Rukousalttareitakin on...

Pyhä Neitsyt Maria rukoilee Kristuksen kirkon puolesta.

Ikoneita on myös luterilaisissa kirkoissa

Hallgrimurin kirkon alttaria kehystää kaksi kaunista ikonia.

Luterilaisuus ei ole kaikkialla aivan samanlaista

Käväisin noin viikon lomailemassa Islannin Reykjavikissä. Siellä tutustuin pariin kauniiseen kirkkoon. Toinen ja kuuluisampi on Hallgrimskirkja eli Hallgrimuksen kirkko.

Lomille lomps! Viikoksi vain;-)

Tie kirkkoon anna löytää!

 

Olin tänään kirkossani todistamassa Apostolien päivänä toimitettua konfirmaatiojuhlaa. Selebranttina toimi seurakuntapastorimme ja minä itse olin avustajana. Alttarille saapui kahdeksantoista nuorta ja ryhmä näytti kaiken kaikkiaan oikein potentiaaliselta. Leiri oli sujunut hyvin, ilman kommelluksia. Tällaisia kokemuksia jaetaan kesäisin todella paljon kirkoissamme. Joskus, ehkä useinkin, olen konfirmaatiopalvelusta johtaessani kutsunut nuoria tulemaan kirkkoon sitten myöhemminkin. Vielä ei kutsuuni oikein ole vastattu. Luulen tietäväni syyn. Puolen vuoden mittaisen rippikoulun ja noin viikon mittaisen rippikoululeirin aikana ei ihmeitä useinkaan tapahdu. Usein tuntuu, että meidän pitäisi lyhyen rippikoulun aikana tehdä kaikki se, mihin vanhemmilla ja kummeilla olisi ollut aikaa viimeiset viisitoista vuotta. Kristillinen kasvatus on siinä missä muukin kasvatus rapautunut suomalaisissa kodeissa. Monet tärkeät polut elämän matkan varrella pääsevät ruohottumaan. Elämä lokeroituu ja ihmisen tietoisuus juuristaan himmenee.

 

Kun tuolla etelän mailla lomailemme, niin moni meistä käy tutustumassa paikallisiin kirkkoihin. Suomalainen töllistelee usein kuin kulkisi museossa. Monen monta kertaa olen havainnut paikallisten ihmisten käyttäytyvän toisin. Onhan se toki luonnollista, sillä kirkot ovat heille tuiki tuttuja. Mutta siinä se ero samalla on. Etelän mailla ihmiset käyvät kirkoissa hiljentymässä. Kerran Madeiralla eräs palvelualtis taksikuski kierrätti minua ja ystäviäni ympäri saarta. Tulimme matkalla hänen kotikaupunkiinsa, Ribeira Bravaan. ”Tapasimme” kaupungin torilla silloisen Portugalin presidentin Jorge Sampaion. Seisoimme kahden metrin päässä presidentistä. Tästä kerron vain siksi, että johdatettuaan meidät torille, hän antoi meille vapaata ja pyysi tutustumaan paikkoihin omin neuvoin. Me kuitenkin seurasimme, mihin kuljettaja meni. Hän meni kirkkoon ja siellä hänet havaitsimme erään sivualttarin luota rukoilemasta. Paikalliset käyvät siis kirkossa ja kirkkojen ovet ovat auki arkisin.

 

Eräänä kesänä Italiassa menimme erääseen syrjäiseen kirkkoon. Kirkossa vietettiin pyhää messua ja kirkko oli täynnä ihmisiä. Heidän katseensa meitä turisteja kohtaan olivat lämpimän vastaanottavia. Kun rauhantervehdyksen aika tuli, meitä ei katsottu kuten vieraita ja muukalaisia. Pace! – kertoivat sanat ja katseet sydämeltä sydämelle. Joskus tuntuu kuin olisin syntynyt ihan väärään maailmankolkkaan. Kun toista kertaa elämässäni tulin taannoin Assisin ikivanhaan kaupunkiin, tuntui kuin olisin tullut kotiin. En pysty kokemusta kummemmin sanoiksi purkamaan, mutta sanomaton hyvänolontunne täytti minut. Assisin pyhän Francescon basilika seisoo vakaasti paikoillaan, vaikka muutama vuosi sitten maanjäristys sitä ravistelikin. Silloin surin Giotton ja Cimabuen freskoja, joita sittemmin on taidokkaasti korjailtu, mutta eiväthän kaikki vauriot kuitenkaan täydellisesti eheydy. Niinhän se taitaa olla meidänkin elämässä. Valitettavasti.

