In hoc signo vinces (pidäthän rukousta elonmerkkinä Jumalan edessä)

In hoc signo vinces eli tässä merkissä voitat

Luterilaisessa kirkossa ei monen mielestä puhuta tarpeeksi Pyhästä Hengestä. Ehkä asia on näin. Taannoinen jumalanpalvelusuudistus teki yhden tärkeän muutoksen. Ennen uudistusta nimettiin kirkkovuoden pisimmän kauden pyhäpäivät Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän mukaan. Silloin puhuttiin myös kirkkovuoden juhlattomasta kaudesta. No, eihän se nyt aivan juhlatonta ollut. Onhan jokainen sunnuntai Herran päivä ja pieni pääsiäinen. Uudistuksen jälkeen kirkkovuoden jälkipuoliskon pyhien laskenta aloitetaan helluntaista. Kirkkovuoden suurin jakso onkin Pyhän Hengen aikaa ja seurakunnan aikaa. Kristus ei ole näkyvänä seurakuntansa keskellä, vaan sanan ja sakramenttien kautta Pyhän Hengen voimassa. Seurakunnan ajassa korostuu inhimillinen vastuu Jumalan antamasta tehtävästä: menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.

Seurakunnan aika eli Pyhän Hengen aika korostaa sitä, että Jumalalla ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Jumalalla ei ole muita jalkoja kuin meidän jalkamme. Seurakunnan kollektiivinen muisti on tallentanut kestävästi sen, mitä Jeesus teki ja sanoi. Jeesus meni sinne, minne tämänkään päivän hurskaat eivät edes päätään käännä. Jeesus kosketti sairaita ja syntisiä. Jeesus, joka on läsnä jokaisen uskovan sydämessä Pyhän Hengen voimassa. Tämä Jeesus sanoo: ”Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani.” Eroa muuten on sillä, sanoiko Jeesus vai sanooko Jeesus! Jeesus sanoo! Me emme muistele menneitä, kun kuuntelemme raamatunlukua, vaan me kuulemme Kristuksen, elävän Jumalan äänen. Jeesus ei puhunut vain ensimmäisille seuraajilleen, vaan hän puhuu meillekin Pyhän Hengen voimassa. Psalmien kirjasta löytyy oivallinen rukous jokaiselle meistä: ”Herra, avaa minun huuleni, niin minä julistan sinun kunniaasi”. Tämä rukous on sydämeni huulilla kun nousen saarnastuoliin. Jokaiseen aamuunkin se sopii ensimmäiseksi rukoukseksi.

Mutta tiedän vielä paremman tavan aloittaa ja päättää kristityn päivä. Siunaa itsesi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä silloin rukoilet, että Jumala siunaisi ajatuksesi, tunteesi ja tekosi. Näin voisivat tosin alkaa myös radion aamu- ja iltahartaudet. Joskus niitä ei erota muista pakinoista muuten kuin loppumusiikin avulla, eikä välttämättä silloinkaan. Minua ilahdutti suunnattomasti kerran se, kun seurakuntapiirin maallikkovetäjä aloitti kokoontumisen trinitaarisesti. Eipä ole epäselvyyttä siitä, missä merkeissä kokoonnutaan. Siis hyvissä merkeissä, sillä meidän kanssamme on Jumala. Tätähän Jeesus meille uskoville merkitsee. Hän, joka rukouksissa puhuu kanssamme. Jeesus kävi, kuten tunnettua, tapansa mukaan synagogan jumalanpalveluksissa. Kauas olemme suistuneet näistä Jeesuksen askelista. Eipä mieleen muistu nykykristityllä sekään, mitä Jeesus sanoi kadunkulmissa toimivista hartaudenharjoittajista. Eihän rukous ole ensisijaisesti mikään toimitus tai velvollisuus, vaan se on hengittämistä ja siten elonmerkki, paremmin sanoen elämää. Rukous on yhtä luonnollista ja elintärkeää kuin hengittäminen. Emme saisi tehdä siitä suoritusta, jonka määriä sitten esittelemme kanssaihmisille tai Jumalalle. Eihän hengittämisellä ole ääriä tai määriä!

