Arto-pappi: Credo ut intelligam

Ut unum sint

2012-01-13T00:55:00.002+02:00

Kristuksen voitto muuttaa meidät

Vuosittain vietämme maailmanlaajuisesti kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa 18.-25.1. Tämä synnin pimentämä maailma tarvitsee kristittyjen yhteistä todistusta, jotta usko, rakkaus ja toivo vahvistuisivat. Maaningalla vietämme ekumeenista tapahtumaa torstaina 19.1.2012 alkaen klo 18. Tapahtuma alkaa Karjalan Valistajien kirkosta Pihtisalmesta. Siellä pastori Harri Peiponen Kuopion ortodoksisesta seurakunnasta toimittaa rukouspalveluksen. Palveluksen jälkeen kuljemme ristisaaton myötä Maaningan luterilaiseen kirkkoon. Ristisaatossa kannamme pyhää ja kunniallista ristiä, rukousta merkitseviä kynttilöitä ja ikoneja eli ikkunoita iankaikkisuuteen. Maaningan kirkon vesper alkaa noin klo 19 ja sen toimittaa pastori Arto Penttinen Maaningan seurakunnasta. Vesperin jälkeen kokoonnumme vielä hetkeksi kunnantalolle iltateen merkeissä. Tapahtumaan ovat tervetulleita kaikki eli niin luterilaiset, ortodoksit, vapaaseurakunnan jäsenenet, helluntaiseurakunnan jäsenet, adventistit, katolilaiset ja kaikki muut kristityt, ja nekin jotka eivät mihinkään kuulu tai edes usko. Emme kysele tällaisia kuulumisia keneltäkään.

Vielä vähän aikaa...

2011-12-20T23:36:00.000+02:00

Joulun kynnyksellä

Odottavan aika on pitkä. Aina ei malttaisi odottaa. Joskus kuitenkin täytyy vain jaksaa odottaa. Näin on joulun laita. Joulu on vain kerran vuodessa. Moni vanhempi varmaan huokaa tässä kohdin, että onneksi näin on.

Vaikka joulujuhlaa vietämmekin kerran vuodessa, on juhlan sanoma meille kristityille elintärkeä ja saamme iloita siitä aina. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Sitä iloa jumalanpalvelusten enkelten ylistys ilmentää kirkkovuoden pyhäpäivinä lukemattomat kerrat: Kunnia Jumalalle korkeuksissa...

Adventin aika on muistutusta siitä pitkän pitkästä odotuksen ajasta, mikä edelsi ensimmäistä joulua. Tätä odotusta ilmentävät joulun profetian sanat: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus." (Jes. 9:1) Mistä näissä sanoissa on kysymys? Ei ainakaan vuosia tai vuosisatoja kestäneestä auringonpimennyksestä. Kyse ei ole kaamoksesta, vaikka suomalaista joulua vietetäänkin vuoden pimeimmän ajanjakson keskellä. Kysymys on enemmänkin siitä, että ihmisten sydän on erkaantunut Jumalasta ja toisista ihmisistä. Kysymys on synnin ja pahan pimentämästä maailmasta. Tästä maailmasta meillekin ovat osoituksena väkivallanteot, sodat ja härskit suunsoitot. Mekin tunnemme siis sen maailman, joka odotti Messiasta jo kaksi vuosituhatta sitten. Tämäkin maailma kaipaa ja tarvitsee Vapahtajaa. Jeesus sanoo: "Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!" (Matt. 6:23)

Hyvät tavat eivät nouse tyhjästä. Pahat tavat, teot ja ajatukset eivät nouse liioin nekään tyhjästä. Pahan valtaa ei pidä missään nimessä vähätellä. Pahan vallan löydämme varmasti myös itsestämme. Jumalanpalveluksessa saatamme toisinaan rukoilla Jumalan anteeksiantoa tällaisin sanoin: "Armollinen Jumala. Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut enkä kykene vapauttamaan itseäni. Olen rikkonut pyhää tahtoasi vastaan ja torjunut käskyjesi siunauksen. Sinä näet kaiken väärän, senkin, mitä itse en näe. Armahda minua Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden."

Jeesus syntyi siis meidän pelastuksemme tähden. Valmistaudumme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Jeesus on Vapahtajamme. Hän kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Hän mahdollisti ja teki rauhan meidän ja Jumalan välille. Hänessä löydämme rauhan myös keskuudessamme.

Joulua sanotaan lasten juhlaksi. Joulun sanomassa ei kuitenkaan ole mitään lapsellista. Joulu onkin Jumalan lasten juhla. Älkäämme kutistako joulua suun ruoaksi ja juomaksi, sillä Jumalan valtakunta on ennen kaikkea iloa ja rauhaa Herrassa Jeesuksessa.

Joulua vietämme 25. joulukuuta. Silloin on Jeesuksen syntymäpäivä. Ajat ja tavat muuttuvat ja nykyään kokoonnumme Jeesuksen synttäreille sankoin joukoin päivän etuajassa. Ihminen ei kuitenkaan muutu. Hänen perustarpeensa säilyvät samanlaisina sukupolvesta toiseen. Niinpä muistuttaisin meitä kaikkia siitä, että joulun suurin ja kallein lahja on Jeesus. Tämä lahja on tarjolla aivan kaikille: Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon! Jumalan Henki, Pyhä Henki, kykenee avaamaan sydämen jos toisenkin. Häntä saa jokainen pyytää ja huutaa avuksi: Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan! Tule, Pyhä Henki ja täytä uskoviesi sydämet, jotta usko, toivo ja rakkaus vahvistuisivat meissä kaikissa. Tule, Pyhä Henki, ja kutsu niitä, jotka ovat Jumalasta vieraantuneet.

Pian tämä sanoma jälleen kaikuu sydämillemme ja kaikelle maailmalle: Sinulle, juuri sinulle, on syntynyt Vapahtaja.

Uskon jotta ymmärtäisin

2011-10-26T23:13:00.000+03:00

Uskoa ei synny omin voimin, onneksi!

Usko on iloinen asia! Miksi me sanomme kuitenkin sen usein niin vakavin naamoin? Usko on suurin ja ihmeellisin elämämme voimavaroista. Mutta ei sen tarvitse olla tosikkomainen asia. Pyhän Jumalan edessä voi sekä itkeä että nauraa. Usko on alusta loppuun Jumalan tekoa Pyhän Hengen voimassa. Meidän uskomme on aarre saviastioissa.

Tiedämme, että joskus soppa saa makua astiasta. Ei ole aivan sama, miten maittava ateria valmistetaan. Ei ole myöskään aivan sama miten elämme ja miten uskomme. Näitä kahta mainitsemaani asiaa, elämää ja uskoa, ei voi erottaa toisistaan, mutta eivät ne merkitse samaakaan. Kaikkea ei pidä, tarvitse, eikä edes saa hengellistää. Usko ei anna meille valmista ymmärrystä kaikesta. Ihminen ei ole Jumala. Meillä on ymmärrystä etsivä usko. Yksi peruslähtökohdista on se, että jokainen meistä elää ja on olemassa siksi, että se on hyvän Jumalan pyhä tahto. Jumala tahtoo, että kaikki tulisivat tuntemaan totuuden ja näin pelastuisivat. Jumala rakastaa meitä ehdoitta ja varauksitta. Näin hän tekee, koska Jeesus on maksanut laskun puolestamme.

Usko ei tee ihmisestä toisia parempaa. Uskovalla vain on sydän taivaassa ja jalat tukevasti maan kamarassa. Usko ei tee ihmisestä myöskään toisia huonompaa. Voiko olla kenelläkään sen suurempaa taetta ihmisarvolleen kuin on Jumalan luomistyö ja tahto? Ihmisarvon takeita eivät ole menestys, terveys, rikkaus, ja monet muut asiat. Me olemme kaikki olemassa ihan tositarkoituksella.

Usko näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Miksi me uskoisimme omaan mahdottomuuteemme, kun Jumalan kädessä ovat kaikki mahdollisuudet. Jumala tahtoo parantaa sairaat, nostaa masentuneet uuteen rohkeuteen ja herättää kuolleet elämään. Kyse ei ole vain ruumiillisesti kuolleista, vaan kyse on yhtä paljon myös hengellisesti kuolleista. Jumala voi vaihtaa tyhjyytemme ja merkityksettömyytemme toivoon ja tulevaisuuteen.

Jeesuksen eläessä monet epäilivät häntä tai loukkaantuivat häneen, torjuivat hänen jumaluutensa ja pitivät häntä kansanvillitsijänä. Näin on yhä tänä päivänä. Moni ärsyyntyy "jeesustelusta". Monelle Jeesus-nimen lausuminen on jo tuota "jeesustelua". Meidän on rukoiltava Pyhää Henkeä avuksemme. Hän on Viisauden Henki, Rohkeuden Henki, Rakkauden Henki. Pyhä Henki on vahva puolustajamme synnin ja pahan valtaa vastaan. Pyhä Henki antaa meille turvallisen ymmärryksen omasta syntisyydestämme ja Jumalan Sanassa näyttää meille Jeesuksen. Jeesus on kulkenut koko ihmisen tien. Hän on kipujen mies ja sairauden tuttava. Jeesuksessa me saamme varmuuden siitä, että Jumala todella rakastaa meitä ja hän ymmärtää meitä. Jeesuksessa Jumala katsoo meitä ja näkee synnin ja kuoleman vallasta lunastettujen lauman.

Usko ja epäusko taistelevat myös jokaisen kristityn sydämessä. Uskontunnustus on paitsi tunnustus myös rukous: Herra, minä uskon. Auta minua epäuskossani. Lisää uskoani. Lisää toivoani. Lisää rakkauttani. Jumalalta me saamme rukoilla kaikkea sitä, mitä me elääksemme tarvitsemme. Ja Jumala antaa sen, mitä me elääksemme tarvitsemme. On turvallista ajatella tätä kaikkea myös yhteisen elämämme kannalta. Eihän hän yhdelle kaikkea sitä anna, mitä rukoilemme ja haluamme. Usein hän antaa paljon enemmän, ja tämän ymmärrämme parhaiten seurakuntayhteydessä. Meidän on ajateltava erityisesti sitä, mikä vahvistaa lähimmäistämme. Siksi Jeesuksen seuraaja joutuu arvioimaan oman uskonsa perusteita: Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.

Salattu Jumala, onneksemme...

2011-07-08T09:13:00.001+03:00

Jumala on toisenlainen

Jumala on armollinen Isä, joka tahtoo lapsiltaankin armahtavaisuutta. Voisimmeko olla enemmän harhassa, jos elämme todeksi tällaista lausetta: ”Jumala armahtaa, minä en!” Tällainen on mielestäni myös huonoa huumoria. Jeesus opettaa meitä rukoilemaan Jumalaa, Isäämme, näin: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Tästä rukouksesta Jeesus itse opettaa näin: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14) Jos olemme kristittyjä muutenkin kuin vain nimeltä, ja sydämessämme elää tulevaisuus ja toivo Kristuksessa, ei meillä ole oikein muita vaihtoehtoja kuin suostua armahdukseen ja armahtaa muitakin, Jumalan kuvaksi luotuja. Mutta sehän oikein hyvä ja terve mahdollisuus, siihen kannattaa suostua, ja vot alkaa elämä maistua!

Jumala tahtoo armahtavaisuutta, ei uhrimenoja. Kristuksen kertakaikkinen uhri tuppaa kuitenkin unohtumaan totisiltakin vaeltajilta. Siinä, missä kirkon alttari on jo lähes unohdettu Jumalan pyhän ja hoitavan läsnäolon paikka, median alttareille kannetaan yhä sakeammin uusia uhreja. Erilaisia ihmiskohtaloita riepotellaan aivan surutta. Lehdet ja muu media on huolissaan vain levikistään. Tiedon jakamisen sijaan media myy itseään. Tätä kaikkea perustellaan usein sananvapaudella, mutta eihän vapaus merkitse koskaan mahdollisuutta tehdä mitä tahansa. "Kaikki on minulle luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni.” (1. Kor. 6:12) Mikään ei nouse tyhjästä, ei hyvä eikä paha: ”Armollinen Jumala. Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut, enkä kykene vapauttamaan itseäni.” Apostoli Paavalikin tämän tiesi ja tunsi: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” (Room. 7:19–20)

Kieltoja enemmän Jumalan Kymmenen käskyä ovat vapauttavia ja elämää suojelevia viittoja. Kahdeksas käsky on yksi rikotuimpia: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Jos et pidä naapurista, pidättäydy silti kertomasta hänestä valheita. Kateus kyllä vie kalatkin vedestä, mutta voisi sitä ainakin yrittää kääntää positiivisemmaksi energiaksi. Mutta onnistuneeko savolaiselta?

Neljännen sunnuntain helluntaista aiheena on ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”. Kysymys on tietenkin elämästä Jumalan edessä. Ihminen on usein kadoksissa itseltään: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Matt. 7:3-5) Jo alussa Jumala kysyi ihmiseltä, missä tämä oli. Kyllä Jumala Aatamin sijainnin tiesi, mutta Jumala halusi, että ihminen itse näkisi oman tilansa ja määrittelisi asemansa suhteessa Jumalaansa ja lähimmäiseensä.

Jumalasta tiedämme vähän, mutta silti aika paljon: ”Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa.” (Jes. 40:28) Ja niin Hän alati etsii eksyneitä, kutsuu syntisiä ja antaa synnit anteeksi. Taivaassa iloitaan jokaisesta kadonneesta, joka on löytynyt.

Ei ole pitkäperjantaita ilman ylösnousemusta

2011-04-20T21:45:00.001+03:00

Meitä luterilaisia pidetään usein, ja ehkä joskus ihan aiheellisesti, pitkäperjantain kristittyinä. Me kokoonnumme kirkkoihimme hiljaisella viikolla, jota usein kutsutaan virheellisesti pääsiäisviikoksi. Osallistumme siis tapahtumiin ja tilaisuuksiin, joissa meille kerrotaan Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. Tämä on tietenkin tarpeellista. Outoa sen sijaan on, että todellisella pääsiäisviikolla me lomailemme, vaikka tuollakin viikolla evankeliumikirja sisältää kaikille päiville omat raamatuntekstit ja rukoukset, joiden keskuksena on ylösnousemusilo!

Meidän tulisi päästä ylösnousemustodellisuuteen, sillä ilman Kristuksen pyhää ylösnousemusta ei olisi kristillistä kirkkoa maan päällä, emmekä olisi kuulleetkaan koskaan yhtään mitään pitkäperjantaista, ristinuhrista. Kirkko itse on yksi loistava todistus siitä, että Kristus on ylösnoussut!

Ristiä ja ylösnousemusta emme voi mitenkään oikein ymmärtää ilman toinen toistaan. Risti ilman ylösnousemuksen todellisuutta ja toivoa jää pelkäksi hullutukseksi. Mutta ylösnousemus ilman ymmärrystä ristinuhrista on pelkkää utopiaa. Kristuksen pyhä ylösnousemus on nimittäin ikuinen anteeksiantamuksen lähde, mutta vain siten, että sen takana on risti ja siihen liittyvä kärsimys ja ahdistus. Ylösnoussut Jeesus sanoo pelokkaille apostoleille: Rauha teille! Jos he olisivat osanneet odottaa Jeesuksen ilmestyvän, he olisivat varmaankin pelostaan pakahtuneet ja painuneet pelosta maan rakoon Jeesuksen ilmestyessä. Mutta yllättäen neljän seinän keskellä ja katon alla apostolit kohtasivat Jeesuksen, vaikka kaikki luukut ja ovet oli lukittu. Tämä on esimerkki myös meidän elämästämme. Me saatamme ahdistua jostain syystä niin paljon, että viemme itsemme jonkinlaiseen häkkiin, ja heitämme sitten avaimet ulos. Pidämme itseämme täysin kyvyttöminä ja avuttomina. Mutta onneksi Jeesus voi tulla sydämemmekin lukkojen läpi.