 

Ehkäpä vauriot ovat syynä siihen, että tie kirkkoon ruohottuu. Saarnat eivät ole aina olleet evankeliumin julistamista, vaan syntisten synkkää syyllistämistä. Kaksi tuhatta vuotta sitten äidit toivat Jeesuksen luo lapsia. Jeesus oli tietenkin silloin luuta ja verta, sanansa mittainen mies. Mutta me unohdamme sen, että myös meille Kristus on todellisesti läsnä sanassa ja varsinkin pyhissä sakramenteissa. Leipä ja viini ovat meille usein vain leipää ja viiniä, vaikka uskossa vastaanotamme todellisesti Kristuksen ruumiin ja veren. Puhutaan reaalipreesensistä. Yhä useammassa luterilaisessa kirkossa vietetään sunnuntaisin kokonaista jumalanpalvelusta, siis messua eli ehtoollisjumalanpalvelusta. Vielä äskettäin messua vietettiin melkeinpä milloin sattui eli liian harvoin kuitenkin. Kynnys alttarille nousi korkeaksi kun tie alttarille pääsi ruohottumaan. Seurakuntamme eräs luottamushenkilö kuvaili, että joku saattaa jäädä messussa ulkopuoliseksi, jos messua vietetään joka sunnuntai. Silloin on tainnut unohtua, että eihän se ole pappi joka antaa ehtoollisessa itsensä, vaan itse Kristus. Ja jos Kirkon Herra kutsuu, silloin on syytä vastata kutsuun. Tämän kutsun muodostaa jokainen sunnuntai, Herran päivä. Silloin vietetään Jumalan perheväen juhlaa.

 

Juhannussaarnaa tarjolla joka tapauksessa jo etukäteen, sillä oikea aika on 24.6.

Otsikko: Tien raivaaja

Juhannuspäivä (21.6.2008)

Evankeliumi: Luuk. 1: 57–66

Saarna Maaningan kirkossa

Moniko meistä nykyihmisistä tietää, mistä juhannuksessa on oikeastaan kysymys? Kyllähän moni sanoo juhannusta toki viettävänsä, mutta se tarkoittaa mökkielämää, saunomista ja pöydän moninaisten antimien nauttimista. Monelle juhannus merkitsee näin vain hiukan normaalia juhlavampaa vapaa-aikaa. Laitetaan siniristilippu salkoon. On valoisa keskikesän aika!

Juhannus tulee nimestä Johannes. Tämän kristillisen pyhäpäivän aiheena on ”Tien raivaaja”. Kysymys ei kuitenkaan ole mökkitiestä tai saunapolusta. Tämä päivä on Johannes Kastajan, Herran edelläkävijän, muistopäivä. Tämä juhla kutsuu meitä kaikkia raivaamaan tietä Jeesukselle, joka on meidän kaikkien todellisin elämä.

Tämän pyhäpäivän keskushenkilö kuitenkin on Jeesus. Johannes tuli raivaamaan hänelle tietä. Johannes tunsi tehtävänsä rajat: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30) Johanneksella oli tärkeä tehtävä, mutta sen hän tiesi, että Jeesuksen tehtävä oli oleva vielä monin verroin tärkeämpi: ”Minun jälkeeni tulee minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes kumartumaan ja avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Minä olen kastanut teidät vedellä, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä.” (Mark. 1:7-8) Johanneksen saama tehtävä oli alisteinen Jeesuksen saamaan tehtävään nähden.

