Jälleen kerran...

Tiellä kohti ylösnousemusta!

Ajattelin yrittää tarjota selvennystä käsitteisiin, jälleen kerran. Se tässä netissä on oikeastaan riemullista tässä yhteydessä, että vaikka kuinka tuntisin, että nämäkin sanat haihtuvat pian kuuluvilta kuin tuhka tuulee, niin joku saattaa ne tuolta bittiavaruudesta kaivaa pitkänkin ajan kuluttua esiin. Ja sehän on sitten kuin Jumalan kanssa. Kaikki on tallessa taivaassa, ei siinä siten haittaa ollenkaan ihmisen huono muisti. Joskus sitä tosin haluaakin unohtaa jotakin aivan tietoisesti. Ainoa turvallinen unohtamisen laji kuitenkin on anteeksiantaminen: ”Menneitä ei enää muistella, ei, ne eivät nouse mieleen”. Ja juuri siksi me laulamme: ”Joka aamu on armo uus!” Eilisen erheitä ei tarvitse raahata tänäänkään kohti huomista.

Mutta niihin käsitteisiin! Nyt on menossa suuren paaston aika, hiljaisuuden, rukouksen ja itsetutkistelun aika. Usko tai älä, tarkoitus on hyvä, terveellinen ja elämänmyönteinen. Viimeistä paastoviikkoa kutsutaan hiljaiseksi tai suureksi viikoksi. Kirkkovuoden kohokohta ja kliimaksi on pyhä ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Pääsiäisen täydelliseen riemuun johtaa pyhä pääsiäisyö, ja siitä alkaa pääsiäisen juhlakausi ja pääsiäisviikko.

Se, mikä tässä luterilaisessa kirkossa on surullista, on se, että meillä ei ole kirkossa joka ilta jumalanpalveluksia, vaikka näin ihmisten puheista voisi päätellä. Kun iltakirkoista puhutaan, niin tarkoitetaan hiljaisen viikon iltajumalanpalveluksia. Aina. Sille oikealle pääsiäisviikollekin on omat rukoukset ja raamatuntekstit aivan jokaiselle päivälle, mutta ovatkos kirkkojen ovet silloin auki? Eivät ole, ainakaan luterilaiset ovet. Pääsiäisen juhlakautta kestää aina helluntaihin saakka. Taustalla tässä hienoudessa on Pyhä Raamattu. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen opetuslapsilleen neljänkymmenen päivän ajan ennen kuin hänet otettiin ylös taivaaseen. Helluntaihin pääsiäisestä puolestaan on matkaa viisikymmentä päivää.

Luterilaisuuden piirissä ei paastosta ymmärretä oikein mitään. Se ei tunnu merkitsevän muuta kuin ruokaohjeita. Lainaan tähän myös Kotien rukouskirjassa olevaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta:

Herra, elämäni valtias !
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.

Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.

Oi, Kuningas ja Herra !
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.

Aamen.

Ja sama englanniksi:

O Lord and Master of my life, take from me the spirit of sloth, meddling, lust of power, and idle talk.

But give rather the spirit of chastity, humility, patience and love to thy servant.

Yea, O Lord and King, grant me to see my own sins and not to judge my brother, for thou art blessed unto ages of ages. Amen.

O God, be gracious to me, a sinner.

Oppia ikä kaikki...

En minä aivan niin ekumeeninen ole, kuin annetaan ymmärtää

 

Mieleeni ovat palanneet kirkkoherranvaaleja edeltäneet tunnelmat. Minua haukuttiin paikallisella sivustolla kuin vierasta sikaa. Heilun kuulemma alttarilla kuin heinämies. No, mitä minä siellä sitten puuhaan. Teen ristinmerkkejä alkusiunauksen kohdalla ja muutamissa muissakin kohdissa. Lutherin Vähä-Katekismus antaa ohjeen. Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusten kirja ohjaa juuri näin tekemään yhteiseen kristilliseen traditioon nojaten. Levitän myös käteni tervehdysten kohdalla. No, niinhän teki aikanaan Vapahtajamme, joka antoi kaikkeen esimerkin. Niinhän me teemme kun kohtaamme tutun ja rakkaan ihmisen, suljemme hänet syleilyymme. Ei se onnistu käsiä levittämättä. Ei luterilaisen papin pidä eikä tarvitse olla mikään rautakanki. Kohotan myös ehtoollisaineita tietyissä kohdin eukaristisen rukouksen (ehtoollisrukous) aikana. En kohota tosiasiassa astioita, enkä edes leipää ja viiniä, vaan ehtoollisessa läsnä olevan Kristuksen. Luterilainen oppi ehtoollisesta on nimeltään reaalipreesens eli oppi Kristuksen todellisesta läsnäolosta. Tämä merkitsee sitä, että vaikka suu ottaa vastaan leivän ja viinin, usko ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren (meidän edestämme). Käyttäytymiseni taustalla ei siis ole niinkään toisen kirkon käytäntöjen matkiminen, mistä ilmeisesti minua arvostellaan, vaan luterilainen ja siten myös monessa yhteinen kristillinen oppi.