Pääsiäistä ei ole ilman joulua ja päinvastoin. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa. Jeesuksen täytyi syntyä ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden, sillä pelastus ei voinut tulla "ulkopuolelta". Joulussa ja pääsiäisessä yhteistä on pimeyden esiripun repeäminen. Tämä merkitsee myös velkakirjan rikkirepimistä: Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon ristiinnaulitun. Joulu ja pääsiäinen tarvitsevat toisiaan ja oikeastaan antavat sisältöä toisilleen. Ei siis tarvitse miettiä, kumpiko on tärkeämpi. Kummallista on, että ainakaan luterilaisuudessa ylösnousemuksen pääsiäinen ei houkuttele yhtä paljon kuin ristin pääsiäinen. Meidän kai on helpompaa samastua Kristuksen kärsimykseen ja ahdistukseen kuin yhtyä ylösnousemusriemuun. Mutta ilman ylösnousemusriemua ja -toivoa emme kyllä ole minkäänlaisia kristittyjä. Yhdessäkään luterilaisessa pääsiäisyön messussa en ole vielä yltänyt samanlaiseen iloiseen juhlatunnelmaan kuin jokaisessa ortodoksisessa puoliyöpalveluksessa, aamupalveluksessa ja liturgiassa. Mietin useinkin, miksi asia on näin.

Ehkäpä jotain tästä kertoo tapamme toivottaa hyvää pääsiäistä. Sehän on kuin hyvää huomenta tai hyvää päivää! Miksi emme voisi toivottaa hyvää pääsiäistä sanoen: Kristus nousi kuolleista totisesti nousi! Miksi me luterilaiset tarvitsisimme oman version? Tai onhan meillä sellainen: Kristus on ylösnoussut Totisesti on ylösnoussut! Tästä kuitenkin puuttuu kokonaan ortodoksisen muodon iskevyys ja selkeys. Oppikaamme toisiltamme, ja ottakaamme rohkeasti se, minkä hyväksi koemme. Eihän se paha liene, jos jonkin asian voisimme me kaikki kristityt todeta tai lausua aivan samoin sanoin.

Veljet, sanokaamme myös vihollisillemmekin: Antakaamme kaikki ylösnousemisen tähden anteeksi ja näin laulakaamme: Kristus nousi kuolleista!

Mikä se on se pääsiäisviikko?

2011-04-08T18:55:00.001+03:00

Mistä alkaa kristillinen viikko? Se alkaa sunnuntaista, kuten maallinenkin viikko teki vielä muutama vuosikymmen sitten. Mistä alkaa kristillinen vuorokausi? Se alkaa illasta. Jokainen voi tämän huomata lauantai-iltaisin soivista ehtookelloista. Nehän soivat tasan iltakuudelta.

Tässäpä oli hiukan johdantoa yritykseeni vastata otsikon kysymykseen. Nyt kun luterilainen puhuu pääsiäisviikkoa, miltei kaikissa tapauksissa tarkoitetaan hiljaista viikkoa. Kyse on siis siitä viikosta, mitä ortodoksinen perinne nimittää suureksi viikoksi, ja mikä tunnetaan myös tällä epiteetillä: piinaviikko.

Hiljainen viikko tai toisin sanoen suuri viikko alkaa palmusunnuntaista. Hiljainen viikko päättyy hiljaiseen lauantaihin, jolloin kristikunta muistaa Kristuksen haudassa lepäämistä. Hiljainen viikko on nimityksenä sikäli erikoinen, että viikon raamatulliset tapahtumat eivät ole lainkaan hiljaisia. Nuo tapahtumat hiljentävät kuitenkin järkyttävällä suuruudellaan. Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen!

Pääsiäisviikko alkaa siis pääsiäispäivästä tai oikeastaan jo pääsiäisyöstä. Meitä luterilaisia kutsutaan toisinaan pitkäperjantain kristityiksi. Nimitys tuntuu toisinaan hyvinkin oikeutetulta. Vihapuhehan on suoraa pitkäperjantain meininkiä. Mutta, jos tahdomme olla muutakin kuin välinpitämättömiä nimikristittyjä, on meidän astuttava rohkeasti ylösnousemustodellisuuteen: Ihmetelkää Herran rakkautta! Idän kirkon perinteestä löytyy suurta viisautta, joka kehottaa meitä ylösnousemuksen tähden antamaan anteeksi myös vihollisille. Eipä Jeesuskaan tehnyt paljon vähempää. Hänet pettäneille ja hylänneille kaikuvat Vapahtajan sanat: Rauha teille! Nämä sanat ovat täynnä armoa ja anteeksiantamusta, elämää ja valoa, rakkautta ja lämpöä. Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen ikuinen lähde.

Luterilaisissa kirkoissa hiljaisen viikon palvelukset vetävät seurakuntaväkeä kohtalaisen hyvin. Kiirastorstai on yksi suosituimmista pyhistä ja pitkäperjantaikin vetoaa. Murheellista on se, että kärsimys ja kuolema tuntuvat vievän voiton ylösnousemuksesta. Pääsiäiskirkko ei täyty, eikä pääsiäisriemu pääse raikumaan.

Sehän ei voi olla niin, että kärsimys ja kuolema kuuluvat luterilaisille ja ylösnousemuksen kirkkaus ortodokseille. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen on koko kirkkovuoden keskus ja uskonelämän ydin.

Ortodoksisessa kirkossa pääsiäisviikkoa kutsutaan kirkkaaksi viikoksi. Meilläkin on tekstit jokaiselle päivälle kuten edelliselläkin viikolla, sillä hiljaisella. Ortodoksisten kirkkojen kellotornit kumavajat. Luterilaiset kirkot hiljenevät. Emme vietä ilojumalanpalveluksia, vaan lepäämme työruuhkan rasittamina, vaikka luterilaiset papit häviävät pääsiäiskiireissään ortodoksikollegoille mennen tullen kuusi nolla.

Tällaista opetusta olen koettanut jakaa vuodesta toiseen. Tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Mietin sitäkin, miksi luterilaiset piispat eivät kirjoita uskoville paastokirjeitä.

Lopuksi pieni kevennys. Keräsin eilen yhteisvastuukeräystä ovelta ovelle keräyslista kädessä. Muutamilla ovilla kuulin sanottavan: Katsos, ihan itse!

Ja takaisin asiaan. Kaksi viimeistä paastoviikkoa on kärsimysaikaa. Emme muistele kaikkea maailman kärsimystä, vaan yhden ainoan, Jeesuksen, kärsimystä. Hänen kärsimystään ainoastaan voi kutsua pelastavaksi kärsimykseksi. Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.

Henkilökohtainen ongelma?

2011-03-06T12:54:00.001+02:00

Kirjoitan pitkästä aikaa blogia. Sillä nyt alkaa vihdoin hellittää. Illalla olen vielä mukana Yhteisvastuu-tilaisuudessa, mutta sitten alkaa kaivattu loma. Alkuvuosi on ollut stressaavaa aikaa. Seurakunnassamme on ollut jatkuvasti hautajaisia. Kun normaalisti vuodessa toimitamme noin 50 hautaan siunaamista, niin tällä alkuvuoden tahdilla tämän vuoden loppulukema olisi 90. Aina se kuitenkin jossain vaiheessa joksikin aikaa rauhoittuu. Alkuvuotta sävyttää tietenkin myös taaksepäin katselu ja tilastojen sekä toimintakertomusten laadinta. Työ on imenyt henkisiä voimavaroja kohtalaisesti. Ajatuksia blogin teemoiksi kyllä olisi ollut, mutta kirjoittajalla ei ollut oikein virtaa.

Kirjoitan tätä blogia laskiaissunnuntaina. Siinäpä minulla myös pieni ongelma. En nimittäin pidä lainkaan tuosta nimityksestä, siis laskiaissunnuntaista. Se kun ei kerro oikein mitään. Kyllä me suomalaiset laskiaispullan ja laskiaismäet tiedämme, mutta siihen se sitten taitaakin jäädä. Laskiaissunnuntaista ei läntisessä kristikunnassa ala paastonaika. Se alkaa tuhkakeskiviikosta. Vuosi vuoden perään on tähän mennessä löytynyt aina joku luterilainen, jonka tehtävänä on kertoa, ettei meidän luterilaisten tarvitse paastossakaan oikeastaan mistään luopua. Saamme syödä ihan mitä huvittaa. Mietin toisinaan, että tarvitseeko asian olla niin, että on ortodoksista paastoa, katolilaista paastoa ja luterilaista paastoa. Sitten vielä tehdään hajurakoa suhteessa toisiin. Totta kai erilaisia perinteitä on ja saa olla. Mutta miksi ei ole olemassa kristillistä paastoa? Siitä ei kukaan puhu koskaan mitään, sillä aina täytyy toisista erottautua. Emme ole paastossakaan samaa kristittyjen suurta perhettä.

Miksi sitten ei voisi olla luterilaista luopua idän ja lännen perinteen mukaan lihasta ja maidosta? Kieltäymystä olisi meidän hyvä harjoittaa ja ruoan kohdalla se ei olisi lopulta edes vaikeaa. Miksi meidän tarvitsisi yrittää luoda jotain muuta käytäntöä, sillä eihän vatsa ole meidän kuninkaamme? Ei paastoa tietenkään ruokaan pidä rajoittaa, sillä onhan paasto joka tapauksessa hengellinen matka. Onhan ruumis enemmän kuin vaatteet ja henki enemmän kuin ruoka.

Totta kai voimme paastonaikana pidättäytyä vaikkapa television katselusta tai facebookin käytöstä. Voimme myös siistiä ajatuksiamme ja myös suutamme. Voihan käydä niin, että paaston jälkeen tulemme hyvin toimeen ilman näitä asioita, joista paaston aikana olemme luopuneet.

Vuosia olen miettinyt, miten paastonaika näkyy luterilaisessa arjessa. Ei se näy oikein mitenkään. Ja sunnuntai ei sitten olekaan paastopäivä. Paasto on valmistautumista suureen juhlaan, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Paasto on hiljentymisen ja rukouksen aikaa. Paasto on itsetutkistelun ja sisäänpäin kääntymisen aikaa. Mutta kiertymisestä oman itsensä ja omien huoliensa ympärille ei ole kysymys. Tavoitteena on nähdä, mikä meitä ihmisiä yhdistää niin hyvässä kuin pahassa. Kysymys on henkilökohtaisesta parannuksen tekemisestä. Kysymys on siitä, että pyrin näkemään sen, mikä estää minua rakastamasta Jumalaa ja hänen luomaansa ihmistä, kanssaihmistä , lähimmäistä.

Vielä sananen pyhäpäivien nimistä. Laskiaissunnuntai on siis varsin onneton nimitys. Samaan sarjaan lasken myös kynttilänpäivän. Helatorstai ei ole yhtään parempi. Laskiaissunnuntaille en ole keksinyt tosin parempaa vastinetta, mutta kynttilänpäivän raamatullisena teemanahan on Jeesus-lapsen temppeliin tuominen. Helatorstai tunnetaan Kristuksen taivaaseenastumisen juhlana. Niin, ja tuomiosunnuntain rinnalle pitäisi ehdottomasti nostaa entistä enemmän Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.

Ekumeeninen rukousoktaavi 18.-25.1.

2011-01-17T18:00:00.002+02:00

Yhteinen usko, leipä ja rukous

Vietämme parhaillaan vuotuista ekumeenista rukousviikkoa (18.–25.1.), minkä teemana on otsikon teksti. Rukousviikon teema ei kuvaa välttämättä sitä todellisuutta, jossa elämme, vaan sitä tavoitetta, jonka pitäisi elää jokaisen uskovan sydämessä. Uskon tehtävänä on yhdistää, ei erottaa. Usko ei ole ihmisen omaa ponnistelua, vaan se on Pyhän Hengen työtä ja Jumalan lahjaa. Vähäinenkin usko Jeesukseen on pelastavaa uskoa.

Ekumeniaa eli kristittyjen pyrkimystä yhteyteen ja ykseyteen ei pidä varata vain yhdelle viikolle vuodessa. Yhteyteenhän meidän pitäisi pyrkiä koko ajan. Yhteisen todistuksen pitäisi olla meille kristityille henki ja elämä tässä moniarvoisessa ja jatkuvasti maallistuvassa maailmassa. Usein kuulee sanottavan, ettei uskonnollisuus katoa mihinkään. Tämä on varmasti totta, mutta on kysyttävä, miten paljon yleisellä uskonnollisuudella on tekemistä kristinuskon kanssa. Kristitylle uskon ja elämän peruskirja on Pyhä Raamattu.

Ekumenia tarkoittaa siis kristittyjen välistä yhteyttä ja ykseyden tavoittelua. Kun tarkoitetaan muita uskontoja, kuten esimerkiksi juutalaisuutta ja islamia, ei puhuta ekumeniasta vaan uskontodialogista. Aito yhteys edellyttää oman itsensä tuntemista. Näin on, kun puhumme parisuhteesta, ystävyydestä, kristittyjen yhteydestä, kirkkojen välisestä yhteydestä tai uskontojen välisestä yhteydestä. Samoin toista ja toisenlaista voi kunnioittaa vain jos kunnioittaa omaa itseään.

Ekumeniassa ei olekaan kysymys vain siitä, mikä on tavoitteena, vaan myös omista juuristamme. ”Kaksituhatta vuotta sitten Jerusalemiin kokoontuneet ensimmäiset opetuslapset kokivat helluntaina Pyhän Hengen vuodatuksen ja liittyivät yhteen Kristuksen ruumiiksi. Tuosta tapahtumasta kaikkien aikojen kristityt kaikkialla katsovat alkaneen uskollisten yhteisönsä; he saivat kutsun julistaa yhteisvoimin Jeesusta Kristusta Herranaan ja Vapahtajanaan.” (Rukousviikon aineistovihkosta)

Yhteinen usko on samanaikaisesti sekä ilomme että tavoitteemme. Me saamme tuntea varmastikin sellaista löytämisen iloa. Saamme löytää toinen toisemme ja nähdä uskonsisaren ja -veljen vierellämme, vaikka tämä kuuluisikin toiseen kirkkokuntaan tai kristilliseen yhteisöön.

Yhteinen leipä, ehtoollinen on kristikunnan kipein haava. Sen täytyy olla tavoitteena, mutta paikallistasolla ei tehdä ratkaisuja tässä asiassa. Meidän on kunnioitettava toinen toistamme kirkkoinakin, vaikka näkisimme teologiset perusteet eri tavoin. Kunnioitus ei koskaan ole nöyristelyä vaan nöyryyttä. Ne ovat kaksi eri täysin eri asiaa.

Yhteinen rukous on vuosikymmenten mittaan lisääntynyt ilahduttavasti. Vaikka rukouksen tavat ja muodot eroavatkin eri kristillisissä perinteissä, olemme entistä useammin rukoilemassa rinnakkain. Rukoushan on meille elintärkeää ja onhan se jopa elonmerkki, siinä missä hengittäminenkin. Taivaassa riemuitaan tuhatkertaisesti rukouksen kantamista elonmerkeistä.

Monin tavoin elämme sellaisessa todellisuudessa, jossa on pyydettävä Jumalan Henkeä, eläväksi tekevää Henkeä avuksi: ”Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule lahjojen antaja…”

Elämä ja usko ovat Jumalan lahjaa. Paljon, niin paljon on lapsilla aihetta kiittää! Voisimmeko tehdä sen useammin yhdessä?

Rakentukaamme kaikki elävinä kivinä seurakunnassamme

2010-12-30T21:42:00.001+02:00

Kirkkovaltuusto ei ole kunnanvaltuusto

Ajattelin vaihteeksi purkaa ajatuksieni vyyhtiä. Kunta on maallinen organisaatio. Seurakunta ei ole vain inhimillinen yhteisö. Seurakunta on uskon yhteisö, rakkauden yhteisö, hengellinen yhteisö. Kuntaan kuuluvat kaikki kunnan alueella asuvat. Seurakuntaan kuuluvat sen kastetut jäsenet. Seurakunnan kaikki jäsenet ovat kunnan jäseniä, mutta asia ei ole sama päinvastoin.

Seurakunnan hallinnollinen organisaatio on lainattu kunnasta. Kummassakin on valtuusto ylimpänä päätösten tekijänä. Sitten on kunnanhallitus ja kirkkoneuvosto vastaamassa päätösten toimeenpanosta. Valtuustot valitaan yleisillä vaaleilla. Ne puolestaan valitsevat muut toimielimet.

Kunnalle maksetaan veroja, kuten myös seurakunnalle kirkollisveroa. Niillä pidetään rakennukset kunnossa ja pyöritetään toimintaa. Osa toiminnasta perustuu lakeihin ja muihin säädöksiin.