Niin kuin kukaan ei ilman Pyhän Hengen vaikutusta voi sanoa ”Jeesus on Herra”, niin ei ilman Pyhän Hengen vaikutusta voida puhua rukouksestakaan. Rukous on ihmisen reaktiota koettuun avuntarpeeseen, onneen ja menestykseen, mutta joka tapauksessa erityisesti Jumalan aktioon, siihen että hän on antanut meille Henkensä, meille Kristukseen kastetuille. Yhtä vähän kuin kukaan voi ”pumpata” itsestään uskoa esiin, yhtä vähän kukaan voi synnyttää itseään rukoukseen. Jos rukous on suoritusta, voimme erehtyä lähes saman tien luulemaan rukousta kaupankäynniksi ihmisen ja Jumalan välillä. Unohdamme sen, että Jumala on ihmistä suurempi, ja että hän on jotain aivan muuta kuin käsityksemme hänestä. (ganz anderes)

Kaupankäynnistä tuli mieleeni veljeni ammoiset soittotunnit. Aloimme käydä tunneilla samaan aikaan. Veljeni motivaatio loppui vähitellen. Lopun alkua oli varmasti se, että vanhempiemme piti maksaa veljelleni, että hän lähtee tunneille. Voiko näin käydä uskonelämässä? Jos siltä tuntuu, muista, että sinussa on Henki, joka synnyttää jokaisen todellisen rukouksen:

“Rakkaus, opeta minua, hengähdä minussa, Vihanta Henki, että minusta kumpuaisi puhdasta vettä, että huokaus kohti hyviä tekoja saisi kyyneleet virtaamaan ja suloinen tuoksu tulvahtaisi pyhästä työstä. Päivällä tahdon harjoittaa tyyneyden hyvettä ja yöllä voidella kaikki kivut.” (Hildegard Bingeniläinen)

Kumman jäljessä kuljemme, katoavan vai katoamattoman?

Ajankohta: 2. sunnuntai helluntaista (25.5.2008)

Otsikko: Katoavat ja katoamattomat aarteet

Evankeliumi: Luuk. 12: 13–21

Muuan mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon." "Mitä?" kysyi Jeesus. "Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?" Hän sanoi heille kaikille: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa."  Ja hän esitti heille vertauksen: "Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?' Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."

Saarna

Maaningan kirkossa

 

Kun tulee puhe katoavista aarteista, niin varsin usein käännämme huomion ulospäin omasta elämästämme. Toteamme, etteihän meillä juuri mitään ole. Tämä se on meille kaikille tuttua hurskastelua ja ulkokultaisuutta. Tuolla naapurilla ovat asiat varmasti paljon paremmin, katsokaapa sinne!

Me elämme ulkonaisen runsauden ja yltäkylläisyyden keskellä. Valitamme kyllä polttoaineiden hintojen olevan hirveitä, ja tankkaamme tankin täyteen mukisematta. Oikeasti köyhillä ei ole varaa ajaa autolla. Toisin sanoen juuri nämä katoavat tavarat ja aarteet ovat silmiemme edessä jatkuvasti, ja täyttävät liian usein myös sydämemme. Elämämme pinnallistuu ilman että siinä tuntuu mitään ongelmaa olevan. Vain hetki, ja elintasosta, jonka olemme saavuttaneet, muodostuukin vähimmäistaso, jonka alla vaanii kurjuus ja kuolema.

Mikä sitten on katoavaa? Eiköhän kaikki se, mikä ei lähde mukana hautaamme. Eiköhän kaikki se, mitä ei taivaassa tarvita. Vaikka juuri mitään ei lähde mukaan täältä, me silti vingutamme visaa ja nostamme luottorajoja. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn, sillä onhan tämä tuiki tuttua itsellekin. En tosin asu omakotitalossa, vaikka kyllä kai kirkkoherran pitäisi, kun noita pappiloitakaan ei juuri ole olemassa. Me elämme niin kuin taivaan Isä ei pitäisikään lapsistaan huolta. Yritämme varmistaa tulevaisuuden ja terveyden rakentamalla katoavia kulisseja ympärillemme.

