistuttava. Tätä lausetta tulkitaan ihan miten sattuu. Monille se merkitsee mukautumista miltei kaikkiin virtauksiin, joita maahamme saapuu. Itse ymmärrän asian toisin. Uudistuminen merkitsee jatkuvaa yhteyden raivaamista seurakunnan hengelliseen perustehtävään ja myös luovuttamattomaan traditioon. Minulle tärkeintä on päämäärä, ei vain liike. En tarkoita kuitenkaan pysähtymistä ja staattista olotilaa. Vesillä ei ole turvallista jos edetään keinolla millä hyvänsä. Ei se sen kummempaa ole kirkossakaan, joka seilaa Jumalan merillä.