Miksi minua sitten pidetään niin ekumeenisena, kun toimitan omassa kirkossa luterilaisen perinteen mukaista jumalanpalvelusta eli pyhää messua. Paikkakunnalla tiedetään ekumeeniset yhteyteni, varsinkin ortodoksiseen kirkkoon. Toinen syy on varmaan se, ettei aivan minun laillani näillä korkeuksilla toimi kovin moni muu. Ei ainakaan ole toiminut.

Mitään en ole salassa tehnyt tai edistänyt. Kaiken olen tehnyt Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän olisi hyvä muistaa, että olemme niin arjessa kuin pyhässäkin Jumalan edessä. Hän on ainoa todellinen sydäntentuntija.

Matkailu avartaa. Olen matkoillani käynyt paitsi katolisissa ja ortodoksisissa myös luterilaisissa kirkoissa. Olen nähnyt myös televisiosta luterilaisia jumalanpalvelusmenoja ympäri maailmaa. Perinteet ja käytännöt eivät ole kaikkialla samanlaisia, mutta tämähän voidaan kokea rikkautena. Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat eivät edellytä jumalanpalvelusten olevan kaikkialla samanlaisia. En tietenkään kannata, että tehdäänpä kaikki eri lailla, oman pään mukaan, mutta mainitut kokemukset ovat avartaneet omaa ymmärrystäni siitä, miten asiat ehkä voisivat olla.

Joskus matkustan Thaimaahan katsomaan sikäläisen luterilaisen kirkon palveluksia liturgisine tansseineen. Helsingin tuomiokirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlamessussa sitä näin ensimmäisen kerran ripauksen verran, ja olin vaikuttunut. Kaunista kuin mikä! Kauneus ei ole kielletty luterilaiseltakaan, vaikka hänen kirkkonsa seinät tyhjät olisivatkin.

Onneksi en nytkään tiedä, mitä silmät tulevat vielä näkemään ja korvat kuulemaan.

Magnificat anima mea Dominum!

Ajankohta: Marian ilmestyspäivä (22.3.2009)

Otsikko: Herran palvelijatar

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Evankeliumi: Luuk. 1:46–55

Maria sanoi: - Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.

Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.

 

Me luterilaiset sanomme vakavin naamoin, että usko on iloinen asia. Millainen todistus se on uskostamme, elämämme tärkeimmästä voimavarasta? Muistakaamme, että ilo ei ole mikään pinnallinen asia. Aito ilo nousee ihan sydämen pohjasta. Tänään tahdon nostaa esimerkiksi neitsyt Marian sanat: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Kuvitelkaamme Marian kasvot. Tuskin ne ovat liidunharmaat ja elottomat. Marian ylistyslaulu ei nouse ahdistuksesta ja mielen ankeudesta, vaan nöyrän ja elävän sydämen kieliä on soitellut Jumalan armo ja rakkaus.

Me luterilaiset olemme lähes unohtaneet Jeesuksen äidin. Emme me hänestä puhu. Emme me häntä katsele nöyryyden esikuvana. Neitsyt Maria on kuitenkin meille yksi parhaimmista esikuvista, kun puhutaan Raamatun mukaisesta kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Toki Maria, nuori nainen, ihmetteli ja hämmästeli, miten se, mitä enkeli sanoi, voisi olla mahdollista, mutta sitten hän ymmärsi, että Jumala, kaiken laupeuden lähde, katsoi juuri häntä: ”Hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.” Mieleen saattavat nousta sanat psalmista 8: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8:4-6) Kyllä Maria aluksi esteli kysellen, mikä minä olen, mikä on ihminen. Tällainen kysely tuntuu tutulta, sillä sitä ilmenee muistakin yhteyksistä. Voimmehan lukea profeetta Jeremian kutsusta näin: ”Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. Mutta minä vastasin: "Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" Silloin Herra sanoi: - Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:4-8)