Mitä voimme pitää katoamattomana? Apostolinen uskontunnustus on lausuttu kristillisessä jumalanpalveluksessa noin 1700 vuoden ajan. Eikö se jo ole jotain pysyvää ja myös muuttumatonta? Ei, se ei ole vastaus kysymykseen. Mutta se kyllä viittaa katoamattomaan. Uskontunnustuksessa me tunnustamme uskomme Jumalaan, ”jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi”. (Jaak. 1:17) Jumala, joka on rakkaus, on iankaikkinen, siis katoamaton. Tuntuuko siis ajatus katoamattomuudesta kaukaiselta? Onko se millään tavalla osa elämäämme? Ihminen ei tunnetusti näe nenäänsä pitemmälle. Eikä aina myöskään nenän taakse. Mutta, jos puhumme uskosta, toivosta ja rakkaudesta, niin puhe väkisinkin liippaa varsin läheltä Jumalaa. Tokihan nykyihminen pyrkii puhumaan uskosta, toivosta ja rakkaudesta täysin maallisina käsitteinä, mutta eipä tuollaisesta puheesta tule kovinkaan uskottavaa ja luontevaa. Usko, toivo ja rakkaus ovat säilyneet kautta sukupolvien ketjun. Sopii siis kysyä, mistä ne saavat voimansa? Niiden laita taitaa olla samoin kuin Kristuksen kirkonkin. Jos kirkko olisi täysin inhimillinen todellisuus, niin olisi se haihtunut omassa mahdottomuudessaan jo kaksi vuosituhatta sitten. Uskon, toivon ja rakkauden kautta avautuu katoamattomuus meille, ihmisille, jotka luulemme että usko, toivo ja rakkaus olisivat ostettavissa. Kaikki ne liittävät ihmisen johonkin itseään suurempaan. Me uskomme sillä uskolla, jolla eivät vain isäimme ennen meitä ole uskoneet, vaan jollaista ainoa Poika osoitti Isäänsä ja meidän Isäämme kohtaan. Me toivomme sillä toivolla, joka kestää vaikka inhimillistä toivoa ei olisi: ”Sinä saat olla luottavalla mielellä, sillä toivo elää, olet turvassa.” (Job. 11:18) Me rakastamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on rakastanut ensin meitä, sillä mitään muuta todellista rakkautta ei ole. Raamatullista käsitettä ”rakkaus” voidaan valaista näillä Laulujen laulun sanoilla: ”Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.” (Laul. l. 8:6-7) Kun siis nykypäivän ajatuksia ja sanoja rakkaudesta verrataan raamatulliseen käsitteeseen, voidaan todeta että rakkaus on paljon enemmän. Oikeastaan iltapäivä- ja aikakauslehdistä voimme lukea sen, mitä rakkaus ei ainakaan ole.

”Suuret ovat Herran teot! Joka niitä rakastaa, tutkii niitä.” (Ps. 111:2) Herran suuret teot tuntuvat jäävän kaiken katoavan sälän alle. Mutta onneksi tällainen tuntu ei ole koko totuus. Miksi me niin usein murehdimme vähäistä uskoamme, emmekä tunnusta, että sekin vähä kantaa meille Jeesuksen Kristuksen ja koko hänen armonsa ja rakkautensa? Uskon kautta ymmärrämme osallisuutemme katoamattomuudesta. Me kuitenkin huolehdimme ja hätäilemme niin monenlaisten kysymysten keskellä, että yksinkertaisesti olemme liian lähellä itseämme nähdäksemme kokonaistilanteemme selkeästi. Usein tällaisessa tilanteessa auttaa se, että voi puhua jonkun toisen kanssa. Kaikkein parhaimmaksi avuksi Jumala on antanut meille Jeesuksen, sydämen aarteen. Meidän täytyy jokaisena päivänä pyytää Pyhää Henkeä avuksemme, sillä Jumalan Henki on lohdutuksen Henki, viisauden Henki, rakkauden Henki, toivon Henki, totuuden Henki. Pyhä Henki on toinen Puolustaja. Toinen Puolustaja on itse Vapahtajamme, Jeesus Kristus, Kristus Jumala. Pyhä Henki synnyttää kristityssä synnintunnon, jota me kaikki tarvitsemme, jotta ymmärtäisimme, millä tavoin Jeesus puolustaa meitä syntiä ja turhuuden henkeä vastaan, mutta ennen kaikkea todellista pahuutta vastaan. Meille tärkeässä virressä lauletaan: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.” (Vk. 600) Pahan valta on myös mammonan valtaa, jota ei lainkaan tarpeeksi kammoksuta. Kun uskomme Herraan Jeesukseen, niin meillä on katoamaton aarre taivaassa. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi!

 

Luoja tietää, mutta kertooko!

Kirkko kirkossa?