Kunta vastaa koulutuksesta, terveys- ja sosiaalipalveluista (Siiliset), elinkeinotoiminnasta. Tämä kaikki ei edellytä uskonnollista vakaumusta.

Seurakunnan tehtävänä on evankeliumin julistaminen. Jumalan sanaa jaetaan niin sanoin kuin sävelin, teoin ja jaloinkin. Seurakunnan perustoimintaa on jumalanpalveluselämä, diakoniatyö, lähetystyö ja kristillinen kasvatustyö. Kasvatustyön kohdalle kirjoitin sanan kristillinen, sillä pelit ja leikit eivät pelkästään ole kristillistä kasvatustyötä. Kaiken seurakunnan elämän tulee liittyä selkeästi seurakunnan hengelliseen perustehtävään.

Osallistuminen seurakunnan elämään antaa parhainta ymmärrystä siitä, mitä varten Jumalan seurakunta on olemassa.

Kirkosta eronneita tarkastellessa käy selkeästi ilmi se, ettei näillä ihmisillä yleensä juurikaan ole ollut kosketusta seurakunnan toimintaan. En ole nähnyt heitä kirkossa, enkä muualla muissa seurakunnan tapahtumissa. Ei ole sitten kummoinen ihme, että he toteavat, ettei seurakunnalla ole heille annettavaa. Monilla heistä ei ole lapsia ja siten tarvetta lapsityölle. Kaikki eivät vielä ole olleet hautajaisissakaan. Ja meneehän moni seurakunnan jäsen naimisiin karusti maistraatissa, ilman rukouksia ja siunausta. Mistä tämä sitten kertoo?

Mielestäni kirkko on tuudittautunut aivan liikaa siihen, että ihmiset haluavat kuuluva kirkkoon toimitusten takia. Ei niitä nyt kovin usein osu kohdalle, jos et ole pappi tai kanttori.

Muistan yhdet häät. Sain hääjuhlassa kiitollista palautetta niin vierailta kuin hääparilta. Pois lähtiessä tuore ukkomies sanoi, että palataan asiaan, jos tarvetta tulee. Ilmeisesti he pian päätyivät kuitenkin siihen, ettei tarvetta tulisi, ja erosivat kirkosta, molemmat. Tunsin kuin märkä rätti olisi lentänyt kasvoilleni. Koetin tehdä työni niin hyvin kuin taisin, mutta tunsin jälkeenpäin ehkäpä täysin tarpeettomasti epäonnistumisen.

Seurakunta ei ole täydellinen, sillä se on syvästi inhimillinen yhteisö. Seurakunta ei ole vain palkollisten työntekijöiden yhteisö. Se ei voi riittää, että "työntekijät tekevät ja luottamushenkilöt luottavat". Tällainen on kokonaan eilispäivän juttuja, joita ei kannattaisi enää muistella. Toiminta ei seurakunnassa ole taloutta varten, vaan asia on pikemmin päinvastoin. Taloudenpidon on oltava vastuullista talon puolta pitäen, mutta lauseen loppu vain siinä mielessä, että talon tehtävänä on vaalia seurakunnan hengellistä tehtävää kaikissa oloissa. Sana ja sakramentit ovat seurakunnan ja kristillisen kirkon tuntomerkit. Eivät niinkään edes hyvin hoidetut pömpelit.

Joulu, joulu tullut on...

2010-12-27T14:26:00.000+02:00

Ajatuksia joulusta

Tänään, kolmantena joulupäivänä, olen jo lukenut terveisiä, ”että nyt siitä joulusta taas päästiin.” Ai, miten niin päästiin? Suomalainen joulu alkaa olla kateissa, vai miltä sinusta tuntuu, kun luettelen oireita! Ensinnäkin adventtiaika jää täysin maallisen joulunlaiton jalkoihin. Joulupaasto ei pääse esille ensinkään. Maallista joulua vietetään koko pitkä syksy ja kassakoneet kilisevät. Joulua laitetaan hiki hatussa, mutta sydämiä ei valmisteta joululle. Jouluaatto on muodostunut jouluksi. Silloin kirkot täyttyvät ja hautausmaat loistavat kynttiläloisteessa. Maaningan kirkon jouluaamun messussa oli tänä vuonna väkeä vähemmän kuin koskaan. Viidentoista Maaningan vuoden aikana jouluaamun kävijämäärä on vähentynyt usealla sadalla. Jouluaatto on siis tämän varsin maallisen juhlinnan kliimaksi. Suomalainen joulu loppuu siihen, mistä joulu ennen aikaan, ja kristillisesti vieläkin, vasta alkaa. Joulun juhla-aikahan kestää loppiaiseen, ja onpahan kynttilänpäivä jouluun liittyvä pyhä sekin.

Olen iloinnut suuresti reilu vuosi sitten ilmestyneestä Ortodoksisen Kamarikuoron joululevystä ”Julistaa viestin tähtönen”. Siinä levyssä jokainen laulu kertoo joulun ilosanomasta. Tänä vuonna Kauneimmissa joululauluissa aloin miettiä erästä tuttua joululaulua aivan uudestaan. Tuo laulu on Sylvian joululaulu. Mietin, että siinähän ei joulun sanomasta lauletaan yhtään mitään. Jouluun viittaavat vain alkusanat ”ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan”. Viimeisessä säkeistössä lauletaan ”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo…” ja minä taas mietin, että onko kyseessä kuitenkaan Betlehemin tähti. Täytynee tunnustaa, että tuon laulun lumo kyllä kärsi, mutta ilmeisesti vain mietin liikaa sanoja, jotka sitä paitsi ovat käännös alun perin ruotsinkielisestä tekstistä. Niin ovat monen muunkin laulun sanat. Osaan monesta laulusta alkusanat ruotsiksi ja niillä saatan kiusata suntiota Kauneimmissa joululauluissa: Giv mig ej guld, ej glans, ej prakt…osv.

Me suomalaiset toivotamme hyvät joulut, kun joulua ei vielä ole. Jos toivotan hyvät joulut vasta jouluaikana, niin minuun katsotaan oudosti: jouluhan meni jo. Otan tilanteen positiivisesti, ei ole työt loppumassa kirkolta eikä sen työntekijöiltä.

Suomalaisessa joulunvietossa on se ongelma, että se pinnallistuu. Joulunajan pyhäpäivien eroista ei olla tietoisia, vaan kaikki on yhtä sekametelisoppaa. Aatosta on tullut joulupäivä, mutta kysyn, että kenen muun syntymäpäiväsankarin juhliin mennään yhä sankemmin joukoin päivän etuajassa?

Joulua sanotaan myös lasten juhlaksi. Toki se on sitäkin, ja vieläpä suuremmalla varmuudella, jos ymmärrämme, että mekin aikuiset olemme Jumalan lapsia, joille Jumala itse joulun valmistaa. Kun joulun alla kouluvierailulla kysyn pieniltä koululaisilta, että kenetkäs me saamme vieraaksemme jouluna, niin vastaus alkaa toki J-kirjaimella, mutta vastauksena ei kuitenkaan ole Jeesus vaan joulupukki. Niin, kyllä meillä kirkon työntekijöillä työtä riittää.

Onko meidän sitten vaikea uskoa, että joulu tulee kyllä vähemmälläkin laittamisella? Toki juhlaan valmistautuminen on itse asiassa osa juhlaakin, mutta mieleen kyllä tulee kysymys, onko vatsa meidän Jumalamme.

Joulun parhain tuoksu on Kristuksen tuntemisen jalo tuoksu. Sen alle parhaimmillaan jäävät piparin ja laatikkojen tuoksut, sinappihuntuisesta kinkusta puhumattakaan. Joulun kaunein valo on itse Elämän valo, joka rakkautena vaikuttaa meidän erilaisten ihmisten keskellä: Jumalan sanan valoa ja mieltä jaloa.

Joulun rikkautta kokisimme paljon enemmän, jos antaisimme jo adventille ja sen pitkälle odotukselle suuremman sijan. Adventtihan muistuttaa meitä siitä pitkästä Messias-odotuksesta, johon lopulta Jeesus oli Jumalan antama vastaus. Me suomalaiset puhumme enemmän ja enemmän joulusta, ja Jeesuksesta me puhumme vähemmän ja vähemmän.

Onko suomalainen kulttuuri niin nuorta ja juuretonta kuin miltä tämänkin joulun yhteydessä on vaikuttanut? Nöyryys ja nöyristely ovat kaksi aivan eri asiaa. Miksi muuten laulusta ”Maa on niin kaunis” jätetään usein varsinkin hautajaisissa kolmas eli viimeinen säkeistä pois? Sehän kruunaa koko laulun ja antaa laululle sen todellisen merkityksen: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi!

Anna, että ymmärtäisin

2010-11-11T16:03:00.001+02:00

Osallistuminen auttaa ymmärrystä

Olen alkanut paljon miettiä sitä, mikä antaisi oikeaa ymmärrystä seurakunnasta ja kirkosta. Olen sitä mieltä, että osallistuminen jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan tapahtumiin vahvistaisi kirkon ja seurakunnan jäsenyyden merkitystä. Näin on käynyt itsellenikin. Jumalanpalvelus on minulle monessa mielessä tärkeä. En mene kuuntelemaan vain saarnaa. Menen rukoilemaan yhteisen Isämme edessä yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Virret ovat minulle rakkaita, ja nehän ovat myös elävää rukousta, kun vain ymmärrämme olevamme eläviä ihmisiä, eikä vain magnetofoneja. Ehtoollinen on minulle tärkeä, sillä sen saan syntieni anteeksiantamukseksi, sielun ja ruumiin terveydeksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Urkumusiikkia rakastan todella paljon, varsinkin Johann Sebastian Bachin säveltämää urkumusiikkia. Jos siis jonakin sunnuntaina ei saarna kolahda, niin jokin muu saattaa todella tehdä sen. Niin, luetaanhan pyhässä messussa aina vähintään kolme lukukappaletta Pyhästä Raamatusta. Kyllä Jumalan sana voi puhua ilman saarnaajan sanojakin.

Olen yrittänyt rohkaista ihmisiä osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ei, en tarkoita, että joka sunnuntai. Tarkoitan, että silloin kun on mahdollista. Minulle sunnuntai ei ole sunnuntai, jos en osallistu messuun. Lomamatkoilla näin on saattanut käydä, eikä sunnuntain vietto ole minua tyydyttänyt. Jumalanpalvelukseen ei ole pakko osallistua, mutta miksi tätä hyvää tapaa ei kannattaisi vaalia ja varjella. Kun varjelet tapaa, niin tapa varjelee sinua. Eikö tämä sanonta sovi juuri jumalanpalvelukseen?

Olen koettanut puhua tapakristillisyyden puolesta, vaikka onhan se oikeastaan ihan sama, minkä syyn tähden kirkkoon tulemme. Jos korvat eivät ole täynnä vaikkua, niin ehkäpä siellä jotain tulee kuulluksi, oli käynnin syy sitten mikä tahansa. Meillä on tapana ajatella sitä, mitä muut mahtavat ajatella meistä. Tästä tavasta olisi terveellistä luopua. Mistä me tiedämme, mitä muut ajattelevat meistä? Emme niin mistään. Usein olemme väärässä. Tästä huolimatta meillä maalla moni vielä tuntuu miettivän, mitä muut ajattelevat kirkossa käynnistä. Lieneekö tässä kulttuurinen ero? Roomalaiskatolilaisessa elämässä ei varmaan tällaista ajattelua ole ja tuskin ortodoksisessa ympäristössäkään. Voin tietysti olla väärässä ja siis luisunut siis ajatteluun, että ruoho on vihreämpää aidan takana.

Olen sitä mieltä, että jouluna kerran kirkossa ei riitä auttamaan ymmärrystä siitä, miksi seurakunta on olemassa. Joulukirkko on nykyihmisille aattona ja täynnä kiireen täyttämää tunnelmaa. Kun ajattelen kirkkovuotta, niin tällainen meno merkitsee, että käännymme porstuasta pois ennen kuin olemme edes kunnolla kurkistaneet juhlasaliin. Tällaista taidettiin ennen nimittää kuormasta syömiseksi.

Nykyihminen ei tiedä, mitä varten kirkollisia juhlia vietetään. Osallistuminen seurakunnan elämään auttaisi tässä eniten. Ja varmasti! Mietin, millä lihaksilla luottamushenkilöt päättävät seurakunnan ja kirkon asioista, jos eivät käy edes jumalanpalveluksissa, muista seurakunnan tapahtumista puhumattakaan.

Kun olen katsonut viime aikoina kirkosta eronneiden nimiä, niitä yhdistää se, että näitä ihmisiä en ole nähnyt seurakunnan toiminnassa. En ole nähnyt heitä kirkossa, seurakuntakodilla, kotiseuroissa, perhekerhoissa tai muuallakaan. Toisaalta en siis ihmettele, miksi niin moni on lähtenyt viime viikkoina kirkosta, massojen mukana.

Monin äänin keskeltämme nousee kiitos Kristuksen, vai nouseeko sittenkään...

2010-10-18T21:25:00.000+03:00

Mikä ihmeen joukkopako?

Ihmettelen suuresti Helsingin Sanomien käyttämää termiä joukkopako, kun puhutaan kirkosta eroamisista. Toki niitä on ollut runsaasti, mutta mikä pako olisi kyseessä ja miksi. Eihän tässä nyt ketään vainota. Ketään ei ajeta takaa. Kenenkään koteja ei polteta. Luojan kiitos, Hän on varjellut meitä kaikelta tältä.

Kertooko Hesarin käyttämä sana joukkopako jonkinlaisesta asenteellisuudesta? Ihan kuin kirkosta savustettaisiin homot ulos. Mistä sitten kertoi TV 2:n Homo-ilta? Ohjelma joko onnistui tavoitteissaan tai epäonnistui surkeasti. Kummassakin ihmettelen suuresti julkisen palvelun yhtiötä. Jos kyseessä oli onnistuminen, niin oliko tavoitteena tosiaan ohjelman jälkeinen älämölö, johon ovat osallistuneet nekin, jotka eivät ole ohjelmaa edes nähneet. Jos kyseessä oli epäonnistuminen, niin ehkäpä sen olisi nähnyt jo etukäteen keskustelijoiden kokoonpanosta. Mikä oli ohjelman tekijöiden intentio? Minä en tiedä.

Kirkkoa ja Matti Vanhasta tuntuu yhdistävän suuri yhteinen nimittäjä: teitpä niin tai näin, aina menee varmasti väärin päin. Media möyhentää kumpaistakin, ja kun lööpit suurenevat, niin lehtitalojen tulos kasvaa. Eihän nykylehtien, sanomalehdet mukaan lukien, tavoitteena ole kuin itsensä myyminen. Puolueetonta asiajournalismia ei taida olla enää olemassa.

Kirkko, joka taistelee itseään vastaan, ei kauaa pysy pystyssä. Tämä pitäisi muistaa kaikilla rintamalinjoilla. Raamattu on tässä taistossa toisarvoinen. Kaikki viittaavat sanaan, mutta tulkinnat ovat niin kaukana toisistaan, kuin itä on lännestä. Kaikki huutavat toisiaan osoitellen, etteivät nuo puhu kirkon äänellä. Kuka sitten puhuu? Sen kun tietäisi.

Moniäänisyyden vaatimus on mielestäni viety äärimmilleen. Piispoille ei ole enää kunniaksi antaa yksimielisiä lausuntoja. Tästä on seurannut hurjimmillaan se, että kun toinen kapituli antaa nuhteet papilleen, niin kohta toinen kapituli samasta asiasta kehuu. Olemmeko samassa kirkossa? Kirkon ääneksi kai sanotaan arkkipiispan ääntä. Mutta entäs jos joku toinen piispa puhuu samasta asiasta toisin äänenpainoin. Kumpikin on oman hiippakuntansa esipaimen. Arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies, vaan ensimmäinen vertaistensa keskuudessa. Luterilainen arkkipiispa ja piispa ei muuten ole erehtymätön. Luojan kiitos, luterilainen virkakäsitys ei käsitä tällaista dogmia missään muodossa. Ei paavikaan muuten ole erehtymätön joka tilanteessa, vaikka näin monet luulevat tietämättömyyttään.