Juhannus on valon juhla. Iloitsemme keskikesän auringosta. Onko juhannuksemme siis säistä riippuvainen? Onko juhannus pilalla, jos sataa? Juhannuksenvietossa on helppoa keskittyä ulkonaisiin tekijöihin, kuten sää ja grillimakkara ja ehkä myös katiska. Juhannus on enemmän kuin vain iloinen keskikesän juhla. Juhlan jälkeisiä aikoja ounastellessa voimme nyt nostaa esille nämä Raamatun sanat: ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20) En halua toki tänäänkään pilata kenenkään juhlatunnelmaa synkkämielisellä moralisoinnilla, mutta karu tosiasia on, että pian lehdistä taas luetaan uutisia turhista kuolemista, humalaisten hukkumisista, perheriitojen karmaisevista päätöksistä. Monille joudutaan lukemaan lakia, ja monet joutuvat lukemaan tiilenpäitä. Tämä kaikki olisi kuitenkin vältettävissä. Tämä kaikki on turhaa, turhuuksien turhuutta. Kysymys on todellakin turhista kuolemista, turhasta hädästä ja turhasta ahdistuksesta. Keskikesän nautinnoilla ei voi korvata sitä sanomaa, joka on sillä todellisella juhannuksella, jota kirkko viettää Johannes Kastajan muistopäivänä. Johannes tuli valmistamaan tietä Jeesukselle. Johannes joutui raivaamaan tietä. Luemme Raamatusta tärkeää, ajatonta profetiaa: ”Harhautuneena kansa kulki omien halujensa teitä. Ne tiet minä olen nähnyt. Mutta nyt tahdon parantaa tämän kansan, johtaa sen askelia, tahdon antaa sille lohdutuksen. Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän. Minä annan rauhan, rauhan lähelle ja kauas - sanoo Herra - ja minä parannan heidät.” (Jes. 57:17–19) Nimi ”Johannes” merkitsee: Jumala on armollinen. Armollisuus ei ole aivan samaa kuin sormien läpi katsominen. Jumala ei katso sormien läpi, hän katsoo suoraan sydämeen. Pyhän Hengen parantavalla armovoimalla hän puhdistaa sydämen, siis anteeksiantamuksellaan ja täydellisellä armollaan Jeesuksen Kristuksen tähden. Johannes saarnasi parannusta synneistä väkevästi. Monet loukkaantuivat ja käänsivät selkänsä. Johannes oli peili, josta karu totuus taisi näkyä liian tarkasti. Mutta kun äsken laskettelin totuuden sanoja juhannuksen nykymenosta, niin täytyyhän tässä saarnata armoakin. Jumalan ihmeellistä armoahan se on, että toisaalta kaikella rypemisellähän me pelastuksen ansaitsemme, emme pysty siihen hyvyydellämme. ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” (1. Joh. 4:10–11)

Arvoisat sanankuulijat!

Iloitkaamme tänä juhannuksena keskinäisestä yhteydestämme. Nauttikaamme kaikista niistä lahjoista, jotka saamme hyvältä ja ihmisiä rakastavalta Jumalalta. Muistakaamme, että vesisade ei huuhtele pois sydämen juhannusta, jonka keskellä säteilee sanoma armollisesta Jumalasta, joka tulee antamaan ainoan Poikansa meidän keskuuteemme, jotta saisimme kuunnella iankaikkisen Isämme ikuista rakkauden ääntä. Niin kuin Johanneksen, myös kirkkonsa Jumala on lähettänyt pyhän valon todistajaksi. Johanneksen tehtävänä ei ollut korostaa itseään tai tehtäväänsä, vaan hänen tehtävänään oli valmistaa tietä Jeesukselle. Kirkon tehtävänä on muistuttaa ihmisiä siitä, että ainoastaan Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Jeesus Kristus on tärkein ja ainoa todellinen uskon esikuva. ”Usko merkitsee syvää luottamusta Jumalaan, kaiken luojaan. Jumala haluaa lahjoittaa elämäämme perusturvallisuuden yhteydessä itseensä, joka elämän antajana on kuolemaa vahvempi. Usko liittyy kiinteästi ihmiselämän eri vaiheisiin. Rukouksena, kiitoksena ja ylistyksenä se on elävää vuorovaikutusta, eräänlaista keskusteluyhteyttä Luojan ja luodun välillä.” (http://evl.fi)

Ken on luonut sinitaivaan?

Mä mistä löytäisin sen laulun?

Kiitoksen aiheita elämässä on vaikka kuinka paljon. Miksi sitten kiittämättömyys on maailman palkka? Apostoli Paavali kirjoitti: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1. Tess. 5:18.) Onpa siinä vaikea tehtävä! Mutta ehkäpä olisi terveellistä muistaa, ettei kiitos ole vain yksi suorituksistamme. Kiitollisuus on yksi elämän tärkeimmistä voimavaroista. Monelle rakkaassa kiitosvirressä lauletaan näin: ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta.” Viime aikoina olen ajatellut, että tähän asti kaikki hyvin. Mutta kun tuo virsi jatkuu näin: ”Jota elinaikanani olen saanut tuntea.” Miksi kiitollisuuden pohjaa pitäisi näin rajata? Onko elämä vain se, mitä näen, koen ja tunnen? Saatan syyllistyä hiusten halkomiseen, mutta pohdiskelen siitä huolimatta.