Kristus itse on todellinen Kirkko! Hän on tosi viinipuu, kuten pyhä Raamattu todistaa. Pyhässä puussa on tuuhea oksisto, jota yhä vain jaetaan ja jaetaan. Jaetaan ja jaetaan! Eiköhän suunnan pitäisi olla kuitenkin sen, että Kristus-puuhun oksastetaan. Nykyään tuntuu, että yhteisestä puusta irrotetaan yhä uusia oksia. Tätä tapahtuu suvaitsemattomuudessa, oikeassa olemisen pakossa, tuomitsemisen halussa, siis silloin, kun ”kirkko kirkossa” toteutuu suojamuurien rakentamisena. Sen sijaan, että näkisimme sen, mikä kaikkia kristittyjä yhdistää, näemme vain sen, mikä erottaa, ja savuavat rauniot.

Mielelläni ajattelisin, että elämme sentään jonkinlaisessa jatkumossa, joka on saanut alkunsa Kristus-tapahtumasta (noin vuonna 30 jälkeen Kristuksen syntymän). Jumalan perhe näyttää kuitenkin olevan kuin aivan tavallinen suku perintöriitoineen. Siinä ne siteet ja suhteet paukkuvat ja katkeavat jo kauan ennen kuolemaa. Suvuista ja kirkoista kun lähdetään nykyään ovet kolisten. No, eihän tässä ole mitään uutta.

Ilmaus ”Katolinen kirkko Suomessa” on mielestäni erinomainen. Muistankohan oikein, että jokin aika sitten Luterilaisen maailmanliiton suunnalta heitettiin ehdotus, että täällä olisi myös ”Evankelis-luterilainen kirkko Suomessa”. Olisi se minusta parempi. Se nimittäin kertoisi, että kuulumme täällä johonkin, mikä rikkoo ihmisten asettamat maantieteelliset rajat. Ajatus ei varmaankaan mene läpi ihan hetkessä. Nationalismin takia kun ei tarvitse mennä Balkanille saakka. Minäkin kuulin lapsuudessa, että ”Suomi suomalaisille, roskat Ruotsiin!”

Tilanne niin idässä kuin lännessä arveluttaa. Hengellinen ja maallinen vallankäyttö lyövät kädet yhteen vieläkin esimerkiksi maallisten vaalien tullen. Luulin vielä äskettäin, että Kristus olisi kaiken siunaaja ja pyhittäjä, nimittäin niin, että kaikkea mahdollista liikehdintää ei toki siunata, vaan että mitään todellista siunausta ei ole ilman Jumalan pelastavan tahdon etsimistä ja noudattamista. Mutta eipä mitään uutta auringon alla. Liittoutuminen vallanpitäjien kanssa, uskonnon ja maallisen vallankäytön sotkeminen varmaan aiheutti idän ja lännen eronkin vuonna 1054. Tuskin siihen pelkkä ”ja Pojasta” riitti.

Kirkko kirkossa –mentaliteetti johtaa monet siihen vakaumukseen, että vain ”tässä joukossa” voi pelastua. Hulluimmillaan se on sitä, että esimerkiksi vain kirkkoslaavin kielellä pääsee taivaaseen. Ei kuitenkaan tarvitse mennä rajan taakse. Kotoiset herätysliikkeet ovat juhlapuheissa kirkon rikkaus, mutta kyllä niistä riesaakin riittää. Suurin herätysliikkeistämme on sitä mieltä, että vain heidän joukossaan voi pelastua. Minäkin kurja syntinen olen vain leipäpappi, kun en ole uskomassa(, enkä edes Yrjö Massa). En todellakaan väitä, että kuuluminen kirkkoon tai sen herätysliikkeeseen olisi pelastuksen tae. Mutta kyllä sen toki pitäisi toimia pelastusasian hyväksi. Vain Kristukseen ”kuuluminen” pelastaa. Eikä Kristusta, herra paratkoon, ole jaettu. Se ei yksinkertaisesti tapahdu ihmisten toimesta. Se ei ole mahdollista!

”Kirkko kirkossa” ei toteuta sitä suomalaista seinät leveällä ja katto korkealla –ajattelua, jossa kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni kultaiset ajat. Nykyään on tapana ottaa oikeus omiin käsiin niin maailmassa kuin kirkossakin. Omaa oikeutusta ajetaan eetteriin kuin käärmettä pyssyyn.