Tämä vaikea aika on rukouksen aikaa. Rukoilkaamme Pyhää Henkeä, ymmärryksen ja viisauden Henkeä avuksemme. Virttä Totuuden Henki voi toki laulaa vaikka kirkolliskokouksessa, eikä vain koulujen lukukausijuhlissa, jos sitä nyt enää sielläkään voidaan laulaa laillisesti. No kyllä voidaan!!!

Miksi muuten perinteisiä arvoja ja oppeja pidetään ihmisarvoa loukkaavina ja jopa tuomitsevina. Ei auta, vaikka kuinka sanoisin, että kuka tahansa aikuinen saa minun puolestani järjestää elämänsä täsmälleen haluamallaan tavalla.

Homo-illassa esiintyi nuori turkulainen seurakuntavaaliehdokas. Tämä mies oli vähän aikaa sitten liittynyt kirkkoon. Vaikka emme enää turhia kysele, niin kysyn nyt kuitenkin, liittyikö tämä ihminen kirkkoon siksi, että kirkko on uskon yhteisö, vai ajamaan homo-asiaa kirkossa? Kysyn vain, en tuomitse tai osoittele sormella. Jos hänet valitaan, toivotan hänelle monia armorikkaita vuosia ja rukoilen hänelle kaikessa oikeassa hyvää menestystä. Niin, kyllä minun kirkkoni on avoin kaikille! Mutta enemmän kuin kaikkea kaikille, haluan olla tarjoamassa jokaiselle jotain. En minäkään ole kaikkea vailla kaikesta.

Puhe sattumista on elämän karkeaa vähättelyä

2010-09-01T23:47:00.004+03:00

Hän onneen meidät ohjaa, myös aikaan vaikeaan

Tutut ja rakkaat luterilaiset virret ovat ajan mittaan herättäneet paljonkin pohdintaa minussa. Näin onkin mielestäni oikein, sillä Jumala ei ole luonut ihmistä magnetofoniksi. Otsikkoon lainaamani virren säe kuuluu tuttuun ja komeaan virteen "Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen". Me ottaisimme Jumalalta vastaan kaiken hyvän, mutta entäs muuta! Me ajattelemme usein elämäämme aikana, jota sattumat sanelevat. Itse olen sitä mieltä, että usko sattumiin on elämän väheksymistä. Kristittyhän luottaa Jumalan johdatukseen kuin pukki suuriin sarviinsa. Tartutaanpa sanoihin! Ensiksi tuo "Hän onneen meidät ohjaa". Tämä lause on helppo uskoa heikollakin uskolla. Mutta miksi puhua uskosta ikään kuin jokin mittari olisi olemassa? Uskoa joko on tai sitten ei. Tarvitseeko sitä määrää pohtia sen enempää, ja sanoihan Jeesus apostoleilleen, että jos heillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran! Voimmeko vaatia tai odottaa itseltämme enemmän? Jos vastaat myönteisesti, niin kerro minulle, millä perusteella! Mutta palataanpa tuohon säkeeseen. Se nostaa mieleeni Raamatusta nämä sanat: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17) Ja sanoohan Raamattu senkin, että Jumala on rakkaus. Se, mitä ihmisten keskellä kutsutaan rakkaudeksi, on vain heikkoa heijastusta tästä. Jumalan rakkaudesta apostoli Paavali kirjoittaa kuuluisassa ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 13. luvussa. Jumalalle on varmasti suuri ilo ohjata meitä onneen. Sitä Hän tahtoo tehdä varmaankin ihan jokaisena päivänä. Kokonaan toinen juttu on se, miten me suhtaudumme hänen johdatukseensa. Niin, Jumalan johdatuksesta nuo virren sanat minun mielestäni kertovat.

Ja sitten virkkeen jälkimmäiseen osaan. Mitä tarkoittaa "myös aikaan vaikeaan"? Jumalako työntäisi meidät päistikkaa kohti vaikeuksia ja vastoinkäymisiä? Ei, Jumala ei kiusaa ketään. Itse me itsemme tuupimme milloin mihinkin rakoon, aivan kuten meistä kaikki ovat vaahtosammuttimen kokoisina tehneet. Minä ainakin tunnustan! Jumala on kanssamme myös elämän aallokossa, silloinkin kun mainingit lyövät mahtavina ja pelottavina. Verrataanpa elämää koskenlaskuun. Taitava laskija saattaa selvitä kolhuitta ja venettään särkemättä. Tai jos liikumme saaristossa, tarvitsemme hyvät ja tarkat merikortit voidaksemme kiertää karikot tarpeeksi kaukaa. Lohdulliselta tuntuvat Raamatun sanat jälleen tässäkin kohtaa: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21) Kun Jeesus huusi ristillä kuuluisat sanansa, kuului silloin syvästi inhimillinen huuto. Jumala ei ainoaa Poikaansa hylännyt. Jumala tuli tuntemaan inhimillisen kivun ja ahdistuksen. Jumala ei ole kaukana kenestäkään. Ja Luojan kiitos, Hän ei ole riippuvainen meidän käsityksistämme, joihin verrattuna Hän on aina jotenkin ganz Anderes.

Vielä yhdestä rakkaasta virrestä muutama sana. Siinä lauletaan näin: "Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea." Tässä kohdassa minä nikottelen. Minusta tuo loppu "jota elinaikanani olen saanut tuntea" suorastaan pilaa muuten hyvän ja oikean ajatuksen. Siitäkö vain kiittäisin, minkä satun älyämään. Jopas! Niin kuin minä tajuaisin, ymmärtäisin, bonjaisin, hiffaisin aina kaiken ja kaikkialla. En minä ole sellainen. Ortodoksisessa Kiitosakatistoksessa "Kunnia Jumalalle kaikesta" veisataan viisaasti: "Kunnia Sinulle kätketyistä ja näkyvistä lahjoistasi." Jumalan kaikkinaista hyvyyttä, kauneutta, rakkautta, uskollisuutta ja hyvyyttä, monesta muusta mainitsemisen arvoisesta puhumattakaan, ei kukaan saata riittävästi huomata ja kunnioittaa. Voi tietenkin olla, että olen tässä kappaleessa syyllistynyt saivarteluun, ja siinä tapauksessa toivon, että mahdollisen lukijani huumorintaju sen kestää. Apostoli Paavali tosin kehottaa meitä näin: "Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta." (1. Tess. 5: 18)

Kun muille opettaa saan taivaan tietä kaitaa, suo, että vaeltaa myös paimen sillä taitaa!

2010-08-23T16:46:00.001+03:00

Kulttuurikristillisyys kasvussa

Eipä ole kovin kauaa kulunut vielä siitä, kun ensimmäisen kerran kohtasin sanan kulttuurikristitty. Mikä ihme on kulttuurikristitty? Jos oikein ymmärsin, tällainen ihminen pitää Raamattua suurin piirtein mielikuvituksen tuotteena, Katekismusta turhana ilmasta tempaistujen dogmien pyörittelynä ja kuolemaa kaiken loppuna.

Kulttuurikristitty haiskahtaa kovin nimikristityltä eli siis siltä, mistä luterilaisessa virsikirjassa lauletaan näin: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani.” (Virsi 409:3)

Vielä pari vuosikymmentä sitten luterilaista kirkkoa pidettiin Sanan kirkkona. Ainakin kirkko itse halusi esiintyä sellaisena. Kirkko nojasi Raamatun Sanaan. Nyt tuntuu siltä, kaikenlaisten galluppien valossa, että kirkko nojaa yhä enemmän kansan sanaan. Median mukaan yli puolet suomalaisista ja kirkon jäsenistäkin on silloin tai tällöin sitä ja tätä mieltä.

Luterilaisen kirkon pitäisi päättää, mikä on sen raamattunäkemys. Eli kovasti yksinkertaistaen: Onko Raamattu Jumalan sanaa, siis ihmisten kirjoittamaa, mutta Pyhän Hengen inspiroimaa. Vai onko Raamattu sanoja Jumalasta eli vain joitakin kaukaisia jumalakokemuksia. Minä kasvoin siinä ymmärryksessä, että Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Miten asia muuten voisi ollakaan? No kyllä näköjään voi! Luin muutama vuosi sitten julkaistusta kirjasta uuden näkemyksen, jonka mukaan Raamattu on kyllä uskon normatiivinen kirja, mutta ei suinkaan elämän. Kysynpä nyt, miten erottaa nämä kaksi toisistaan, ja mitä siitä seuraa, jos usko ja elämä vedetään tiukasti erilleen? Eivät ne minunkaan mielestäsi ole täysin sama asia, mutta en ymmärrä, että ne voitaisiin erottaa täysin toisistaan. Apostoli Paavalin mukaan kun kaikki mikä ei perustu uskoon on syntiä! Vaikea lause tämä äskeinen, sen myönnän. Mutta juuri tämä p. Paavalin lause on saanut huutia tämän päivän luterilaiselta kirkolta.

Tämän blogitekstin taustalla on tietenkin keskustelu avioliittokäsityksestä. Kaikki kristilliset kirkot ovat viime aikoihin asti yhtäpitävästi opettaneet, että avioliitto on Jumalan lahja miehelle ja naiselle. Mielenkiintoista on se, että luterilainen sanan kirkko on ensimmäinen, joka täällä pohjolassa taitaa yrittää irtiottoa yhteisestä kristillisestä traditiosta.

Jälleen kerran lienee tarpeen toistaa, että en ole pukenut ylleni minkäänlaista tuomarin viittaa. En halua ottaa harteilleni ylimääräistä vastuuta kenenkään lähimmäisen elämästä määräämällä kuka saa elää kenenkin kanssa. Kun mitä ilmeisimmin alamme elää pian jälkikristillisessä Suomessa, missä perinteinen raamatullisuus on vanhanaikaista, niin hoitakoon maallinen esivalta asiat siihen kuntoon, missä niiden sen käsityksen mukaan pitäisi taata riittävät perusoikeudet Suomen kansalaisille. Mutta toivon, ettei kristillistä avioliittokäsitystä sumennettaisi maallisenkaan parlamentin toimesta.

Mikäli luterilainen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä, on mielestäni ekumeniasta tulossa todella vaivalloista. Niin miksi? No siksi, että onpa samalla yksi karikko lisää jo ennestään haasteellisiin oppikeskusteluihin. Minä kuvittelin, että edistys ekumeniassa alkaisi todella yhdistää meitä kristittyjä. En tiennyt, että kaikesta huolimatta voimme rymistellä kuin norsu porsliinikaupassa. Huomaa kuitenkin, että tämä kuva sopii vain Suomeen. Heti maamme rajojen ulkopuolella, globaalisti, luterilaiset jäävät lähes minoriteetiksi.

Ecclesia semper reformanda est tarkoittaa suomeksi, että kirkkoa on jatkuvasti uudistettava. Sopiva tukikeppi löytynee näistä Raamatun sanoista: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Kirkossa on tilaa kaikille! Jumalanpalveluselämään ovat kaikki tervetulleita. Tämän tekstin kirjoittaja on syntinen, niin kuin mahdollinen lukijakin. Siinä yksi yhteinen nimittäjä. Toinen, vielä mahtavampi nimittäjä on Jeesus Kristus. Eikä ole ketään, kenenkä puolesta hän ei olisi ristinuhria kärsinyt.

Oikeastaan en kovin yllättynyt, mutta silti tunsin pettymystä...

2010-06-30T16:38:00.001+03:00

Luottamuksesta lähdemme liikkeelle, luottamuksesta

Kirjoitin blogin taannoisesta Mauritiuksen matkasta. Kerroin, miten matka sai kummia käänteitä vielä jälkeenpäinkin. Äskettäin kaikesta tuli vielä kummempaa.

Tapaushan oli suurin piirtein tämä. Lomailin noin viikon paratiisisaari Mauritiuksella. Eräänä aamuna hotellin rannalla ostin katamaraaniristeilyn eräältä nuorelta mieheltä. Hänen nimensä on Jonathan. Hän oli rehdin tuntuinen nuorukainen. Hän todisti henkilöllisyytensä jonkinlaisen henkilökortin ja puhelimenkin avulla. Kaikki tuntui olevan kunnossa.

Muutaman päivän päästä koitti tämä merellinen retki. Siinä purjehtimisen lomassa poikkesimme eräässä kauniissa saaressa. Kun pieni veneemme, jolla katamaraanilta saareen siirryimme, oli rannassa , päätin astua veteen veneen laidan ylin. Vesi näytti niin kirkkaalta, hiekka niin valkoiselta ja se paikka niin matalalta. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin kuin näyttää Ranta syveni niin, että siinä kohdassa oli jo syvempää. Kun astuin, niin tämän huomasin ja horjahdin. Olin siinä selälläni. Kastuin, vaatteeni kastuivat, kännykkä kastui, kaksi kameraa kastui

Jonathan oli avulias. Hän huuhteli kännykkää ja kameraa pullovedellä. Kertoi vielä, että voisi käyttää meitä Port Louisissa lauantaina. Näin kävikin, mutta kaikki paikat olivat kiinni. Saattoi johtua pitkästä viikonlopusta. Edellinen päivä oli Mauritiuksen 42. itsenäisyyspäivä.

Jonathan tahtoi esitellä saarta. Tuon katamaraanipäivän jälkeen vielä kahtena päivänä hän ja hänen ystävänsä Mario esittelivät saaren luonnonnähtävyyksiä. Kulkuvälineenä oli 80-lukuinen Honda. Kaverit kertoivat, että kumpikin haluaisi pois saarelta, toinen Eurooppaan ja toinen Amerikkaan. Heille ei ollut mielestään tulevaisuutta Mauritiuksella.

Matkan jälkeen sitten vaihdoimme tekstiviestiterveisiä lähinnä säistä. Muutaman viikon päästä sain molemmilta viestin, että Jonathan oli saanut äkillisen sydänkohtauksen. Hän on alle 30-vuotias. Nyt tarvittiin lääkäriä ja rahaa. Aikaa olisi pari viikkoa. Mario kertoi myyneensä auton, että Jonathan pääsisi lääkäriin, mutta että rahaa tarvittaisiin paljon enemmän.

En lähettänyt lainkaan rahaa. Siihen oli muutama syy. En käytännössä tuntenut näitä poikia ollenkaan. Rahan lähettäminen kenties onnistuisi, mutta mistä tietäisin, mitä niillä tehdään. Kummastusta herätti sekin, että mielestäni sydänkohtauksen jälkeen viedään sairastunut ainakin täällä lähimpään sairaalaan sen kummempaa miettimättä.

Muutaman viikon päästä sain viestin, että Jonathan oli kuollut, ja että Mario oli murheen murtama. Itsekin olin hiukan hämmentynyt. Kuitenkin jäin miettimään, mistä oli kysymys.

Pari viikkoa sitten tein testin. Lähetin Jonathanille tekstiviestin sellaisella kännykällä, jonka numeron vain harva tietää. Kerroin saaneeni hänen numeronsa tammikuussa eräältä ystävältä, joka lomaili Mauritiuksella. Kerroin olevani kiinnostunut katamaraaniretkistä. Annoin itselleni englantilaisen nimen John Henry. Viestin välitystiedot saapuivat heti. Aamulla tulikin innostunut viesti henkilöltä, joka ilmoitti nimekseen Jonathan William. Mikä ilo valtasikaan minut! Jonathan ei ollutkaan kuollut, vaan noussut ylös!

Luottamuksesta lähdin liikkeelle, mutta nyt tuntuu, että sitä käytettiin kylmästi hyväksi. Suorastaan ihailen sitä taitoa, jolla nuoret miehet teatterissaan näyttelivät. Mutta minua myös puistattaa, sillä onko minun todellakin luovuttava luottamuksesta epäluottamuksen hyväksi: epäile kaikkea, äläkä usko ketään!

Välillä mietin, kerronko näille nuorukaisille, että he ovat paljastuneet. Välillä taas tunnen, että ehkä jotenkin voin ymmärtää heitä, vaikka en voi hyväksyä heidän petosyritystään. Tältä etäisyydeltä on aika paha sanoa mitään. Olen päättänyt, että eläkööt rauhassa! En viestittele, enkä vastaa Jonathanin viesteihin, joissa hän pyytää ilmoittamaan koska mr. Henry saapuu Mauritiukselle ja mihin hotelliin hän asettuu. Aiemmin kirjoitin, kun olin vielä toisessa uskossa, pojista keksityillä nimillä. Nyt olen kirjoittanut heistä niillä nimillä, jotka he antoivat.