Nykyään monissa perheissä keskustellaan lapsista tähän tapaan: Ei lapsia tarvitse kastaa sylivauvoina. Miettiköön sitten aikanaan, haluaako kuulua johonkin kirkkoon tai haluaako olla sitten kuulumatta. Hänellä tulee olla vapaus päättää itse asiasta. Tällaisissa keskusteluissa unohdetaan, että kasvatusvastuu on aina vanhemmilla. Tästä on kyse varmasti vanhassa sanonnassakin, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kyläyhteisö. Mutta yhä useammin on kuin lapsi olisi jonkun asukkaan rappukäytävään asettama viherkasvi, jota joku silloin tällöin kastelee tai sitten ei oikeastaan kukaan. Voi myös käydä niin, että kasvin hoito-ohjeet ovat väärät ja kasvi ei tämän vuoksi menesty. Älkäämme tehkö lapsista juurettomia.

Maria oli nuori tyttö, kun enkeli Gabriel ilmestyi hänelle. Hän oli kasvanut turvallisen perinteen keskellä. Isien usko oli ollut läsnä peittelemättä, eikä sitä hävetty. Tätä kuvastaa Marian ylistyslaulukin: ”Hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.” Ylistyslaulu nostaa esiin Abrahamin. Kuulkaamme nyt mitä Uusi Testamentti puhuu hänestä: ”Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." (Room. 4:2-3) ”Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi. Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku." (Room. 4:16–18)

Nämä sanat antavat meille oikeaa ja tervettä ymmärrystä siitä ympäristöstä, jonka keskellä nuori neitsyt Maria sai kohdata ja vastaanottaa suuren armon: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.” Silti Marian osa ei ollut helppo, mutta hyvä osa se oli. Jo ennen lapsen syntymää äiti joutui katsomaan Golgatalle asti: ”Kerran loppuun satu joulun saa. Suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siks oi tähtisilmät loistakaa.” Toinen tuttu joululaulu kertoo sen selkeämmin: ”Kaukainen risti varjonsa luo. Sieluhun äidin kivun se tuo. Pääsiäisaamu tuskan kerran poistaa, riemu täyttää ylösnousemuksen maan. Rauhainen mieli rukousta toistaa. Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Jouluun on aikaa yhdeksän kuukautta. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Hän, joka oli rikas, tehtiin köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme!

Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta

Kirkosta eroaminen on vapaaehtoista

 

Luterilaisesta kirkostamme ja Maaningan seurakunnasta kirjoitetaan nykyään vähän samanlaisin äänenpainoin. Eikä se ihme olekaan, sillä olemmehan osa samaa todellisuutta.

Kirkosta eroaminen on lisääntynyt kaikissa seurakunnissa. Kirkkoa koskevassa lainsäädännössä on tapahtunut viimeisten vuosien aikana merkittäviä muutoksia. Voimaan ovat tulleet uusi uskonnonvapauslaki ja hautaustoimilaki. Uskonnonvapauslaissa korostuu käsitys positiivisesta uskonnonvapaudesta. Uuden hautaustoimilain tarkoitus oli edistää kansalaisten tasapuolista kohtelua. Kirkkomme evl.fi-sivuilla asiasta kirjoitetaan näin: ”Uusi hautaustoimilaki tuli voimaan 1.1.2004. Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien hautausmaat toimivat edelleen yleisinä hautausmaina, joilta myös kirkkoon kuulumaton vainaja on oikeutettu saamaan hautasijan. Lain mukaan hautaamisesta aiheutuvien maksujen perusteiden tulee olla samat kaikille niille, joilla on oikeus tulla haudatuksi seurakunnan tai seurakuntayhtymän hautausmaalle.”

Hautaan siunaamisen edellytykset selvitetään aina tapauskohtaisesti. Yksi edellytys on kirkon jäsenyys. Toisen näkökohdan muodostavat omaisten sielunhoidolliset tarpeet. Merkittävä seikka on myös vainajan ”testamentti”. Ketään ei siunata haudan lepoon kristillisesti, jos ihminen eläessään on näin päättänyt. Kirkosta eroaminen on vapaaehtoista. Kun ihminen tietoisesti haluaa sulkea kirkon oven takanaan, niin miksi asia kuoleman jälkeen olisi toisin. Ja kun tuota tasapuolisuutta ajatellaan, niin silloin esille tulee myös suuri kirkkoihin kuuluva enemmistö. Jotain merkitystä kirkon jäsenyydellä tulisi näinkin olla. Jos mitään eroa käytännössä ei ilmene sillä, kuuluuko kirkkoon vai ei, niin mistä silloin on kysymys. Se ei ole suvaitsevaisuutta, vaan sokeutta.