Kirkosta ulos johtaa sitten myös sellainen ajattelu, että jos Raamattu kirjoitettaisiin tänä päivänä, tulisi siitä toisenlainen. Raamattu on tässä ajattelussa vain ja ainoastaan inhimillinen kirja. Ei siinä mitään aikojen täyttymisiä tarvita. Ei tarvita odotusta ja kyselyä, johon Jeesus on vastaus. Tulikin mieleeni rippikoulu, jossa muutaman kerran olen antanut leikkimielisen mutta silti vakavan tärpin loppukertauskoetta varten. Olen sanonut, että paras vastaus useimpaan kysymykseen on Jeesus. Ei nyt tietysti ihan kaikkiin, mutta aika moneen kuitenkin.

Välillä tuntuu, että tämä Suomen evankelis-luterilainen kirkko (toistaiseksi) laatii julkilausumia ja erilaisia ohjelmia samalla periaatteella kuin Euroopan Unioni. Jumalaa ei nimittäin turhan usein mainita. Ehkä taustalla on pyrkimys tietynlaiseen yleispätevyyteen, mutta joskus kahvista tulee tulvaveteenkeitetyn laihaa.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (toistaiseksi) on suuruuden ongelma. Sen täytyy miellyttää kaikkia, niin äkkivääriä tosiuskovia, kuin varsinkin pitkälle maallistuneita pulliaisia. Kun kumartaa joka suuntaan, niin Jumala voi siinä kumminkin unohtua. Olisi hyvä, jos luterilaisten kirkkojen yhteinen kirkkohallitus sijaitsisi vaikka jossain Genevessä. Silloin luterilainenkin kirkkolaiva olisi kenties vähemmän erilaisten tuulten heiteltävissä. Luoja tietää, mutta tuskin kertoo!

Ihminen tarvitsee juuria, niin sinäkin!

Missä ovat uskon juuret?

Minulle ja monelle muullekin on rakas kirja Antoine De Saint-Exupéryn satukirja Pikku Prinssi. Kirjassa on tärkeä aihe juurista: ”Pikku prinssi kulki erämaan halki, eikä tavannut kuin yhden kukan. Vain aivan mitättömän kukan, jolla oli kolme terälehteä. – Hyvää päivää, sanoi pikku prinssi. – Hyvää päivää, vastasi kukka. – Missä ovat ihmiset? pikku prinssi kysyi kohteliaasti. Kukka oli kerran nähnyt karavaanin kulkevan ohi: - Ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän. Näin heidät vilaukselta vuosia sitten. Mutta ei milloinkaan tiedä, mistä heidät tapaa. Tuuli kuljettaa heitä. Heillä ei ole juuria, ja se on kai aika harmillista.  – Hyvästi, sanoi pikku prinssi. – Hyvästi, vastasi kukka.”

Minulla on varsin usein hiukan samanlainen tuntu kirkossa:” Missä ovat ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän.”  Tosiaan, monenlaiset tuulet tuntuvat kuljettavan myös nykyihmisiä. ”Muuttuuko (siis) ihminen, ja mihin suuntaan?”, kuten kauniissa profaanissa laulussa lausutaan.

Niinpä niin, karavaanikin tuntuu joskus kulkevan, ja koirat haukkuvat. Jumalanpalvelusuudistus on mennyt monen mielestä puolitiehen ja joittenkin mielestä täysin turhaa. Minä olen aivan toista mieltä. Uudistus oli tärkeää paluuta kohti juuria. Meillä on suuri liturginen aarteisto olemassa, mutta niille tahtoo moni tehdä kuten aikoinaan eräs Ruotsin kuningas, joka aikoinaan ulosmittasi kirkon maallisen omaisuuden. Tänä päivänä jotkut haluavat Satumaa-tangon kirkkoon selittäen sen olen täynnä arjen teologiaa. Mitä on sellainen teologia, joka ei mainitse Jumalaa lainkaan? Tämä kysymys koskee myös Juice Leskisen poplyriikkaa. Taannoinen reformaatio ei halunnut heittää suinkaan kaikkea pois. Meillä kaikilla on monessa mielessä yhteinen perintö. Tuhat yhteistä vuotta on tärkeä aihe meille muistettavaksi.

