keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Nauru pidentää ikää, mutta lehdenkö vai ihmisen?

Mitä ihmettä?!?!

 

Luin aamulla vanhasta TV-maailmasta erään toimittajan arvion, että Urkin naisjutuille osataan jo naureskella. Kysyn kuitenkin, ehkä vastoin yleistä mielipidettä, että mitä naurun aihetta on kenenkään syrjähypyillä. Vaikka kuinka aikaa kuluisi, niin väärä ei muutu oikeaksi. Ennen aikaanhan ei näistä presidentin edesottamuksista kirjoitettu (juuri) mitään. Tänään olisi varmasti toisin. Ennenkin näitä asioita katsottiin sormien läpi. Oli ennenkin julkisia salaisuuksia. Mutta nykyinen kaiken repostelu ei auta kenenkään elämää. Voimme kysyä, mikä meitä naurattaa ja miksi. Onko vahingonilo paras ilo? Siinä on se vaara, että nauru voi kolahtaa kipeästi omaan nilkkaan päivänä, jota en nyt aavista.

Nykyistä tiedonvälitystä ihmettelen muutenkin. Väitänpä, että sanomalehdet, joita vieläkin arvostetaan asiallisen journalismin tähden, ovat myyneet ”pyhät” periaatteensa, ja niidenkin tehtävä on myydä itseään. Levikin suurenemisen tähden ollaan valmiit heittämään periaatteet roskakoriin. Joku piispa joskus neuvoi kantamaan toisessa kädessä Raamattua ja toisessa sanomalehteä. Raamattu on useimmilta unohtunut kirjahyllyyn Grimmin satujen tms. kirjojen viereen. Sanomalehdestäkin useimmat taitavat lukea sarjakuvat ja urheilusivut.

Nykyään huonot uutiset myyvät parhaiten, eli ne ovat parhaita uutisia. Toisen vahinko on lehden levikin perustekijä.

Onneksi Raamattu on sen Jumalan ilmoitusta, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.

perjantai 8. toukokuuta 2009

Mihin voi aina olla niin kiire?!?!

Onko sulla kiire? Toivottavasti ei!

 

Minusta tuntuu, että nykyihmisellä ei ole kiire lähteä kirkkoon, mutta hänellä on kiire sieltä pois. Tämä kuvastaa mielestäni maallistumista. Jos menemme ajoissa kirkkoon, niin siellä on silloin mahdollisuus valmistautua pyhään palvelukseen rukoillen ja hiljaisuutta kunnioittaen. Voihan sitä toki rupatella naapurin kanssa, jos nimittäin sellainen sattuu ihmeen kaupalla lähellä istumaan. Tapana on näet istua miltei niin kaukana lähimmäisestä kuin nyt vain on mahdollista. Usein toivon, että pyhässä messussa voisimme toivottaa toisillemme Kristuksen rauhaa, mutta eihän se ole edes käytännössä mahdollista. Miksi ei? No siksi, että kaikki istuvat niin hajallaan. Hiljentyminen ja pyhän edessä oleminen ei tällaista käytöstä edellytä.

Olen usein sanonut, että jos ne noin viisikymmentä ihmistä, jotka kirkkoon tulevat, tulisivat kirkkosalin etuosaan ja kokoontuisivat yhteen, niin kirkkokokemus saisi uuden ja iloisen ulottuvuuden. Penkit taitavat olla jonkinlainen haitta luterilaisissa kirkoissa, sillä taitavat passivoida meitä. Ortodoksisessa kirkossa seisomista luterilaiset kristityt usein vierastavat, mutta minua melkein lämmittää mahdollisuus pyhän edessä seisominen. Seisaallaan oleminen on yksi rukousasento. Ja istuahan siellä aina voi, sinne sivupenkille, jos selkä tai jalat eivät kanna. Ei se istuminen syntiä ole. Mutta ei ole seisominenkaan.