Tässä maailmassa onnesta ja menestyksestä ei aina suinkaan kiitetä Jumalaa. Mihin siinä Jumalaa tarvitaan, kun muutenkin menee hyvin? Ei tule enää mieleen, että kaikki on Herran, hopeat ja kullat, sekä asuttu maa ja maanpiiri. Kaikki on Herran kahdella tavalla. Jumala on luonut kaiken. Hän on tehnyt tämän kaiken Sanallaan. Jumalan luova Sana on Jeesus Kristus. Tämä muistaen on hyvä tehdä vähän eroa. Joskus huolimattomasti sanotaan: ”Ennen Kristusta, jälkeen Kristuksen.” Alussa oli Sana, Kristus Jumala. Ennen häntä ei siis ole ollut eikä ole mitään. Kristus on sama iankaikkisesti. Hänen jälkeensäkään ei ole eikä tule mitään. Käytettäköön siis näitä muotoja: Ennen Kristuksen syntymän, jälkeen Kristuksen syntymän. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Tässä pelastavassa nimessä, Jeesuksen pyhässä ja elämää antavassa nimessä, alkaa luterilaisessa perinteessä uusi kalenterivuosi. Oletko katsonut (luterilaisesta) kalenteristasi, kenen nimipäivä on 1. tammikuuta? Se toinenkin tapa liittyy Jeesukseen, hänen kertakaikkiseen ja täydelliseen pelastus-, lunastus-, ja sovitustyöhön. Lainaanpa pyhää Paavalia: ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” (Fil. 3:12–14) Vaikka siis saisin asunto- ja autolainani maksetuksi, niin enhän minä mitenkään ole maalissa asti. En näillä maallisilla töilläni rakenna minkäänlaisia tikapuita taivaallisen Isämme luokse. Eipä niitä tikkaita tosin muutenkaan ole tarjolla. Tästä seuraa se positiivinen mahdollisuus: ei ole mitään mahdollisuutta olla tönimässä toisia pois tikkailta!

Kiitän Jumalaa Johannes Brahmsin Saksalaisesta Sielunmessusta. Parin kymmenen vuoden ajan mielessäni ovat soineet psalmien kirjan sanat: ”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä.” Suomalaisessa tekstissä on yksi ongelma. Päiville pantu määrä tarkoittanee monen mielessä lukumäärää. No, missään ei ole kuitenkaan sanottu, kuinka kauan itse kukin meistä täällä tallustaa. Saksalainen teksti puhuu ymmärrettävämmin lukumäärän sijaan päämäärästä. Elämälläni on paitsi loppunsa, myös päämäärä. Kristitty elää elämäänsä päämäärästä käsin. Eikö se ole hienoa ja kiitoksen arvoista: ”Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme, sen näkevät monet ja pelkäävät ja turvaavat Herraan”. (Ps. 40:4) Se, että muistan kuolevaisuuttani, ei tarkoita, että murehdin kuolevaisuuttani. Ehkäpä tärkeämpää on, että ymmärrän jokaisen hetken merkityksen. Yhtään tyhjää hetkeä ei ole. Yhtään merkityksetöntä hetkeä ei ole, vaikka toisinaan elämässä toteutuvat Saarnaajan kirjan sanat: ”Kaukana on kaiken sisin olemus, syvällä, syvällä - kuka voi sen löytää?” (Saarn. 7:24)

Luterilaisen kirkon elämässä ei kovinkaan usein kuulla näitä elämälle tärkeitä sanoja: ”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä.” (Psalmi 34) Luterilainen saattaa yllättyä ortodoksisesta jumalallisesta liturgiasta, sillä sehän on täynnä raamatullista kristillisyyttä. Raamattua ei siis vain suudella, kuten harhaisesti jotkut luterilaiset ajattelevat, vaan sitä kuullaan ja kuunnellaan kauniin rukouksellisessa ympäristössä. Luterilaisessa messussa ei aina koeta rukouksellisuutta, vaan enemmänkin kuivaa suorittamista. Mutta kaiken kaikkiaan asiat taitavat olla näin: myös vastoinkäymiset ja vaikeudet, pienet ja suuremmat ovat kiitosaiheita. Ne, jos mitkä pitävät meitä lähellä Jumalaa. Ja niinpä se löytyi laulukin: ”Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen. Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi.” (Ps. 13:6)