Mauritius on ihan kaunis saari. Mutta paratiisissakin on käärmeitä.

Hyvää, siunattua ja armorikasta Juhannusta

2010-06-25T12:52:00.001+03:00

Kristillisistä juhlista muutama sana

Jollei joulun olis lunta, ei joulupukki tulla vois, mutta Jeesustahan se ei estä. Lumi ei ole mikään edellytys joulun tulemiselle, mutta tietty vertauskuvallinen merkitys lumella tietenkin on:

Psalmien kirjasta:

Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden - ilmoita siis minulle viisautesi! Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. (Ps. 51: 7-9)

Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa. - Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. - Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa. (Jes. 1: 1618)

Joulu on armorikas juhla. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Jeesus ei siis tullut samastumaan kaikkeen inhimilliseen menoon. Onneksemme!

Juhannus nyt meillä on herttainen

Juhannus on muuttunut monelle vain riehakkaaksi keskikesän juhlaksi. Valon juhlasta puhutaan. Jumala lähetti Jeesuksen maailman valoksi. Johannes, Herran edelläkävijä ja kastaja, oli tien raivaaja. Johannes korosti parannuksen tekemisen merkitystä.

Valosta Raamattu puhuu paljon:

Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. (1. Joh. 1: 5-7)

"Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!" (Matt. 6: 2223)

Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä." (Joh. 1:210)

Jouluun ja juhannukseen sopivat nämä sanat kuin nenä naamaan:

"Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa. Joka tällä tavoin palvelee Kristusta, on Jumalalle mieleen ja saa ihmistenkin arvonannon. Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme." (Room. 24:1719)

Tyhjässä kirkossa kuvat julistavat...

2010-05-19T11:59:00.000+03:00

Kantaako luterilaisuus ikonoklasmin taakkaa?

Pääsiäisen riemullisella juhlakaudella vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Ylösnoussut Kristus on hyvä paimen, joka antoi henkensä lampaittensa puolesta. Voimallaan ja vallallaan Jumala, Isä, herätti ainoan Poikansa kuolleista kolmantena päivänä.

Ajattelin nostaa hyvän paimenen esille ihan konkreettisesti. Ostin muutama vuosi sitten Valamon luostarista varsin suurikokoisen Evakko-Kristuksen. Sijoitin sen kirkossamme alttariseinän takana olevaan kappeliin. Siellä kun seinät olivat muutoin kovin tyhjät. Hyvän paimenen sunnuntaina nostin tuon hienon kuvan, jossa ovat suomenkieliset sanat ”Uuden käskyn minä annan teille”, kirkkosaliin alttaritaulun alle. Kuoriin sijoitin vielä vanhan pyhäkoulutaulun, jonka aiheena oli Hyvä paimen. Ajattelin, että näin päivän keskushenkilö pääsee kauniisti esille.

Jumalanpalveluksesta oli kulunut jonkin aikaa, kun kuulin erään kirkkovieraan kysyneen vieruskaveriltaan, että olivatko he tulleet ortodoksiseen kirkkoon Pihtisalmessa vai Maaningan luterilaiseen kirkkoon.

En tiedä, mikä on luterilaisen kirkon suhde varhaisiin ekumeenisiin konsiileihin ja niiden päätöksiin. En tiedä myöskään, että luterilaisuus olisi ottanut ikoneihin toisen kannan kuin Nikean toinen kirkolliskokous vuonna 787, joka kumosi ikonoklasmin, ja salli ikonit osaksi yksityistä kuin yhteistä jumalanpalveluselämää.

En tiennyt, että kuvat muuttaisivat luterilaisen opin muuksi kuin mitä se on. Mutta minä kaipaan kuvia. Minä suorastaan tarvitsen niitä. Miten tyhjät kirkon seinät edistäisivät muka paremmin sitä sanomaa, jota kirkon on aina ja kaikkialla julistettava?

Olen iloinen hiljaisuuden liikkeestä ja suomalaisten Taizé-yhteyksistä. Ne avartavat vähä vähältä ymmärrystämme. Matkoillani olen nähnyt senkin, etteivät luterilaiset kirkot, tavat ja muodot ole suinkaan samanlaiset kaikkialla. Erilaisuus voi olla rikkautta.

Luulevatko luterilaiset, että ortodoksit palvovat kuvia, ja siksi he siis vieroksuvat niitä omassa kirkossaan? Siinä tapauksessa ikonien torjunta perustuu väärinkäsitykseen. Ortodoksit eivät palvo kuvaa, vaan kunnioittavat kuvan ’alkukuvaa’. Ikoni on ikkuna iankaikkisuuteen. Palvonta kuuluu Pyhälle Kolminaisuudelle.

Liian kapea käsitys sanan kirkosta näivettää kirkon. Joskus me luterilaiset varmaan ajattelemme, että me olemme avarakatseisia kristittyjä. Miten me muka olemme avarakatseisia, jos emme hyväksy erilaisuutta omassa keskuudessammekaan, vaan lyömme lisää vettä epäluulojen kihisevälle kiukaalle. Augsburgin tunnustuksesta voimme lukea seuraavaa: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” (VII Kirkko)

Evästä elämään

2010-05-11T23:43:00.000+03:00

Tule, Pyhä Henki, Lohduttajamme

Ennen taivaaseenastumistaan kuolleista herätetty Kristus lupasi omilleen Pyhän Hengen, ja kehotti heitä odottamaan tämän lupauksen täyttymistä. Sillä kerralla odottavan aika ei venynyt pitkäksi. Apostolit kokoontuivat pian juutalaisten helluntaijuhlille, joita vietetään sen muistoksi, kun juutalaiset Egyptistä lähdettyään saivat Siinain vuorella Jahvelta Mooseksen välityksellä Kymmenen käskyn laintaulut. Kuten kuuluisa epistola kertoo, väkeä oli koolla paljon ja heitä tuli kaikista suunnista.

Aika ennen helluntaita muistuttaa meitä tästä odotuksesta, joka ensimmäisenä helluntaina täyttyi. Odotus kuuluu monin tavoin kristilliseen uskoon, eikä vähiten siksi, että me odotamme Jumalalta osaksemme kaikkea hyvyyttä ja rakkautta. Me odotamme myös kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Tähän liittyy ajatus lähiodotuksesta, sillä tämä kaikki perustuu Jeesuksen paluuseen eli Kristuksen toiseen tulemiseen. Outo ajatus tämä ei meille ole, sillä mehän rukoilemme Isä meidän-rukouksessa aina näillä sanoin: "Tulkoon sinun valtakuntasi!" Toinen asia tietenkin on, että pysähdymmekö me tarpeeksi miettimään sitä, mitä rukoilemme.

Jeesus on luvannut: "Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh. 14:26) Tämän lupauksen toteutuminen merkitsee sitä, että Kristuksen lupaama Pyhä Henki luo yhteyden taivaaseen astuneen Herran ja hänen seurakuntansa välille, karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta.

Vietämme tänään Kaatuneiden muistopäivää. Tänä vuonna raskaat sotavuodet ovat olleet ehkä korostuneesti tietoisuudessamme. Sota kosketti sotilaiden lisäksi myös heidän perhettään ja sukuaan. Niin monen nuoren miehen, pojan, veljen ja isän elämä katkesi sodassa kesken. Maaningan kirkkomaassakin on 222 sodassa kaatuneen viimeinen leposija. Jo vuosikymmeniä ovat surusta raskaat askeleet saapuneet haudalle, minne tuodaan kynttilöitä ja kukkia. Ehkä suru on löytänyt lohdutustaan, ehkäpä kaipaukseen on tullut toivoakin. Suru silti säilyy, luonnollisesti. Muistot vähitellen himmenevät, mutta emme saa antaa niiden sammua. Kohta poissa on veljet, mutta heidän perintöään me nuoremmat kannamme. Tämän perinnön kaunein symboli on vapaana hulmuava Suomen lippu, Siniristilippu. Kantakaamme tätä perintöä ryhdikkäästi!

Saamme uskoa ja iloita, että Herra on todellakin rakentanut maatamme. Hän tahtoo johdattaa meitä tänäkin päivänä kohti todellista vapautta, vapautta lähimmäisen palvelemiseen ja rakastamiseen: "Maailmaa, Herra, armahda! Me tarvitsemme Jeesusta. Hän ristillään on taistellut, myös meidät vapauttanut." (Vk. 601: 4)

Pyhä Henki, lohdutuksen Henki, viisauden Henki ja uuden rohkeuden Henki vakuuttaa kristityille, että he ovat Jumalan lapsia ja saavat Jeesuksen tavoin kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa! Herra, armahda meitä, kuule, ja armahda!

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi! Siunatkaa, älkääkä kirotko, mutta mitä tai ketä?!?!?

2010-04-23T20:06:00.001+03:00

Miksi en kannata rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista?

En halua edelleenkään osoittaa tuomitsemisen halua. Minulle ei kuulu lainkaan se, kuka haluaa asua ja elää kenenkin kanssa. Se, että eduskunta sääti lain parisuhteiden rekisteröimisestä, kertoo siitä, että haluttiin taata maallista oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. Tämä on ihan hyvä asia minustakin. Suomi kun on monikulttuurinen maa.

Miehen ja naisen solmima avioliitto on Jumalan asettama instituutio. Avioliitto rikastuttaa miehen ja naisen elämää. Avioliitto luo turvallisuutta lapsillekin ja aviopuolisoille, tapahtuipa sitten jotain odottamatontakin, kuten tapahtua saattaa. Kun pappi siunaa avioliiton, on kyseessä siis Jumalan tahdon mukainen asia. Avioliitto on tärkeä instituutio.

Jos rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista perustellaan sillä, että siunataanhan eläimiäkin, niin tähän tahdon sanoa, että kyseessä ei ole silloin minkäänlaisen instituution tai suhteen siunaaminen.

Ei ole olemassa ketään ihmistä, jonka puolesta en haluaisi rukoilla. Jos joku pyytää minulta siunausta elämäänsä, niin totta kai hänet siunaan. Kodinkin voin siunata, sillä silloin siunaan sitä elämää, jota kussakin kodissa eletään.

Jokainen ihminen on Jumalan luoma. Kaikki taipumukset eivät kuitenkaan synny Jumalan luomistyöstä ja -tahdosta. Minullakin on varmasti sellaisia taipumuksia, joissa ei ole kysymys Jumalasta ja hänen tahdostaan. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristitty on samalla kertaa syntinen ja armahdettu. Synti sitoo kaikkia luotuja, emmekä me pysty itse itseämme vapauttamaan, mutta Jumala tahtoo armahtaa jokaista, joka kääntyy uskossa hänen puoleensa.

Meillä ei ole mittaria, jolla mitattaisiin uskon tai synnin määrää. Niinpä, jos sinulla on vähäinenkin usko, niin sinä elät uskossa. Uskoa joko on tai ei! Tämä on sellainen on-off-asia. Synnin laita on toisin. Kukaan ihminen ei näe toisen sydämeen, eikä kyllä tunne oikein omaansakaan. Meistä ei ole toisiamme tuomitsemaan. Me emme saa heitellä kiviä kenenkään päälle.

Kirkon tulee perustella ratkaisujaan Raamatulla. Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Aivan tarkoituksella. Eikä tuo tarkoitus ole muuttunut.

Jokainen lapsi tarvitsee isän ja äidin, eli miehen ja naisen esikuvan. Huonostihan meistä on esikuvaksi, mutta kyse on myös aivan perustavanlaatuisesta miehen ja naisen eroavaisuudesta. Sitä paitsi ihminen ei voi käsittämättömyydellään tai virheillään kumota Jumalan tahtoa.

Jumala tahtoo oikeudenmukaisuutta ja toivoo rauhaa ja iloa, mutta oikeudenmukaisuutta on siinä, että jokainen ihminen on siunauksen arvoinen, vaikka hänen parisuhdettaan ei alttarin edessä siunattaisikaan.

Vielä lopuksi ekumeenista asiaakin. Suomen luterilaiset kulkevat rinta rottingilla enemmistönä Suomessa, mutta maailmalla kaikki on toisin. Katolilaisia kristittyjä on maailmassa yli miljardi. Ortodokseja on kaiketi noin alle 300 miljoonaa. Meitä luterilaisia lienee vain 6070 miljoonaa. Emme näin elä minkään paineen alla, mutta synti meitä painaa.

Rohkeutta ei vaadi nykyään Raamatun syrjään sysääminen, vaan siitä ja sen ikuisesta sanomasta kiinni pitäminen.

Joko pääsiäinen meni?

2010-04-12T23:52:00.000+03:00

Kristus nousi kuolleista totisesti nousi!

Pääsiäisviikolla jo unohdettiin toivottaa lähimmäiselle hyvää pääsiäistä. Sen sijaan hiljaisella viikolla toivoteltiin jo iloista pääsiäistä. Eivätkö tässä ole pashat ja joulutortut suloisesti sekaisin? Minulle useampikin ihminen sanoi kirkkaalla pääsiäisviikolla, että nythän sitä päästiin jo pääsiäisestäkin. Vielä en kuitenkaan ole heittänyt lusikkaa nurkkaan. Kärsivällisyyttä noudattaen olen yrittänyt ihan opettaa immeisiä, että kristillinen vuorokausi alkaa illasta, kristillinen viikko niin ikään sunnuntaista, ja että palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko, se piinaviikko, ja vielä että ylösnousemuksen pääsiäisestä alkaa vasta se pääsiäisviikko.

Mutta olenkohan yksin tässä asiassa? Kotimaa-lehden oppineet toimittajat puhuvat pääsiäisviikosta tarkoittaessaan hiljaista viikkoa. Samoin tekee Helsingin sanomat, joka muutenkin myötäilee maallistuvaa maailmaa.

Luterilaisella, ja samalla läntisellä kirkkovuodella on kiinteä yhteys elämän ja uskon peruskirjaan, Raamattuun. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen neljänkymmenen päivän ajan apostoleilleen ja sadoille muillekin, sitten hänet otettiin ylös taivaisiin. Pääsiäisen vietto kestää aina helluntaihin saakka, siis kaikkiaan viisikymmentä päivää. Me siis olemme vasta alussa. Jälleen kerran.

Ehkäpä kertaus on kuin onkin kaikkien opintojen äiti! Riviluterilaiset syövät kuormasta etukäteen ja unohtavat juhlan, kun se vasta on alkamassa.

Jokainen sunnuntai, ylösnousemuksen juhla on viikoittainen pääsiäisjuhla. Tiesitkö muuten, että venäjän kielessä sunnuntaita merkitsevä sana tarkoittaa sananmukaisesti ylösnousemusta? Kristityt ovat siis pääsiäiskansaa, jonka tehtävänä olisi antaa anteeksi vihollisillekin, Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Tämän tärkeän ajatuksen olen oppinut pääsiäisstikiiroista, joita olen lukenut ja laulanut myös omassa kirkossani, siinä luterilaisessa!

Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen lähde. Ylösnoussut sanoi hänet pettäneille, mutta myös kovasti murtuneille seuraajilleen: Rauha teille! Nuo sanat, näin uskon, olivat täynnä elämän lämmintä hehkua, rakkautta ja sen kauneutta, anteeksiantamusta ja sen puhdistavaa vaikutusta.

Joka aamu on armo uus, ylösnousemuksen tähden. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet, ylösnousemuksen tähden. Joka ilta saamme päivän taakat jättää Herran haltuun, ylösnousemuksen tähden.

Kristuksen ylösnousemuksen tähden tiedämme, että hänen ristinsä kertoo Jumalan rakkaudesta enemmän kuin mistään muusta. Ylösnousemuksen tähden Kristuksen ristiä kutsutaan kunnialliseksi, joka elämän puuksi. Rististä meille versoo uuden elämän toivo, ja sen tähden mekin vastaamme Jumalan kunniaksi: Aamen! Aamen! Aamen!

Pieni korjaus

2010-03-31T17:28:00.001+03:00

Usein puhutaan viimeisestä ehtoollisesta. Sellaistahan ei Raamatun mukaan ole ollut eikä tule myöskään tapahtumaan. Kiirastorstai-iltana muistamme, kuinka Jeesus nautti viimeisen yhteisen aterian yhdessä opetuslastensa kanssa. Tuo ateria oli samalla ensimmäinen ehtoollinen, sillä silloin Jeesus ehtoollisen asetti. Mekin elämme siinä toivossa, että saamme kerran nauttia ehtoollista taivaassa yhdessä Vapahtajamme kanssa. Leonardo da Vincin ainakin mediasta tuttu maalaus on nimeltään Viimeinen ateria. Ei siis "Viimeinen ehtoollinen".