Luterilaisuudessa minua on alkanut ärsyttää se, että messun pitäisi kestää vain tunnin verran. Mihin ihmeeseen meillä on aina kiire? Miksi messun tai muun palveluksen pituutta pitäisi määritellä? Eräässä pohjoisen Savonmaan tuomiokirkossa vihkimiseen on aikaa muuten vain kaksikymmentä minuuttia. Ei toimituksen pituus tai lyhyys varmaankaan ole lisääntyvien avioerojen syy, mutta eikö tätä ainutkertaista tapahtumaa voisi käytännössä kunnioittaa paremmalla tavalla. Kaikki eivät eroa, vaikka tilastoja melkein niin luetaan. Eikö avioliittoon vihkiminen voisi olla ikimuistettavan kaunis ja lämmin tapahtuma. Minulle muuten on sanottu monen monta kertaa, että ”enpä ole ollut tällaisessa vihkimisessä aiemmin!” Minä vastaan siihen, että käsikirjan mukaanhan minä näitä toimittelen. Enkä valehtele! En vain mene siitä mistä polku on lyhyin. Aiemmin minultakin kysyttiin lyhyttä kaavaa ja minä vastasin, että joo! Kaikki tuli vihittyä sillä tavallisella kaavalla, eikä kukaan ole vieläkään valittanut. Kiireeseen en suostu, jos ei ole hätätila. Viiden minuutin takia en kirkkoon vaivaudu.

Ihailen ortodoksista kristillisyyttä monestakin syystä. Sen keskellä ei niin paljon hötkyillä kuin meillä. Kun menen Valamossa kirkkoon, tiedän, ettei nyt aivan heti tarvitse kiirehtiä pois. On ihanaa levätä rukouksessa. Ja saa siellä välillä istua ortodoksikin, niin kyllä sekin käy luterilaiselle kristitylle.

Näin joskus tyynyliinan, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: ”Elä kiireellä immeinen itteäs pilloo, sillä jos terveytes mennee, niin onko siitäe illoo!” Anteeksi huono savon murteeni! Savvoo on hankalampi tavata kirjoittaen kuin puhuen. Kirjoittaen tahmoo ja kirjoitetun lukeminenkin tahmoo.

Kaiken jälkeen haluan rohkaista sinua: Tule ajoissa kirkkoon ja levähdä. Anna silmiesi tottua ja korviesi avautua. Avaa sydämesi, ja jos se tuottaa vaikeutta, niin muista, että Jumala voi hellästi avata sydämesi ukset. Osallistu hiljentyen, veisaten ja toisinaan seistenkin. Ja kun loppusoitto heläjää, niin pue takkisi kaikessa rauhassa kun sävelet sammuvat. Suntio ei kuitenkaan aivan välittömästi salpaa ovia lukkoon.

Toivotan sinulle Kristuksen rauhaa ja siitä koituvaa hyvää!

 

arto.penttinen@evl.fi

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Ryhmä alkoi, kiitos Herran, ja tietenkin rohkeiden lähimmäisten!

Yksin emme elämänmatkaa tee, toinen toistaan tarvitsee

 

Hengellinen matkakumppanuusryhmä alkoi juuri sillä tavoin kuin odotinkin. Rohkeita immeisiä saapui kirkon kappeliin sunnuntai-iltana yhteensä kuusi itseni lisäksi. Ilta oli lämminhenkinen ja alku rohkaisi ainakin itseäni. Ehkäpä muitakin, mutta jokainen puhukoon omasta puolestaan. Tässä kokoonpanossa ryhmää jatkaa. Muut halukkaat, mutta tällä kerralla estyneet joutuvat odottamaan mahdollista seuraavaa ryhmää. Äsken valmistelin kirjoitusta huomenna alkavalle lähijaksolle Sotkamon Rytilahden Majalla. Aiheena oli varsin haastava ”Syyllisyys vai hengellinen häpeä.” Nyt alkaa väsymys painaa suhteellisen pitkän työpäivän jälkeen. Hyvää yötä Kristus myötä Kiitos tästä päivästä!

tiistai 21. huhtikuuta 2009

"Osallistujia oli illalla 22 ja paikkoja vapaana noin reilut 1000, eli tilaa olisi sinullekin, olitpa normijäsen tai luottamushenkilö!"