Maaningan seurakunnassa kirkkoon kuulumaton ja pelkästään väestörekisteriin kuuluva ihminen siunataan haudalla. Kelloja ei myöskään soiteta. Jo edellä ilmaisin syyn tähän. Kesällä tämä ei muodosta useinkaan ongelmaa. Kaunis hautausmaa on kaunis ympäristö hautaansiunaamistoimitukselle. En väitä, että käytäntömme olisi vailla ongelmia. Pakosti mieleen tulee ajatus eritasoisista siunaustoimituksista. Vakiintuneen käytännön muuttaminen ei ole ihan helppoa. Siinäkin kohdataan ajatus tasapuolisuudesta. Uutta hautaustoimilakia eivät kaikki kirkon jäsenet ole kokeneet tasapuoliseksi. Kirkon jäsenyyden merkitys on kieltämättä hämärtynyt. Maaningan seurakunta ei tahdo edistää tällaista kehitystä, mutta on valmis keskustelemaan yhteisten käytäntöjen vahvistamisesta.

Arto Penttinen, Maaningan kirkkoherra

 

 

Jumala loi ihmisen yhteyteen..., jo alussa!

Mieleni iloiseksi saa… ;-)

Kun blogini saa asiallisia kommentteja. Hyvältä tuntuu sekin, että huomaan, että blogiani luetaan, eikä vain Maaningalla, vaan myös muualla. Asiallinen palaute auttaa minua tässäkin asiassa. Palautetta vain tulee kovin vähän. Minusta keskustelu olisi tarpeellista sekä iloisten että muullakin tavoin tärkeiden kysymysten ja asioiden keskellä. Jos ajatukseni vaikuttavat välillä varsin voimakkailta, en siis kirjoita niitä hyökkäyksenä, vaan siksi, että jokin asia on minusta todella tärkeä. Ehkä olen siis silloin apologeettisella kannalla ja haluan puolustaa sitä, minkä koen luovuttamattoman tärkeäksi.

En minä aina oikeassa ole. En ehkä useinkaan, jos tarkkoja ollaan. Mutta minäkin saan sanoa. Ja niin saat sinäkin. Olen kiitollinen, jos saan sinulta kommentteja. Ja suorastaan iloinen olen, jos rohkenet käyttää vaikka etunimeäsi, minäkin käytän koko nimeäni ja esiinnyn ihan kuvan kanssa.

Oculi eli saarna 15.3.2009 Maaningan kirkossa

Päivämäärä: 15.3.2009

Kirkkovuoden ajankohta: 3. paastonajan sunnuntai

Paikka: Maaningan kirkko

Raamatunkohta: Joh. 8:46–59 (löytyy Raamatusta, etsi itse)

Otsikko: Jeesus, Pahan vallan voittaja

Kuulimme juuri varsin suorasukaista keskustelua. Nopeasti luettuna tuo teksti tuntuisi hyvinkin sopivan juuri tähän aikaan. Kun kristittyjen pitäisi yhdessä todistaa maailmalle Jeesuksesta ja Jumalan kunniasta, niin tämä tehtävä jää tai ainakin tuntuu jäävän kai­kenkarvaisen keskinäisen kiistelyn alle. Mutta kuulemassamme evankeliumissa ei ole kysymys kaikenkarvaisesta kiistelystä. Kysymys on Jeesuksen jumaluudesta. Omalla tavallaan juuri tämä kysymys tulee lähelle meitä tämän päivän kristittyjä. Onhan kirkossamme puitu esimerkiksi kysymystä, onko Raamattu vain sanoja Jumalasta vai elävää ja voimallisesti hoitavaa Jumalan Sanaa.