Luterilaiselle kristitylle ehtoollinen on ateria, jossa Kristus antaa itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhummekin reaalipreesens-opista eli opista Kristuksen todellisesta läsnäolosta leivässä ja viinissä. Suu kyllä maistaa leivän ja viinin, mutta usko ottaa vastaan ruumiin ja veren.

Tämän tähden me kuulemme päätössanat: "Me olemme vastaanottaneet Jeesuksen Kristuksen. Hän varjelkoon meidät iankaikkiseen elämään."

Nauttimalla ehtoollinen pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä.

Pyhä Henki, viisauden kirjasin, tule luoksemme

2010-02-28T23:54:00.001+02:00

Raamattu, Jumalan sanaa vai sanoja Jumalasta

Luterilainen kirkko on joutunut hankalaan tilanteeseen. Jokainen luterilainen kirkko tekee omia päätöksiään. Tässä mielessä luterilaisuus on aivan toisenlaista kuin vaikkapa ortodoksisuus tai roomalaiskatolisuus. Niitä mielestäni varjelee se, ettei yksikään paikalliskirkko tee omin päin tärkeitä dogmaattisia päätöksiä.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa dogmaattinen päätösvalta on tietääkseni ekumeenisen patriarkaatin pyhällä synodilla, joka muodostuu piispuuteen vihityistä miehistä.

Suomalaisessa katolisuudessa dogmaattinen päätäntävalta on Vatikaanilla, jota johtaa paavi, jota luterilaisetkin voivat nyt ainakin Rooman piispana ihan aidosti kunnioittaa, vaikkakaan tuskin enää Kristuksen sijaisena. Mihin Kristuksen sijaista muuten tarvittaisikaan, sillä onhan Kristus sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän elää aina ja ikuisesti, eikä hän väsy, ei uuvu.

Suomalaisessa luterilaisuudessa koetaan ehkä vieläkin, että kirkkomme on Sanan kirkko. Pyhä Raamattu on siis uskon ja elämän peruskirja. Tai ainakin on ollut. Jokin aika sitten käsiini osui kirja, josta ilmenee, että luterilaisille Raamattu onkin vain uskon, mutta ei elämän peruskirja. Nyt minun kuitenkin on jälleen kysyttävä, miten me voisimme irrottaa toisistaan elämän ja uskon? Minun tietääkseni ei mitenkään. Paavali, apostoli Jumalan käsittämättömästä armosta, kuten ehkä voisimme ihan myönteisestikin sanoa, toteaa varsin kärjekkäästi, että kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä. Usko ja elämä eivät ole tietenkään yksi ja sama asia, mutta on silkkaa hengellistä väkivaltaa yrittää erottaa niitä toisistaan.

Uskon äidinkieleksi kutsutaan rukousta, joka syntyy sydämessä, mutta yllättävän usein nousee huulillemmekin. Mutta tosi asiassa rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Luterilainen kirkkomme on ja elää sellaisessa tilanteessa, että on elintärkeää huutaa eläväksi tekevää Pyhää Henkeä avuksi. Kirkkomme on muuttumassa kovin "tämänpuoleiseksi". Myyttejä ja mysteerejä riisutaan siinä määrin, että ihan hirvittää. Virsikirjamme muistuttaa vieläpä niin, että "rauha ei saavu, jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan". Tuleeko suomalaisista pelkkiä "kulttuurikristittyjä", jotka pitävät Raamatun sanaa vanhentuneena ja kirkon oppeja turhina ihmisoppeina?

Ei kai kohtaloamme kuvaa kohta se, että meistä sanotaan näin: "He kunnioittavat minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaikonnut kauas minusta!"

On suurta viisautta, jos kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Joskus on varmasti tärkeää lukea hartaudella merikarttoja.

Kristuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) ei saa unohtua meiltä vauhtisokeudessamme. Se on kaikkia kristittyjä johdattava ja velvoittava rukous. Kristusta ei ole jaettu, eikä häntä koskaan voida jakaa. Kristus mursi itsensä maailmalle, mutta sekin tapahtui meidän syystämme, meidän syystämme, meidän suuresta syystämme.

Luterilaiselle kirkolle ei ole terveellistä, että siitä tehdään kirkko, joka kulkee omia polkujaan. Hyvä on normiliikenteessäkin katsoa sivuille, niin oikealle kuin vasemmallekin: Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä!

Invocavit- sunnuntain ajatuksia jo hiukan etukäteen (Evästä elämään)

2010-02-18T15:24:00.001+02:00

Hän huutaa minua!

Muutamia vuosia sitten eräs tapahtui kohahdutti Helsingissä. Noin 13-vuotias tyttö oli saanut sairauskohtauksen Helsingin keskustassa. Hän joutui avuttomaan tilaan, jossa saattoi vain pyytää ja huutaa apua.

Eivät ole ajat muuttuneet. Mieleen nousee välittömästi kertomus laupiaasta samarialaisesta. Henkihieveriin piestyä miestä eivät hyväosaiset ihmiset auttaneet tai edes katsoneet. Moni arveli resuisen, verissä päin makaavan miehen itse ansaineen käsittelynsä. Mutta sitten pysähtyi tuo samarialainen mies, itsekin syrjään työnnetty ja uskonsa tähden halveksittu (hän kun ei ollut juutalaisia).

Tuon mainitsemani nuoren tytön ohitse kulkivat monet "terveet" ihmiset silmänsä ja sydämensä sulkien ja selkänsä kääntäen. Mutta sitten yksi pysähtyi ja kysyi tytöltä: "Mikä sinun on?" Tämä laupias mies oli juoppo, pultsari, syrjäytynyt ja syrjäytetty, mutta hänellä oli sydän paikallaan. Oma ahdinko ei ollut häntä täysin turruttanut. Taitaakin olla niin, että kun tarpeeksi hyvin menee, ihmisestä tulee välinpitämätön. Tämä resuinen mies hommasi sairaan tytön hoitoon.

Kun siis seuraavan kerran kuulet avunhuudon, voisit ajatella näin: "Hän huutaa minua!" Tosiasiassa nuo sanat tulevat kuitenkin 1. paastonajan sunnuntain vanhasta latinalaisesta nimestä Invocavit: "Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan." (Ps. 91: 15)

Aloitin kahden ihmisen välisestä kohtaamisesta. Päätin ihmisen ja Jumalan kohtaamiseen. Mutta voiko näitä erottaa, sillä onhan kristityn tehtävä olla Kristus sille, joka etsii Jumalan kasvoja? Onko Jumalalla muita käsiä kuin juuri nämä meidän omat kätemme? Jos me hädässä huokaamme, miksi Jumala ei tee mitään, voi siis kysymyksen kärki kääntyä osoittamaan meitä itseämme, miksi hänen luotunsa ja lunastettunsa kulkevat kylmin sydämin, kädet nyrkissä ja selkä lähimmäiselle käännettynä?

Paastonajan raamatuntekstit kertovat lukemattomista Kristuksen ja syntisten kohtaamisista. Voiko muunlaisia kohtaamisia ollakaan ihmisen ja Jumalan välillä? Mutta eikö tämä ole meidän onneksemme? Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa ehdoitta syntistä ihmistä, ja tahtoo, että tämä tulisi tuntemaan totuuden, ja että totuus tekisi hänet vapaaksi, vapaaksi hyvään ja vapaaksi rakastamaan.

Oi aikoja, oi tapoja, ettäs huh, huh...

2010-02-11T23:27:00.001+02:00

Milloin tapahtui isovanhempien ulkoistaminen?

En ehkä ole ainoa ihminen, joka on ihmeissään isovanhempien käsittelystä. Tarkoitan sitä, että sairaita vanhuksia karkotetaan maasta Suomessa asuvien lasten luota. Tai ainakin yritetään karkottaa. Vanha tuomarinohje pitäisi kaivaa piilostaan myös ulkomaalaisvirastossa: Mikä ei ole kohtuus, ei saata olla lakikaan.

Mistä lähtien on ollut siis niin, ettei neljäs käsky ole enää voimassa: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Onhan ne vanhemmat vanhemmillakin. Minä en ymmärrä sitä, ettei sukupolvien ketjua ymmärretä tässä maassa tai ainakaan viranomaisten keskellä. Miksi tuo kultainen ketju halutaan tieten tahtoen katkaista?

Nähdäänkö maahamme tulleet isovanhemmat vain loisina, jotka tulevat nappaamaan nenämme edestä meille tarjotut herkut? Entäpä, jos heillä ei yksinkertaisesti ole paikkaa, mihin palata synnyinmaassaan. Sinä ehkä kysyt, että miksikäs ei olisi! Kaikkialla eivät ole yhtä vakaat ja turvalliset olot kuin Suomessa.

Mutta mitä tapahtui omille isovanhemmillemme? Milloin heidät ulkoistettiin? Kun luen käsikirjan mukaisia rukouksia kasteen yhteydessä ja kastettuja muistettaessa, niin kyllä luonnollisesti vanhemmat ja kummit muistetaan, mutta isovanhemmat täytyy itse älytä lisätä. Onko kenties ajateltu, ettei kaikilla ole elossa olevia isovanhempia. Eipä ole ollut minullakaan, mutta silti koen tärkeäksi muistaa rukouksin myös isoisiä ja -äitejä.

Mitä on tapahtumassa suomalaiselle perhekäsitykselle? Tuntuu, kuin sitä ehdoin tahdoin romutettaisiin. Nyt siihen eivät tunnu kuuluvan isovanhemmat. Kohta varmaan erotetaan isät ja äidit sekä lapset. Miksi me erilaiset pienet tilkut emme voi olla liki toisiamme elämämme tilkkutäkissä?

Jos luterilaisuus on osa kristillisyyttä, niin paasto kuuluu meillekin

2010-02-10T12:51:00.001+02:00

Käykäämme nyt Jerusalemiin ja yhdessä paastotkaamme, vai miten se menikään?!?

Luultavasti jälleen tänä keväänä saamme erilaisista viestimistä kuulla ja nähdä, ettei luterilainen kirkko muka tunne paastoa ja vietä pääsiäistä. Ja jos vähän jatketaan, niin luterilaiset viettävät joulua, jota taas ortodoksit tuskin tuntevat. Eihän se nyt näin mene. Kirkkovuoden suuret juhlat ovat kaikille yhteisiä ja yhtä tärkeitä. Joulua, Vapahtajan syntymäjuhlaa ei ole ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä, jota taas ei olisi ilman inkarnaation ihmettä ja salaisuutta. Ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä emme edes olisi luterilaisia, sillä emme olisi kristittyjäkään. Sillä ilman pääsiäisen salaisuutta ei olisi olemassa edes kristillistä kirkkoakaan, emmekä olisi koskaan Jeesuksesta kuulleetkaan. Ristin ja ylösnousemuksen Pääsiäisen tapahtumat ovat niin järisyttäviä ja järkyttäviä, että niiden käsittämiseen ei edes paaston 40 päivää riitä. Juhlaan on aina valmistauduttava. Kristillisessä kirkossa tuota valmistautumisaikaa kutsutaan paastoksi. Todellisessa kristillisessä perinteessä myös paastonaikaan valmistaudutaan. Puhutaanhan esipaastosta. Valmistautuminen on ennen kaikkea sisäistä, siis rukouksen valaisemaa hiljaisuutta. Mutta lopulta sisäänpäin kääntymisen pitäisi johtaa meidät näkemään lähimmäisemme paremmin. Paaston matkalla ymmärrämme, miten monet asiat meitä ihmisiä yhdistävät, mutta saatamme silti yllättyä. Yllätykset eivät aina tunnu myönteisiltä, mutta ne voivat silti olla terveellisiä, ettemme nääntyisi ja harhaan kääntyisi. Onhan paaston matka on Jeesuksen viitoittamaa, hänen seurassaan ja häntä seuraten: ”Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka (virsi 61)”. Paastonajan sunnuntaiden raamatuntekstit nostavat esille monia Jeesuksen ja syntisten kohtaamisia. Jeesus ei kulje hätää kärsivän ohi, vaan hänen viestinsä on: ”Mene ja tee sinä samoin.” Nöyryytetyille ja häväistyille Jeesus lausuu kaikkein lohduttavimmat sanansa. Näin käy vielä apostoleillekin, näille lukittujen ovien takana pelkääville: ”Rauha teille!”

Tunnustan olevani hämilläni ajatellessani kirkkomme nykytilannetta. Septuagesimasunnuntain (3. sunnuntai ennen paastonaikaa) kohdalla evankeliumikirjassa lukee, että tuosta sunnuntaista on vanhastaan alkanut papiston paasto. No, tämä ei kyllä näy eikä tunnu yhtään missään. Kuka kertoisi meille, mitä papiston paasto on kenties aiemmin ollut. Toisaalta yllättävän monet luterilaiset papit toistavat paaston kynnyksellä, että meidän luterilaisten ei tarvitse luopua mistään ruuasta, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

Miten ”luterilainen paasto” näkyy arjessa, sillä sunnuntaithan eivät jumalanpalvelusten kirjan mukaan ole paastopäiviä? Jesajan kirjasta luemme tärkeitä sanoja, jotka alkavat tähän tapaan: ”toisenlaista paastoa minä odotan”. Kannattaisi lukea uudelleen ja uudelleen nämä sanat omasta Raamatusta (Jes. 53).

Olen sitä mieltä, että paasto on toki ensisijaisesti hengellinen matka, mutta miksipä sitä ei tukisi arkipäivän konkretia. Mainio Kotien rukouskirja antaa osviittaa oman paastosäännön laatimiseksi. Siellä on myös hieno ja tarpeellinen Efraim Syyrialaisen paastorukous. Kaikkihan toki Raamatunkin mukaan on luvallista, mutta kaikki ei ole tarpeellista, enkä saisi antaa minkään hallita itseäni. Kyllä luterilainenkin voi ihan hyvin luopua lihasta paastonaikana, tai vaikkapa pidättäytyä kaikesta alkoholin käytöstä (ehtoollinen pois lukien). Tästä ei vahinkoa ole kenellekään, eikä elämästä nykyistä ankeampaa varmasti tule. Juhlasta tulee oikea juhla, kun sitä ei syödä ja tuhlata etukäteen.

Ajattelen, että olen aivan ensimmäiseksi kristitty ja ”vasta” sen jälkeen luterilainen. Minulla on juuret, jotka yltävät 1500-lukua pitemmälle. Näin ajattelen olevan muidenkin kanssakristittyjen kanssa. Jakamattoman kirkon aika tuntuu jokaisessa messussa. Eikä se ole vain historian havinaa, vaan elävää todellisuutta Pyhän Hengen voimassa.

Mistä löytäisin nuotit tähän hienoon lauluun, sillä tahtosin laulaa tämänkin

2010-01-30T00:15:00.001+02:00

Flora Larsson ~ Hetkinen, Herra

"Herra, olet luvannut olla siellä missä kaksi tai kolme on koolla.
Mutta minä en ole kaksi enkä kolme,
olen vain yksi.
Koskeeko lupauksesi myös minua ?

Muistan Nikodeemuksen tulleen luoksesi yöllä,
hiipineen salavihkaa portaita
ja löytäneen Sinut yksin.
Hänelle Sinä avasit sydämesi,
ja hän lähti ulos pimeään muuttuneena miehenä.

Muistan naisen istuneen kaivolla.
Pyysit häneltä juotavaa.
Se oli ystävällinen yhteydenottotapa.
Ja sitten puhuit hänelle,
näytit mitä hänen elämänsä on ollut
ja mitä se voisi olla.
Sitä päivää hän ei unohtaisi koskaan.

Siispä rohkaisen mieleni.
Vaikka olen yksin, ei tarvitse tuntea yksinäisyyttä,
pohtia elämän neulanpistoja,
miettiä omia erehdyksiä,
kantaa yksin surujen taakkaa.

Minäkin saatan kohdata Sinut. Minäkin saatan kertoa Sinulle.
Kertoa salaiset toiveeni ja pelkoni,
puhua puhki monet huoleni,
käsitellä kaikki ongelmani
ja tietää, että Sinä ymmärrät
ja Sinä rakastat minua."