Kirkko keskellä kylää, mutta onko seurakunta elämäsi marginaalissa

 

Maaningan kirkon sisäseinistä debatoitiin voimakkaasti vuosia sitten. Tuhatkunta nimeä kertyi sisäseinien valkoiseksi maalaamista vastustavaan listaan. Ei siinä mitään, omalla tavallaanhan se osoittaa, että jokin merkitys kirkolla sentään elämässämme on. Ehkä museona. Muistoissa vahvasti lapsuuden tunnelmat joulukirkoista.

Seinät säilyivät entisellään, mutta nuokaan tuhat ihmistä eivät ole kirkkoa sittenkään täyttäneet. Samalla kuitenkin täytyy todeta, että ei kirkon täyttäminen hinnalla millä hyvänsä ole tavoite- ja toimenpidelistallani mukana. Tästä seuraa se, että niin kauan kuin minulla on valta vaikuttaa asiaan, ei Maaningan kirkossa soi Juice Leskisen musiikki eikä edes Hectorin kappale Lumi teki enkelin eteiseen, vaikka siinä papista puhutaankin. Kirkko on rukouksen huone, jonne mahtuu oikein hyvin kristillisestä uskosta kasvava ilo, jopa riemu. Ja mahtuisi sinne ihmisiäkin, paljon nykyistä enemmän.

Täytyy tunnustaa, että luottamushenkilöitä on oikein ikävä. Heistä kaksi tai kolme osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan. Ja kuitenkin he ovat päättämässä vähintään toiminnan raameista. Millä lihaksilla he päättävät, jos ei ole omakohtaisen kokemuksen tuomaa päivitettyä tietoa toiminnasta ja sen edellytyksistä? Enkä tarkoita yksittäisiä kokemuksia, kuten joulukirkko kerran vuodessa. En ole myöskään ajamassa mitään kirkossakäyntipakkoa. Kirkossa ei ole pakko käydä, mutta kyllä se ihan terveellistä on. Jumalanpalveluksen sana ja rukous, sekä musiikki voivat hoitaa uskoa aivan verrattoman yksinkertaisella tavalla. Moni sen tietää ja tuntee.

Moni tunnustaa uskovansa Jumalaan, mutta ei kirkon opettamalla tavalla. Moniko näistä sitten todella tietää, mitä kirkko opettaa. Väitän että noin promille tai kaksi. Usko ei kuitenkaan ole tee itse –talo. Paljon enemmän se on avaimet käteen –paketti. Jumala on uskonut meille kaikille todelliset avaimet elämään: armon ja anteeksiannon. Elämä on Jumalan lahja. Me olemme ja elämme, koska se on Jumalan hyvä tahto. Elämä on myös matka. Kun me liikumme maallisilla matkoillamme, niin joskus saattaa tehdä mieli vähän kaasutella. Juuri silloin liikennemerkit eivät oikein silmää miellytä, vaikka niiden tarkoitus on hyvä ja terveellinen. Samoin on kirkon sanoman laita. Jonakin hetkenä kaikkiin yksityiskohtiin ei oikein osaa samastua, mutta erilaiset kokemukset elämästä voivat avata niiden merkitystä, sitä, että sanomaa on kuitenkin pitkien aikojen kuluessa koeteltu ja se on kestänyt. Raamattu on elämän kirja. Se on meidän rakennuksemme peruskirja. Raamatusta löytyy toki Jumalan lakikin, ja onhan se toki merkitykseltään vähintään perustuslain kaltainen. Harva meistä Suomen perustuslakia tuntee, mutta se turvaa silti meidän kaikkien oikeuksia. Riittäneekö kenelläkään meistä rohkeus turhentamaan perustuslakia? Miksi me emme sitten arvostaisi sitä elämän kirjaa, jolla kaikki lopulta lepää. Jos suljemme Raamatun kannet ja annamme sen pölyttyä kirjahyllyn nurkassa, niin mitä me sillä voitamme. Jos siirrämme Jumalan elämämme marginaaliin, emme tee sitä todellisuudessa, vain marginalisoimme oman itsemme, sillä silloin emme tiedä mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme menossa.