Evankeliumissa puhutaan paljon kunniasta. Tuo sana maistuu hiukan vanhanaikaiselle. Nykyäänhän puhutaan vain menestyksestä ja pintaliidosta. Kunniassa on osaltaan kysymys kasvojen säilyttämisestä. Wikipediassa, verkkotietosanakirjassa sana kunnia selitetään näin: ”Kunnia tarkoittaa yksilön saamaa arvostusta yhteisössä. Lähes kaikissa kulttuureissa on kuitenkin erilaisia käsityksiä eri ryhmien tai sukupuolten kunniallisuudesta; on esimerkiksi mieskunnia ja naiskunnia. Usein kunnia edellyttää tiettyjen sääntöjen noudattamista.” Sanakirjan selitys ei ole riittävä evankeliumin sanoman ymmärtämiseksi. Jeesus puhuu juutalaisille sillä järkähtämättömyydellä, josta on kyse myös tässä sanassa ensimmäisestä Samuelin kirjasta: ”Herra, Israelin kunnia, ei tyhjää puhu eikä sanojaan peruuta. Ei hän ole ihminen, ei hän sanojaan kadu.” (1. Sam. 15:29) Jeesuksen sanat ovat yhtä järkkymättömät kuin nämä sanat Ensimmäisestä Aikakirjasta: ”Eivät ole jumalia toisten kansojen jumalat, mutta Herra on taivaitten luoja. Hänen on loisto ja hänen on kunnia, hänen pyhäkössään on voima ja kirkkaus. Maan kaikki kansat, tunnustakaa Herra, tunnustakaa Herran kunnia ja voima, tunnustakaa hänen nimensä kunnia! Tuokaa hänelle uhrilahjat, astukaa hänen eteensä, kumartakaa hänen pyhää kirkkauttaan! Vaviskoon koko maailma ja pelätköön häntä. Hän loi maan, joka pysyy eikä horju. Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Julistakaa kaikkien kansojen kuulla: Herra on kuningas! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee tuomaan oikeutta maan päälle.” (1. Aik. 16:26–33)

Jumala on iankaikkinen, ja hän tahtoo, että ihminen tulisi tuntemaan totuuden ja eläisi iankaikkisesti. Jumala ja ihminen eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Jumala on ollut aina. Hänellä ei ole alkua tai loppua. Jumalaa ei kukaan ole luonut. Ihminen on toisenlainen. Ei hän tunne eikä hallitse alkuaan tai loppuaan, syntymäänsä ja kuolemaansa. Ja hän mielii kulkea yhä useammin kohti loppuaan kuin kohti iankaikkisuutta. Lauluntekijäkonkarin sanoin: ”Mä en avaa ulko-ovea; Siellä väijyy tulevaisuutemme historia, Enkä maton alle kurkista; Sinne lakaistu on viattomuus maailmasta, ja onneksi lauluntekijä vielä lisää sanat - Mut voinhan rukoilla!” Yhä useamman ihmisen mielestä Jumala kirkkoineen vain turhaan rasittaa ihmisiä. Elämä ilman kirkkoa on monen mielestä oikeaa, iloista ja vapaata elämää. Ei ole mitään uutta auringon alla: Jo kauan sitten Herra sanoi: ”Älkää enää kysykö: "Mikä on Herran taakka?" Sillä se, joka näin sanoo, saa taakakseen omat sanansa. Te vääristelette elävän Jumalan, Herran Sebaotin, meidän Jumalamme, sanat! Näin teidän tulee kysyä profeetoilta: "Mitä Herra on vastannut sinulle? Mitä Herra sanoo?" ” (Jer. 23:36–37)

Niin, mitä Herra sanoo meille tänään. Hän sanoo näin: ”Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu.” Sanoohan Raamattu meille myös näin: Se, jolla on korvat, kuulkoon mitä Henki sanoo seurakunnille. Meidän on siis yhä vahvemmin etsittävä ja pyydettävä Jumalan Hengen johdatusta. Elämmekö me maaninkalaiset elämäämme Jumalan suuremmaksi kunniaksi, vai onko ihmisten antama kunnia meille tärkeämpää? Moni on sitä mieltä, että kirkon pitäisi ratkaista visaiset kysymyksensä yleiseen mielipiteeseen tukeutuen. Kirkolliskokous voitaisiin korvata katugallupeilla tai kyselyillä internetissä. Anteeksi nyt vain, mutta sellainen kirkko ei ole kilvoituksen kirkko eikä lopulta myöskään kunnian kirkko. Raamattu ei ole vain kirjojen Kirja, vaan se on suuren Jumalan puhetta meille pienille ihmisille. Sanassaan Jumala ojentaa meille Jeesuksen, joka sanoo: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne.”

Ei ainoastaan Raamattu kehota meitä kohottamaan katseemme Jumalaan. Toisinaan mielessäni ja korvissanikin pyörii ja soi pitkänlinjan jo lainaamani lauluntekijän Hectorin kappale: ”Kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan - On nukahtanut Jumala, tai jatkaa luomistaan. Kai avaruuden tuolla puolen jossain, missä lie - Saan vastauksen, kunhan kuolen, mutta on tää Pitkän pitkä tie... Kertakäyttöelämässä Päivä päivää kierrättää - Yöltä aikaa kerjään tässä; Tuuleen vastaukset jää... Missä piileskelet, Jumala? Ootko sisälläni, vai ulkopuolella, Vai kaiken takana?” Mut voinhan rukoilla!