Kunnioitan suuresti niin ortodoksista kirkkoa kuin roomalais-katolista kirkkoa. Ne ovat niitä laivoja, jotka tämän nykyajan tuulissa kääntyvät tarpeeksi hitaasti. Ei nimittäin ole tarpeellista seurata kaikkia tuulia, sillä kirkko on kyllä maailmassa, mutta ei maailmasta. Kun katson hengellisessä mielessä idän ja lännen vanhoja kirkkoja, niin tunnen kääntäväni katseen samalla omiin juuriini. Jos luterilainen kirkko on minulle äiti, niin roomalais-katolinen kirkko on isoäiti, jota lapsenlapsen on syytä kunnioittaa. En ole luonnollisesti aina ymmärtänyt omaa äitiäni ihan varmasti. Minulla on tunne myös, että en edes tiedä isoäidistäni mitään. Näin on muuten omassa elämässäni. Kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen kuin muistini on voinut tallentaa pienen pojan kokemuksia. Kirkollisessa mielessä tilanne ei onneksi ole sama.

Vapaa-ajattelijat tuntuvat pitävän kirkkoa historiallisena jäänteenä, jota maailman tuulet vähitellen haihduttavat. Onneksi hekin siis pitävät kirkkoa historiallisena. Verrataanpa kysymystä kirkon historiallisuudesta Jeesuksen historiallisuuteen. Jeesus-niminen mies on ollut olemassa paatuneimmankin ateistisen tutkijan mielestä. Hänen merkityksestään ollaan toki monenlaista mieltä, mutta olemassaoloa ei enää kiistä kukaan, joka tietää, mitä historia on. Historia ei siis ole vain täynnänsä satuja ja tarinoita. Historia merkitsee siis tärkeää ja aina muistettavaa todellisuutta. Mekin olemme osa historiaa ja sen jatkumoa jo nyt.

Monenlainen juurettomuus lisääntyy maailmassa. Tätä kuvaa hyvin lastenvirren alku: ”Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen.” Huomaa menneen ajan muoto, imperfekti. Lapsia ei opeteta käymään kirkossa, heitä ei tuoda pyhäkouluun, heille ei opeteta ruoka- ja iltarukouksia. Miten olikaan Jeesuksen aikoina. Jeesuksesta kerrotaan, että hän meni tapansa mukaan synagogan jumalanpalvelukseen. Luterilaisuudessa on joskus moitittu tapakristillisyyttä synkin termein. Olisipa kannattanut lukea Jeesuksesta vähän paremmin. Hyvät tavat kaunistavat aidosti, sillä ne eivät koskaan nouse tyhjästä, vaan kertovat, mitä me kunnioitamme ja arvostamme ja pidämme pyhänä.

Olin muutamia vuosia sitten kuusi päivää unkarilaisessa Pannonhalman luostarissa. Lepäsin rukouksessa katolisen benediktiiniperinteen keskellä. Osallistuin palveluksiin, joiden kielestä en ymmärtänyt juuri mitään. Toki luterilaisen messun tunteminen auttaa katolisessa messussa. Sunnuntain toinen messu (muistaakseni) oli täynnä nuoria. Luostarin yhteydessä on poikakoulu. Pojat osasivat totta vie käyttäytyä kirkossa. Genufleksio (polvien notkistaminen) sujui pojilta tummissa puvuissa mallikkaasti. Ei tullut tarvetta antaa korvapuustia kuten kotikirkossa sunnuntai toisen perään, jos saan hiukan pistää omiani eli liioitella. Mietin, miten helposti oppilasvaihdon voisi tehdä. 160 oppilasta Maaningalta Pannonhalmaan, josta saataisiin takaisin 300 poikaa.

Kristillinen kasvatus on parhaimmillaan tarpeellista juurihoitoa. Yhteys kanssakristittyihin voi myös tehdä hyvää ymmärrykselle yhteisiä juuria kohtaan. Miksi ei meillä muka olisi yhteisiä juuria? Jos kerran Kristusta ei ole jaettu, niin eiköhän silloin muistu mieleen mitä Kristus itse sanoi: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Jos lopulta on vain yksi puu, niin eiköhän sillä vain olekin yhteiset juuret. Mitäs sanot siihen?

Sine Domenico non possumus

Pyhän edessä

Olen jo kauan sitten tunnustanut, että olen kokenut olleeni Pyhän edessä. No, ehkä tässä ei vielä mitään ihmeellistä. Mutta kun kaltaiseni luterilainen pappi on kyseessä, ja kun tämän ainutkertaisen kokemuksen ympäristön muodosti jumalallinen liturgia ortodoksisessa kirkossa. Yhtä ainoaa selittäjää tälle kokemukselle en ole löytänyt, mutta jotain tekemistä kokemuksellani on lakkaamattoman rukouksen kanssa. Sitähän ortodoksinen jumalanpalvelus, jota kutsutaan liturgiaksi, aivan konkreettisesti on. Meillä on sama Jumala ja erilaiset perinteet, ja siksi ensi alkuun voi olla vaikea hahmottaa ortodoksisen palveluksen kokonaisuutta. Mutta osallistumalla oppii ja alkaa ymmärtää. Tämä toki koskee myös omaa perinnettä. Tuskinpa kukaan omaansakaan liian hyvin tuntee tai ymmärtää.