Jumala ei ole riippuvainen ihmisen käsityksistä, eikä edes uskostamme. Meihin ihmisiin kuitenkin vaikuttavat erilaiset jumalakuvat. Jumala ei ole sama kuin inhimilliset käsitykset hänestä. Tämän pohjalta kysynkin, että missä määrin voimme todellisuudesta, jossa elämme, sälyttää vastuuta kirkolle tai Jumalalle, jos emme anna kummallekaan sijaa muualla kuin marginaalissa, tyhjäksi jäävässä seremoniallisuudessa. Tarkoitan esimerkiksi kirkkohäitä sen tähden, että saataisiin hörhelöiset prinsessahäät kalliilla rahalla. Kun nykyään halutaan perehtyä rakkauteen, luetaan roskalehtiä. Kestävintä tekstiä koskien rakkautta löytyy Raamatusta, joka todellakin kannattaa avata. Jos itsestä tuntuu, ettei lukemaansa ymmärrä, niin sitä varten on seurakuntasi pappeineen, jumalanpalveluksineen ja raamattupiireineen. Tule sellaisena kuin olet, niin tulet myös sellaiseksi joka olet: luotu ja lunastettu, Jumalan silmissä kaunis ja ainutkertainen.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Kristus kysyy sinulta: Minä olen ylösnousemus ja elämä... Uskotko tämän?

Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret! Kristuksen pyhä ylösnousemus merkitsee monia tärkeitä ja iloisia asioita:
+ Kirkko on olemassa maailmassa, mutta ei maailmasta
+ Me saamme olla kristittyjä tässä maailmassa
+ Jumalan tahdon noudattaminen tuottaa rauhaa
+ Ylösnousemus on armon ja anteeksiantamuksen ikuinen lähde
+ Meidät on kastettu Kristuksen kärsimykseen, kuolemaan ja ylösnousemukseen, kaste ei siis ole mikään nimenantotilaisuus, vaan Jumala kutsuu meitä kaikkia nimeltä. Kaste on Jumalan teko, jota ei voi koskaan pyyhkiä pois. Kaste osoittaa Jumalan rakkauden, jota me emme voi ansaita millään tavoin, eikä tarvitsekaan
+ Me tiedämme paremmin myös suuren ja pyhän perjantain, eli pitkäperjantain merkityksen
+ Pääsiäinen on sekä ristin juhla, että ylösnousemuksen juhla
+ Ylösnousemuksessa Kristus astui huomiseemme, jossa hän meitä odottaa.

Pax et bonum! Rauhaa ja siitä koituvaa hyvää!
Kristus sanoo: Rauha teille!

Esirukouksin,
Arto-pappi

Elämä on yhteinen ja jaettavissa oleva todellisuus

UUTTA!!! Matkakumppanuusryhmä

aloittaa kirkon kappelissa su 26.4. klo 18.

Mukaan mahtuu 5-8 uskonelämästä kiinnostunutta osallistujaa.

Mukaan tarvitaan avaraa mieltä. 5 kokoontumiskertaa.

Lisätietoja antaa Arto-pappi, puh. 050 401 9120, arto.penttinen@evl.fi

Tämä toiminta liittyy hengellisen matkakumppanuuden kurssiin, johon Arto-pappi osallistuu parhaillaan. Ryhmässä voimme kulkea kappaleen matkaa rinta rinnan, vailla oikeassaolemisen tarvetta tai pakkoa, annamme tilaa toisillemme ja samalla itsellemme.