Maria, Herran äiti

2010-01-26T23:40:00.000+02:00

Oikein ylistävä Valon todistaja

Ekumeeninen rukousoktaavi alkaa odottaa taas ensi vuotta. Onko siis niin, että ekumenia toteutuu kerran vuodessa. Mitä sellainen ekumenia on? Onko ekumenia jotain samaa kuin pakkoruotsi?

Eikö Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) velvoita enää hänen seuraajiaan? Jeesushan rukoilee myös meidän puolestamme sanoen: "Että he olisivat yhtä!" Kristuksen kirkon hajaannus on meidän ihmisten syytä. Jumalan tahto on ihan toinen. Mutta eikö meidän tulisi pyrkiä korjaamaan rikki mennyt? Rukousta sanotaan uskon äidinkieleksi. Mieleeni tulee ortodoksinen jumalallinen liturgia, jossa joka kerta rukoillaan kaikkien yhdistymistä. Ymmärrämmekö me siis äidinkieltämme, jos kuljemme koko ajan poispäin toisistamme? Vai tarkoittaako tuo rukous, että kaikista on tultava ortodokseja? Sinänsä tuo olisikin oivallinen tavoite, sillä ortodoksinenhan merkitsee sananmukaisesti oikein ylistävää. Onko itse asiassa kaikissa kirkoissa samanlaista otetta esillä kuin Vatikaanin lausumassa, jonka mukaan pyhästä istuimesta erossa olevat kirkot eivät ole kirkkoja sanan varsinaisessa mielessä? Me olemme toisinaan varmaan kaikki niin hirmuisen oikeaoppisia, että oksat pois.

Mutta entäpä kun Raamattu sanoo asian niin, että Jeesus on runko ja me uskovat olemme oksina. Ilmankos Jeesus sanoo myös niin, ettemme me saa aikaan mitään ilman häntä.

Ilmankos ekumenia etenee hitaasti, jos ollenkaan! Siis olemmeko todellakin unohtaneet Jeesuksen ja hänen ut unum sint-rukouksensa? Tai jos emme, niin miksi me siitä vähät välitämme?

Maaningan kirkossa oli perjantai-iltana (22.1.2010) ekumeeninen iltakirkko. Ortodoksivirkaveli saarnasi, ja hyvin sen tekikin. Paikalliset kuorot lauloivat. Angelos-kuoron laulu Valtiattareni tosin tuotti pienen välikohtauksen. Kirkossamme häiriötä aiheuttaa varsin usein eräs seurakuntaamme kuulumaton, mieleltään sairas henkilö. Hänen uskoonsa ei autuaalla Neitsyellä ole sijaa, ja hän antoi muidenkin ymmärtää asian erittäin kuuluvalla äänellä. Sitten hän poistui kirkosta. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pilata muiden juhlaa, olipa kyseinen ihminen sairas tai ei. Jos olisin huomannut kyseisen ihmisen, olisin ehkä arvannut, milloin hän saattaisi kokea jälleen tehtäväkseen korjata selvän vääryyden. Angelos-kuoro lauloi kauniisti. Protestantismi ei ole kaiketi koskaan ollut oikein vahvoilla Neitsyt Marian ymmärtämisessä. Jumalan sanaa pidetään ohjeellisena, mutta se kohta, jossa Maria laulaa, että tästedes kaikki sukupolvet ylistävät häntä autuaaksi, unohdetaan kokonaan. Ajattelinkin myöhemmin, että angelokset ovat tervetulleita uudelleenkin laulamaan meille Mariasta. Vaikka ortodoksinen näkemys tuntuisi luterilaisesta vieraalta, panisi se kenties miettimään, miten luterilaisestakin tulisi oikein ylistävä. Ehkä me luterilaiset voisimme ortodoksien ja roomalaiskatolisten avulla löytää Mariaa oikein ylistävän ymmärryksen.

Mariahan oikeastaan on Kirkon äiti. Jeesus Kristus on tosi viinipuu, eli siis Kirkko. Maria on Jeesuksen, lihaksi tulleen Sanan äiti. Maria on siis Kirkon äiti, meidän uskovien äiti, tai siis isoäiti, sillä jolla Jumala on Isänä, sillä Kirkko on äitinä. Äitiä pitää kunnioittaa, isoäidistä puhumattakaan, kuten olemme alkaneet havahtua ymmärtämään isoäiti Eveline Fadayelin myötä. Mutta on tietenkin luonnollista se, että jos olemme ulkoistaneet isoäidin suomalaisesta perheestä, niin ihmekös sitten se, miten me käyttäydymme Mariaa kohtaan.

Oi jospa joulu maallinen.

2009-12-21T13:22:00.001+02:00

Näin joulun kynnyksellä olisi hyvä muistaa, että ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17) Suomalainen joulu on muuttumassa yhä maallisemmaksi. Usein tulee mieleen sanonta, jota on hiukan entisestä parannettu: ”Joulujuhlista jaloin, pikkujouluista kontaten.” Tuo sanonta kuului ennen vanhaan ja kenties parempina aikoina näin: ”Joulu juhlista jaloin!”

Kun taannoin vierailin adventtihartauden merkeissä kouluilla, kävi selväksi, ketä lapset odottavat. Onhan se osaltaan ihan luonnollista, mutta ottaen huomioon hartaudellisen yhteyden, niin hiukan surullistakin se on, että odotettu yhteinen jouluvieras on joulupukki, eikä suinkaan Jeesus.

Mieleeni on tullut, jouluhulinahysteriaa ajatellessani, tarina hölmöläisistä, jotka yrittivät kantaa säkeissä valoa pimeään mökkiinsä. Eihän se valo säkissä siirtynyt. Joten ei se joulukaan kyllä kauppakasseissa kaupoista kotiin kulje, vaikka eri kaupparyhmittymät näin haluaisivatkin julistaa.

En tahdo tällä kirjoituksella pahoittaa kenenkään lahjantuojan mieltä. Haluan vain kertoa, että maallinen joulu ei voi koskaan korvata todellista sydänten joulua.

Joulu on armon, rakkauden, ilon, valon ja lämmön juhla. Joulun juhlaan astumme aatosta lähtien. Todellisuudessa aatto on yhä aatto eli juhlaa edeltävä päivä. Nykyään vain ei millään tahdo olla enää mitään väliä. Mukavuudenhalu syö miltei kaiken hyvän perinteen. Tänä vuonna vietämme vielä kolmattakin joulupäivää, jota kutsutaan myös apostoli Johanneksen päiväksi. Luterilainen kirkko on kaiken kaikkiaan ollut varsin horjuva hyvän ja elävän perinteen säilyttämisessä. Toisaalta juhlien nimeäminenkin on ollut turhan käytännönläheistä. Kun joulun juhla-aika loppiaisena päättyy, niin mistä tuo nimitys kertoo, siis muusta kuin juhla-ajan päättymisestä. Tietenkään nimitykset epifania tai teofania eivät ilman selitystä avaudu nykyihmisille, mutta saisihan sitä lämpimän jo siitäkin, että yrittää iskostaa luterilaisiin mieliin, että paastonaika se edeltää jouluakin. Ihmetyttää vain se, että meikäläisten kirkonmiesten ja –naisten mukaan ei paastolla ole mitään tehtävää. Onko asia todella näin?

Niin se on, että vain Jumala voi siunata joulumme, joten sitä minä sydämen pohjasta toivon meille kaikille!

Pelastus on lähtöisin Jumalasta, aina!!!

2009-12-01T13:11:00.001+02:00

Luojan kiitos pelastus ei ole minun käsissäni!

Kun en pidä kaikkea mahdollisena, niin minua pidetään tuomarina. Tuomarin tehtävä ei kuulu hengellisessä mielessä kenellekään luodulle. Kuten olen kirjoittanut, ovat kaikki luodut tervetulleita osallistumaan seurakunnan elämään. Pyhän Kirjan mukaan Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Meidän viestimme ei saa olla, ettei kukaan pääse Isän luo. Meidän viestimme tulee olla se, ettei Isän luo ole muuta tietä kuin Jeesus Kristus. Meidän tehtävämme ei ole osoitella Jeesukselle, että mene sinä sinne tai tuonne, vaan Jeesus sanoo meille jotain. Hän sanoo: "Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani." Jeesuksen luo voi olla ja on lukemattomia teitä. Olkaamme kaikki Kristuksen kirjeitä maailmalle.

Minulla ja muillakaan kristityillä ei ole valtaa lähettää ketään minnekään, ylöspäin tai alaspäin. Jokaiselle kristitylle kuuluu rukous: "Oi, kunpa kulkuni olisi vakaa." Jokaiselle kristitylle kuuluu varoitus: "Joka luulee seisovansa, katsokoon ettei kaadu."

Luterilaisen opin mukaan kristitty on samanaikaisesti syntinen ja armahdettu. Tätä tarkoitin kun kirjoitin synnintunnosta. Meillä ei ole käytössämme tikapuita jotka johtaisivat synnittömyyteen tässä elämässä.

Miksi sitä, joka haluaa pysyä varsin perinteisillä linjoilla, pidetään ahdasmielisenä. Miksi suvaitsevaisuutta korostavat eivät ulota suvaitsevaisuuttaan kaikkiin.

Ehkäpä pitäisi muistaa benediktiinien motto "ora et labora" eli rukoile ja tee työtä. Ehkäpä tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta ja apua enemmän kuin aikoihin. Ehkäpä jokaisen aamun rukous voisi olla tässä: "Herra, avaa minun huuleni, niin minun suuni julistaa sinun kunniaasi!"

Yhteys-liikkeen sivuilla on osasto yhteys ja ortodoksit (tai jotain sinne päin). Siellä kannattaa käydä myös luterilaisten.

Raamattu on uskon ja elämän tärkein peruskirja

2009-11-30T21:25:00.001+02:00

Sopiiko demokratia kirkkoon?

Ratkaistaanko tulevaisuudessa kirkon tärkeät kysymykset katugallupeilla? Suomen kirkkorahvas maallistuu kovaa vauhtia. Kristillisyys heikkenee ja monenmuotoinen hengellisyys tai paremminkin uskonnollisuus vahvistuu. Kirkko alkaa tehdä ratkaisuja tukeutuen suureen, mutta kuitenkin kuviteltuun enemmistöön tukeutuen. Näin tapahtuu, siksi että olemme huolissamme kirkon kuihtuvista verotuloista, mutta emme kuihtuvasta uskonelämästä. Suorastaan pakonomaista takertumista "jäljellä oleviin" osoittaa se, että pelkäämme pitää kiinni apostolisesta uskosta (eli siitä mihin kaikkeen Jeesusta tarvitaankaan) ja puhua synnistä. Synnintunto on kuitenkin oikeastaan portti pelastuksen tielle. Ilman synnintuntoa emme tarvitse Jeesusta mihinkään, tai hänestä tulee vain kiiltokuvamainen esikuva.

Kirkon usko on edelleen ilmaistu luterilaisissa tunnustuskirjoissa, sekä vanhoissa ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Usein muuten mietin, että miten me tämänpäivän ihmiset voisimme paremmin tietää Jeesuksen tarkoituksista kuin hänen aikalaisensa.

Suomessa demokratia etenee niin, että ehdokkaiksi ja luottamustehtäviin saadaan erilaisia julkimoja. Tietämys päätettävien asioiden taustoista ohenee ohenemistaan. Samoin tuntuu käyvän kirkossa. Päättäjiksi valitaan jo ruohonjuuritasolla ihmisiä, joita seurakuntaelämä ei käytännössä kiinnosta pätkääkään. Hiukan minua suorastaan pelottaa, miten käy niiden nuorten, jotka kenties valitaan kirkkovaltuustoihin. Ovatkohan he vielä käytettävissä ehdokkaiksi ensimmäisen kauden jälkeen?

Kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Voisiko se kääntyä liian hitaasti? Enpä usko! Mutta entäs jos ruoriakseli on jo katkennut? Missä on oikea telakka? Puolassako?

Tervehdys Maaningan joulunavauksessa 27.11.2009

2009-11-27T12:26:00.001+02:00

Rakkaat kristityt!

Joulu se on merkillinen juhla. Odottamista riittää monen monta viikkoa ja sitten kun juhla lopulta koittaa, se on hetkessä ohi. No, ei se ihan oikeesti ihan näin mene. Tunnetaanhan 3. ja 4. joulupäiväkin kirkollisissa kalentereissa ja onhan joulun juhla-aikaa vielä Loppiaisena.

Se on kuitenkin hyvä, että on, mitä odottaa. Odotus on melkein yhtä tärkeää kuin juhla. Onhan juhlaan valmistauduttava. Mutta kannattaa muistaa myös viisas sana juhlavuottaan viettäviltä Martoilta. Se menee jotakuinkin näin: Suursiivoa kaappisi ainoastaan siinä tapauksessa, että aiot viettää joulusi niissä.

Joulu saapuu jokaiselle, mutta se ei edellytä stressaamista. Joulu saapuu niin rikkaille kuin köyhille, sillä Jumala antaa armonsa auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

Olemme astumassa adventin aikaan. Tämä aika muistuttaa meitä kaikkia siitä, millaista Jeesusta me odotamme jouluvieraaksemme. Sunnuntaina laulaa kajautamme tutun ja rakkaan Hoosiannan, ja näin tervehdimme samalla uutta alkavaa kirkkovuotta.

Joulun hyvistä tuoksuista tärkein on Kristuksen tuntemisen tuoksu. Kunpa me kristityt levittäisimme tätä tuoksua kautta tyynen vienon yön, ja kautta koko vuoden.

Joulu on merkillinen juhla. Muistamme toisiamme vähän niin kuin syntymäpäivinämme. Lähetämme kortteja ja paketteja. Lahjat kertovat myös antajansa rakkaudesta. Kun me ihmiset näin osaamme antaa lahjoja, niin miten suuri onkaan meidän Jumalamme rakkaus meitä kaikkia luotuja kohtaan.

Iloista joulunodotusta meille kaikille! Ja siunattua adventtiaikaa!

Oi, auta ja pelasta!

2009-11-26T00:04:00.000+02:00

Miksi Hoosianna-hymniä lauletaan adventtina mutta ei palmusunnuntaina?

Läntisen kristikunnan kirkkovuosi alkaa adventista. Adventti merkitsee sanana tulemista. Odotamme Kristuksen, Rauhanruhtinaan tulemista. Adventti kuvaa sitä pitkän pitkää odotusta, joka päättyi ensimmäisenä jouluna. Samalla adventti tähtää Kristuksen toiseen tulemiseen, paruusiaan. Odotamme armorikasta Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Nimitys "Vapahtaja" viittaa aina ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Joulua ei siis ole ilman pääsiäistä, eikä pääsiäistä ilman joulua! Kristuksen täytyi syntyä ihmiseksi. Hän syntyi meidän pelastuksemme tähden.

Pääsiäinen on kirkkovuoden ja uskonelämän keskus. Adventti korostaa omalla tavallaan kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyyttä. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina luetaan itse asiassa palmusunnuntain tapahtumista. Siksi Hoosianna lauletaan adventtina. Mutta miksi Hoosianna ei kaiu kirkoissa myös palmusunnuntaina? Siinä on melkein suurempi kysymys!

Odotus on yhtä tärkeä kuin itse juhla. Adventti jää kuitenkin maallisen joulun valmistelujen alle. Joululaulut soivat marketeissa vuosi vuodelta aiemmin. Mutta maallinen joulu voi aina olla taivaisen joulun alku. Siksikin on hyvä asia, että joulu on joka vuosi. Pelastussanoma on tarjolla yhä uusille sukupolville. Onneksi lauletaan myös siitä, miten lapsi voi myös unohtua hankeen ja paleltua. Kunpa me emme olisi laulaessamme noita lauluja vain magnetofoneja, äänentoistolaitteita, vaan antaisimme laulujen sanoman koskettaa sydäntämme.

