Kol. 1: 12-20
Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.
Hän on näkymättömän Jumalan kuva,
esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt.
Hänen välityksellään luotiin kaikki,
kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä,
näkyvä ja näkymätön,
valtaistuimet, herruudet,
kaikki vallat ja voimat.
Kaikki on luotu hänen kauttaan
ja häntä varten.
Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta,
ja hän pitää kaiken koossa.
Hän on myös ruumiin pää,
ja ruumis on seurakunta.
Hän on alku.
Hän nousi esikoisena kuolleista,
jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen.
Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.
2 Synti kuiskii väärintekijän sydämessä
niin ettei hän enää pelkää Jumalaa.
3 Synti kiehtoo hänen silmänsä
niin ettei hän näe eikä vihaa vikojaan.
4 Hänen sanansa ovat pahat ja petolliset,
hän hylkää viisauden ja toimii väärin.
5 Vuoteessakin hän punoo juoniaan. Hän on tiellä, joka johtaa harhaan, pahaa hän ei kaihda.
6 Herra, sinun armosi on avara kuin taivas,
pilviin ulottuu sinun totuutesi.
7 Vanhurskautesi on vuoria korkeampi
ja oikeutesi kuin syvyyksien syvyys.
Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra.
8 Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan
rientävät ihmislapset.
9 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.
10 Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon.
11 Herra, suo armosi ja hyvyytesi
niille, jotka tuntevat sinut
ja joilla on vilpitön sydän.
12 Älä anna ylpeän minua tallata äläkä pahan karkottaa minua kodistani.
13 Katso, tuonne ovat kaatuneet vääryydentekijät! Heidät on lyöty, he eivät voi nousta.
Koskas kirkastuit viimeksi?
Milloin vihastuit tai suutuit viimeksi? Näinhän tuon otsikon kysymyksen voisi kai kääntää. Ainahan ei tule mieleen pyhän Raamatun viisaus: ”Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne.” (Jaak. 1:19–21)
Luterilainen kirkko viettää tänään kirkastussunnuntaita. Tänään ei ole kysymys vihastumisesta, jonka äänet kaikuisivat aivan taivaasta saakka. Päinvastoin.
”Herra, on hyvä, että me olemme täällä.” Apostoli Pietari ei tosin oikeastaan tiennyt mitä peloissaan sanoi. Mitä Pietari sitten pelkäsi? Olivathan aivan lähellä Jeesus sekä Elia ja Mooses, jotka keskustelivat hänen kanssaan vuorella. Pelko ja kunnioitus ovat joskus melkein samaa tarkoittavia sanoja. Emme aina ole kummituksen edessä, vaikka tuntisimme pelkoa. Tunsin itsekin äskettäin pelonsekaista kunnioitusta, kun seisoin Islannissa kahden mannerlaatan välisellä alueella. Maat ja mannut saattavat vavista, vaan ei Herran sana. Mieleeni tulee Vähän katekismuksen sana: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme.” Mooses ja Elia edustivat Vanhan testamentin lakia ja profeettoja. Kyllä siinä nykyihminen vähemmästäkin hämmentyisi!
Kirkastumisesta puhuminen ei ole helppoa eikä kovin konkreettista. ”Kun he laskeutuivat vuorenrinnettä, Jeesus varoitti heitä kertomasta näkemäänsä kenellekään ennen kuin Ihmisen Poika olisi noussut kuolleista. He pitivät Jeesuksen sanat mielessään ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä.” (Mark. 9:9–10) Noiden tapahtumien pöly on jo ehtinyt laskeutua. Sen me tiedämmekin, että kristillinen kirkko näki alusta lähtien Kristuksen elämänvaiheet, kuoleman ja ylösnousemuksen Vanhan testamentin lupausten täyttymisenä. Jeesukselle kirkastusvuorikokemus merkitsi entistä lujempaa ja vahvempaa kutsumustietoisuutta. Meidän kannaltamme se on hyvin onnellista. Ja sekin on onnellista, että moni elää todeksi kristityn kutsumustaan keskuudessamme.
Ehtoollisvirressä veisaamme: ”Ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan.” Siinähän se on toisin sanoin sanottu: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä.” Ennen vanhaan olivat tiet ja taipaleet pitkiä, hankalia ja hikisiä ja pölyisiä. Silti jo vuosituhansia sitten koettiin suurta iloa: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” (Ps. 122:1) Kirkko tahtoo tänäänkin tarjota kirkastusvuorikokemuksia suojissaan. Moni kanssavaeltaja kaipaa niitä sydämessään. Jumala voi antaa suruumme lohdutuksen ja täyttää kaipauksemme elävällä toivolla.