Olen totisesti toivonut voivani kokea samaa oman kirkkoni jumalanpalveluksessa. Mutta kun perinteet ovat erilaisia. Meillä, näin minusta joskus tuntuu, mennään kohdasta A kohtaan Ö. Vielä kun joku piispammekin saattaa sanoa, että sanajumalanpalveluksen tulee mahtua tuntiin ja messuun saa mennä korkeintaan vartti enemmän. Itse olen todennut monille, että kun vapaapäivinä mieluusti käyn Valamossa, niin juuri sen takia menen kirkkoon, että sieltä ei heti tarvitse lähteä pois. Papin on tietenkin ymmärrettävä tehtävänsä, sillä jos hän on ulkona kuin lumiukko, niin miten ihmeessä satunnainen seurakuntalainen voi millään päästä sisälle. Pappi johtaa jumalanpalvelusta, mutta seurakunta on sen todellinen subjekti, toimittaja. Ei ole näytöstä. Ei ole esiintyjiä, yleisöstä puhumattakaan. On läsnä oleva, rukoileva, laulava, kiittävä ja ylistävä seurakunta.

Monen monta pyhää yötä, siis pääsiäisenä, olen valvonut ortodoksisessa palveluksessa. Olen ollut kuin tavan seurakuntalainen. Olen laulanut kirkkokuoron riveissä. Olen laulanut pappien kanssa alttarissa kulkematta Kuninkaan ovista. Olen saarnannutkin ortodoksikristiveljille ja –sisarille. Niin, luin sen hienon pääsiäissaarnan, joka on säilynyt Johannes Kultasuun nimen alla. Ei siinä kovin paljon vahinkoa ole varmaan tapahtunut, sillä luen suomenkieltä varsin sujuvasti luterilaisenakin. On ollut upeaa olla mukana pääsiäisriemussa. Sitä aivan odottaa, milloin kajahtaa ensimmäisen kerran ”Kristus nousi kuolleista! – TOTISESTI NOUSI !!!” Ja sitten kirkkoslaaviksi sama, ja kreikaksi, ja ruotsiksi, ja latinaksi. Tuosta tulikin mieleeni, että olen lukenut pyhää evankeliumia Johanneksen mukaan myös ranskaksi, vaikka osaan vain muutaman sanan ruokalistaranskaa. Mutta, mihin ei pyhä ilo innoittaisi.

Viime pääsiäisenä yksi toiveeni toteutui, vaikka se merkitsikin katkoa pääsiäisperinteeseeni ortodoksisessa kirkossa. Meillä oli Maaningan kirkon historian ensimmäinen pääsiäisyön messu. Minä toimin kanttorina ja seurakuntapastori selebroi. Kristikansaa oli noin 70 henkeä, joista suurin osa ennen näkemättömiä (kirkkoon mahtuu reilu tuhat enemmän). Ensimmäisenä lukukappaleena oli luomiskertomusta Genesiksestä. Mietin hartaasti millainen vastausmusiikki voisi tuota hienoa tekstiä seurata. Heureka! Mieleeni tuli Edvard Griegin Aamutunnelmia Peer Gyntistä. Mikä sopisi paremmin seuraamaan kertomusta elämän aamuhetkistä? Olin löytänyt netistä pilipalisovituksen, joka sopi sormiini kuin A aapisen alkuun. Pääsiäisilossa meillä luterilaisilla on vielä varaa kehittyä. Meistä on tullut taitavia siinä, että kätkemme ilon ja riemun niin, ettei siitä kerta kaikkiaan voi olla häiriötä naapurille. Mutta eipä se haittaisi, jos pääsiäisriemusta vähän ja vähän enemmänkin riehaantuisi: KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA! Tuossa tervehdyksessä sitä on jytyä. Luterilainen versio ”hyvää pääsiäistä” on laimea, eikä välitä sanomaa elämästä, joka voitti kuoleman. Samaa en siis vielä kokenut ensimmäisessä luterilaisessa, maaninkalaisessa, pääsiäisyön messussa. Siis samaa kuin ortodoksisessa kirkossa, mutta silti olen onnellinen, että saimme avata oman kirkon oven pyhänä yönä vuonna 2008.

Siunatkaa! Niin kehottaa Raamattu. Miksi luterilainen piispa muuten ei voisi siunata pappejaan, ortodoksikollegansa tavoin. On ihan toista saada esipaimenen siunaus kuin vain sanoa käsipäivää: TERVE!

Onneksi olkoon ja laulu kaikukoon: Muista, Yhteinen Isämme, äitejä valtakunnassasi

Ajankohta: Helluntai ja Äitienpäivä 11.5.2008

Otsikko: Pyhän Hengen vuodattaminen

Evankeliumi: Joh. 14: 15–21

Saarna perhemessussa

Maaningan kirkko

 

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain! Näin on soitettu ja laulettu tyttöystäville ja vaimoille, lasten äideille. Tänäänkin on monella äidillä syntymäpäivä ja tätä laulua ehkä jälleen toivotaan radiossa soitettavaksi: ”Päivänsäteenä pienenä silmiisi kurkistan, herätän sinut unestasi, ja onnea toivotan. Lailla perhosen leijailen korvaasi kuiskaamaan sanat kaikkein kauneimmat, jotka suinkin vain osaan, sillä sinulla on syntymäpäivä, mutta lahjaa ostanut en, suukko poskellesi olkoon sellainen.”

Tänään on kristillisen kirkon syntymäpäivä ja äitienpäivä. Onnea sinulle, rakkain! Jos kahta juhlapäivää täytyy viettää samana päivänä, niin tämä yhdistelmä ei ole lainkaan huonoimmasta päästä. Tänään on kaikkien kristittyjen yhteinen syntymäpäiväjuhla, sillä kirkko muodostuu kristityistä, meis­tä, jotka uskomme Herraan Jeesukseen. Kirkon, seurakunnan elämässä äidit ovat olleet tärkeällä paikalla kaikkina aikoina. Äidit toivat lapsiaan Jeesuksen luokse, ja Jeesus siunasi lapsia ja heidän äitejään. Toivossa väkevät äidit pitivät yllä kirkkoa Inkerinmaalla raskaimpina aikoina.

Vanhan sanonnan mukaan Jumala on sillä Isänä, jolla Kirkko on äitinä. Äidin ja lapsen välinen suhde on täynnä rakkautta, mutta se voi silti tuntua joskus jopa vaikealle. Ajat onneksi vaihtelevat, ja tavat. Siis niin, että huonoista tavoista voi aina palata parempiin, niihin, jotka äiti ja isäkin ovat jo kotona opettaneet. Ihminen ei loppujen lopuksi paljon muutu aikojen saatossa.

Monia ihmisiä on elämässä auttanut rukous, tuo maailman vanhin ja varmin kännykkämalli. Ja missä puhutaan rukouksesta, siellä on puhuttava myös Pyhän Hengen työstä. Pyhä Henki rakentaa ja vahvistaa jatkuvasti Kristuksen kirkkoa maailmassa. Pyhän Hengen toiminta on kristillisen elämän tae sinun kohdallasi, ja minun: ”Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26) Ilman Pyhän Hengen vaikutusta asiat muodostuvat helposti liian monimutkaisiksi. Kristittyinä meidän on turvallista rukoilla Pyhää Henkeä avuksemme: ”Taivaallinen Kuningas, Lohduttaja, totuuden Henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä, hyvyyden lähde ja elämän antaja, tule ja asu meissä ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme.” Pyhä Henki on lahjoitettu meille pyhässä kasteessa. Pyhä Henki on lahjojen lahja. Joskus vaaditaan merkkejä. Olkoon merkki sinulle ja minulle aidosti ja terveesti raamatullinen: ”Jeesus on Herra”. Jos tämän saat lausuttua ulos suustasi, sinulla on Jumalan Henki, Pyhä Henki, Puolustaja, Totuuden Henki, Rakkauden Henki, Uuden Voiman ja Rohkeuden Henki, joka opettaa ja palauttaa mieleemme kaiken, mitä Jeesus on seurakunnalleen puhunut. Niin, se Jeesus, joka on Jumalan täydellisen rakkauden täydellinen kuva, ikoni.