Vielä vähän Hoosiannasta! Sehän tarkoittaa: "auta" ja "pelasta". Noissa sanoissa on myös vastaus kysymykseen, mihin Jeesusta tarvitaan. Mihin Jeesusta tarvitaan, mihin tarvitaan tietä, totuutta ja elämää? Etkö sinä siis tarvitsisi tietä, totuutta ja elämää? Tie on siis jo valmis, meidän on vain löydettävä se. Erään sanonnan mukaan sinun on kuljettava hiljaa, jos et tunne tietä. Jouluun on pitkä tie, ei vain neljä viikkoa, vaan tuhansia vuosia. Meidän odotuksessamme ei ole kysymys vain meistä, vaan myös heistä, jotka ovat eläneet ennen meitä. Ilman heitä me emme tietäisi joulusta mitään, emmekä Vapahtajan syntymästä. Kasvatus siis kannattaa! Ja se on kotien eli vanhempien tehtävä.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on yksi suosituimmista pyhäpäivistä. Suosiossa on yhä enemmän kyse tunnelmoimisesta. Jos kysymys olisi edes joulun odotuksesta, niin kirkkoon osattaisiin kyllä myös ensimmäisen adventin ja jouluaaton välissäkin. Silloin nimittäin kerrotaan, mistä tässä joulun odotuksessa onkaan kysymys. Kaiken kaikkiaan. Tiesitkö muuten, että ensimmäinen adventti on nöyrtymisen adventti, että toinen adventtisunnuntai on omistettu Kristuksen toiselle , kunnialliselle tulemiselle, että kolmannessa on kysymys Kristuksen hengellisestä tulemisesta sanan ja sakramenttien välityksellä, ja että neljäs adventtisunnuntai kutsuu meitä Herramme Äidin lähelle, jakamaan hänen odotuksensa.

Niin monta, kuin teitä on Kristukseen kastettu

2009-11-10T20:14:00.001+02:00

Millainen onkaan luterilainen hartaus?

Hartaus on aina osa joka-aikaista jumalanpalveluselämää, johon kuuluvat pyhäpäivien jumalanpalvelukset, kirkon pyhät toimitukset ja myös muu hartauselämä kirkoissa ja kodeissa. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset alkavat Pyhän Kolminaisuuden nimessä. Siitähän osallistuja yksinkertaisesti tietää, mistä on kysymys ja mihin on tullut. Jumalanpalvelushan on ennen kaikkea Kristukseen kastettujen juhla. Meidät on kastettu Kristuksen käskyn mukaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Hartaudet erottuvat usein muusta jumalanpalveluselämästä varsin selkeästi. Radion aamu- ja iltahartaudet ovat sen harvan kerran kun niitä kuuntelen sellaista mukavaa jutustelua. Äskettäin olin hiippakuntani kirkkoherrojen ja talouspäälliköiden neuvottelussa ja tätä linjaa jatkettiin. Kysynkin, miten vaikeaa luterilaisen papin on lausua nuo sanat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Sen jälkeen voisi rukoilla psalmin sanoin ja sitten kenties lausua tuota omaehtoista pohdintaakin. Isä meidän rukous olisi myös tarpeellinen, sillä toistuuhan siinä sana "jokapäiväinen". Pyhän edessä oleminen ja pyhyyden tunto syntyvät varmimmin kun tunnemme ja kuulemme olevamme hartaudessa Pyhän Jumalan edessä: Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme, pyhyydessä palvokaamme, kuten kaunis virsikin toteaa.

Olen viime aikoina miettinyt, mihin on luterilaisuus menossa. Onko meillä kohta kirkko, joka kulkee joka asiassa ja kysymyksessä omia polkujaan (Camelbootsit jaloissaan, tupakka hampaissaan)? Miksi tuntuu olevan vain jäykkää pönäkkyyttä, jos kirkkomme kulkisi samaan suuntaan kuin vanhemmat kirkot. Nykykaavallakin jumalanpalveluksiin kyllä saa lämpöä ja elävyyttä, niin että tuskin tarvitsee heivata pois alkusiunauksen lisäksi uskontunnustus ja Isä meidän, sekä Herran siunaus. Maailma tarvitsisi kipeästi yhteistä todistusta, ja sitä paitsi takana on myös tuhat vuotta yhteistä aikaa, vaikka toki siitäkin ajasta on kulunut jo tuhat vuotta. Kirkon hajoaminen ei ole Jumalan tahto, ja tuskin ihmistenkään, mutta inhimillinen heikkous ja vallanhimo jakavat yhä edelleen kristikuntaa ja kirkkoja.

Miksi luterilaisessa hartaudessa ei saisi näkyä ja tuntua se jatkumo, jota lutheruskaan ei pyrkinyt katkaisemaan?

Ei kilpailua vaan yhdessä todistamista, jotta maailma uskoisi

2009-11-10T17:59:00.000+02:00

No competition!

No competition!, sanoi ekumeeninen patriarkka Bartolomeus I minulle, kun ekumeenisen neuvoston pääsihteeri isä Heikki Huttunen oli minut esitellyt. Isä Heikki sanoi patriarkalle: This is Arto Penttinen. He is the ecumenical patriarch in his village. Kaikki hymyilivät. Komean, mutta leikillisen tittelin oli minulle antanut vuosia sitten isä Olavi Matsi Pielavedellä.

Hirveän tosissani en titteleihin suhtaudu, vaikka niitä riittääkin: teologian maisteri, pastori, kirkkoherra, archon sevastos of the cross, domestichos of the order. Nämä siis edellä mainitun epävirallisen tittelin lisäksi. No en minä noiden jälkimmäisten suhteen tiedä, vaikka on minulla hieno sertifikaatti plakkarissa. Tuosta kirkkoherran tittelistäkin on ollut lähinnä harmia. Vaikka ennen sen "saamista" olin ollut Maaningalla jo neljättätoista vuotta ja luullut ihmisten tuntevan minut, niin silti jokin muuri tuntui nousevan ympärilleni. Ikään kuin en olisikaan se tuttu Arto-pappi, ihmisestä puhumattakaan. Ei titteleissä mitään elämää ole! Vaikka en suuremmin kannata virkanimikkeeni vaihtamistakaan. Onhan se käytössä myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.

Kuuluisat sanat "yllättäen ja pyytämättä" tulivat tänään mieleeni. Sain yllätys, yllätys facebookin kautta tiedon, että kirkon ulkoasiain neuvosto on nimittänyt minut Suomen ekumeenisen neuvoston paikallisen yhteyden jaoston jäseneksi. Tai jotain sinne päin. En voinut kuin istua ja nauraa äitini sohvalla, sillä hyvältähän tuo tuntui. Olin jo tyytynyt osaani ekumeenisen neuvoston blogistina ja toimiston etä-apulaisena. Siinäkin on hommaa riittänyt, niin minulla kuin tuunaaja-Sirulla.

No competition! Luulisin että tuo motto on vienyt sinne, minne elämä on vienyt. Ei ole tarpeen, eikä edes hyväksi kilpailla kristittyjen elovainiolla. Tai jos on, niin korkeintaan itsensä kanssa. Evankeliumin valo leviää paremmin kun kristityt tuntevat toisensa ystävinä, sisarina ja veljinä Kristuksessa. Miksi minun pitäisi tai minun kirkkoni pitäisi olla parempi kuin muiden kristillisten kirkkojen tai yhteisöjen. Minä en omista Kristusta, eikä kukaan toinenkaan. Terveempää on ajatella, että Kristus se on, joka omansa omistaa. Hänellä on meihin yksinoikeus, ei minulla häneen.

Tuo facebook se vasta on jotain. Siellä olen huomannut, etten ole tiennytkään miten riekaleinen kristikunta on, oikea tilkkutäkkien tilkkutäkki. Minulla on kavereina joitakin arkkipiispoja, joiden kirkoista en tiedä, enkä pahemmin ole kuullut. Kyllä siellä anglikaaneista puhutaan, mutta eipä ole sitten kommuuniota Canterburyn arkkipiispanistuimen kanssa. Puhutaan siellä myös vanhakatolisuudesta, mutta apostolista suksessiota osoitellaan suunnasta jos toisesta. Lievästi sanoen mielenkiintoista, ja kun asiaa ei hirveän vakavasti ota, niin onhan se aika hupaisaa. Ja vakavammin ajateltuna ehkä surullista.

Facebook on osa virtuaalitodellisuutta, oikeaa wonderlandia. En aina tiedä, uskoako aistielimiään vai ei. Mutta jos seikkailua kaipaa, niin tietsikan äärellä se sujuu ihan hauskasti (välillä) jospa keski-ikään ehtineeltä pappismieheltä. Niin, jos jokin ekumeeninen sääntökunta (order) on olemassa facebookissa, niin onko se olemassa myös reaalitodellisuudessa? Siinäpä sitä voisit nuo komeat tittelit punnita, jos aihetta siihen kokisin, mutta enpä koe tarvetta. Maailmassa vain on niin monta ihmeellistä asiaa

Kirkkovuosi päättyy pian, mutta mitä se merkitsee

2009-11-10T15:14:00.001+02:00

Pysyvä asuinsija?

Ensi sunnuntaina on Valvomisen sunnuntai eli toisin sanoen kirkkovuoden toiseksi viimeinen sunnuntai. Kirkkovuosi on muodostaa kehyksen jokaiselle sunnuntain jumalanpalvelukselle. Jumalanpalveluksen kannalta tärkeämpää on siis se, että vietämme Valvomisen sunnuntaita, kuin se, että kyseessä on marraskuun 15. päivä. Harmittelen edelleen, että lehtien kirkollisissa ilmoituksissa tuo kirkkovuoden ajankohta näkyy kovin harvoin.

Elämää kutsutaan usein matkaksi. Mieleeni nousee yksi monista matkoista. Olen junassa matkalla Budapestistä Györiin. Matkustan yksin. En tiedä aikataulusta mitään, sillä olen junassa yllättäen. Pian huomaan, ettei tässä junassa ole kuulutuksia, eivätkä asemien kyltit näy pimeässä helmikuun illassa. Tunnen itseni hermostuneeksi. Jonkin ajan kuluttua ajattelen, että minun täytyy olla jo lähellä päämäärää, ja siirryn jo junan eteiseen. Siellä seisoo onneksi englannintaitoinen konduktööri. Kysyn häneltä, olemmeko jo Györissä. Hän sanoo: Emme toki vielä. Mene takaisin ja ota vielä nokkaunet. Menen istumaan siihen vaunuosastoon josta läksin laukkuani raahaamaan. Siellä on nuoria. Kysyn, osaavatko he englantia, ja he osaavat. Pyydän heitä kertomaan, kun olemme Györissä. He suostuvat hymyillen.

Lopunajoilla, siis päämäärään saapumisella on saatettu pelotellakin. Minusta olisi kauheampaa jäädä kuin nalli kalliolle matkan varrelle. Olen vieläkin kiitollinen tuolle ystävälliselle unkarilaiselle konduktöörille. Hän ei sallinut minun jäävän junasta ennen aikojaan. Ilman häntä minä olisin astunut pimeälle asemalle ties missä ilman mitään puhelinnumeroa ja osoitetta. Raamatussa löytyy elämäsi matkaa varten "konduktöörin" kuvaus: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21)Olen iloinen, että sain tehdä matkaa noiden unkarilaisten nuorten seurassa. Emme me keskustelleet, mutta he antoivat minulle turvallisen mielen. Jo alussa Jumala tarkoitti meidät avuksi ja tueksi toisillemme: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." (1. Moos. 2:18) Tuskin tuo kohta vain avioliittoa tarkoittaa.

Junassa voi nukkua, jos ei ole vaaraa, että menee oman aseman ohitse. Tuossa unkarilaisessa junassa en pystynyt enkä halunnut nukkua. Pelkäsin meneväni määränpääni ohitse. Ei ole samantekevää, mihin olemme menossa, vaikka siltä välillä tuntuisikin.

Pysyvä asuinsija on nykyään jo melkoinen harvinaisuus. Yhä useampi on matkalla suuren osan elämästään. Niinpä nykyihminenkin pystyy halutessaan jollakin tavoin käsittämään tämän sunnuntain sanoman, jonka mukaan ihmisellä ei ole täällä pysyvää asuinsijaa. Mutta muistammeko, että toivomme onkin se, että kuljemme kohti pysyvää asuinsijaa, jonka Jumala itse on valmistanut? Tämä elämä on vain kalpea heijastus siitä, mitä on edessä. Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.

Nykyään sanotaan, että meitä ihmisiä riittää moniin juniin. Siitä, mitä olen jo kertonut yhdestä junamatkastani, tulee vielä mieleeni tämä: "Me käymme yhtä matkaa rukoillen kohti taivasta. On määränpäämme yksi ja yksi tie on kaikilla. Se tie on Jeesus Kristus. Yön, myrskyn vaaroissa me saamme aamuun luottaa ja laulaa voitosta." (Virsi 444: 2)

Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta

2009-11-08T23:56:00.001+02:00

Kysymyksiä luterilaiselle kirkolle

1. Olemmeko unohtaneet, että Martti Lutherin pyrkimyksenä ei suinkaan ollut uuden kirkon muodostaminen?

2. Olemmeko unohtaneet, ettei Luther halunnut mitään nimettävän muistokseen?

3. Tiedämmekö, mikä ero on luterilaisen ja reformoidun kirkon välillä?

4. Mitä merkitsee oppi reaalipreesensistä (alttarin sakramentti)?

5. Olemmeko unohtaneet, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siunasi heidät?

6. Olemmeko unohtaneet, että ilman Kristuksen ylösnousemusta ei olisi kristillistä kirkkoa olemassakaan tässä maailmassa, ja että emme silloin tietäisi mitään pitkäperjantaistakaan?

7. Mitä merkitsee ecclesia semper reformanda est? Eikö lähinnä apostoliseen uskoon palaamista ja väärien rönsyjen karsimista? Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta.

8. Onko Raamattu todellakin vain uskon, eikä siis elämän peruskirja? Miten sitten erotat uskon ja elämän, jos usko on sinulle tärkein voimavara?

9. Miksi kirkon pitäisi seurata kaikkea, mitä eduskunta päättää?

10. Miksi seurakunnan elämä ei useinkaan kelpaa sen jäsenille tai edes luottamushenkilöille?

Onko kaste todellakin muka vain nimenantotoimitus?

2009-10-27T22:12:00.000+02:00

Kaste kantaa ja kasvatus kannattaa

Äskettäin tuomiokapituli lähetti seurakuntiin piispainkokouksen ohjeet liittyen kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamiseen. Kummastusta minussa herätti lause, jonka mukaan kastamatonkin voidaan siunata. Voidaan toki, sillä jos sylivauva menehtyy ilman että häntä on edes hätäkastettu, niin silloin papilla on täydet oikeudet toimittaa hautaan siunaaminen.

Mutta muutoin asianlaita on aivan toinen. Nykyään monet vanhemmat ajattelevat, etteivät kastata lastaan, vaan että lapsi voi vartuttuaan ratkaista, haluaako kuulua jonnekin, vai olla kuulumatta mihinkään. Oletetaan, että tällainen ihminen elää elämänsä kirkon ulkopuolella. Kun hän menehtyy jossakin hetkessä, niin mitä sitten tapahtuu? Omaiset tulevat kenties kirkkoherranvirastoon sopimaan asiasta. Kyseessä on kastamaton henkilö, joka on elänyt seurakuntayhteyden ulkopuolella. Pitäisikö hänet siunata haudan lepoon? Kenties jonkun asiaa tuntemattoman mielestä. En minä ketään halua tuomita. Siitä ei ole kysymys. Vaan kysymys on siitä, hautaan siunaamisessa saatetaan kastettu, siis Jumalan omaksi tunnustama ihminen, haudan lepoon. Näin tapahtuu, koska Jumala pyhitti meidänkin hautamme leposijaksi hautaamalla oman Poikansa.

Ovatko piispatkin sitä mieltä, että kaste on pelkkä nimenantotoimitus? Näinhän moni seurakuntalainen taitaa ajatella, sillä lehdissä toistuu ajatus, että lapsi saa kasteessa nimen. Minulle kaste on ollut aina toimitus, jossa meitä nimeltä kutsutaan. Kutsuja on itse Jumala. Pappi ei anna nimeä, vaan sen tekevät lapsen vanhemmat vaikkapa lauantai-iltana saunan lauteilla. Luterilaisessa kirkossahan ei tunneta nimenantotoimitusta. Jumalanpalvelus on aina Kristukseen kastettujen juhla, jossa synninpäästö toistaa kasteen merkitystä: "Älä pelkää! Minä olen sinut lunastanut. Minä olen kutsunut sinut nimeltä. Sinä olet minun!"

Kasteessa meidät on Raamatun, tuon uskon ja elämän peruskirjan mukaan kätketty Kristuksen kärsimykseen, ristinkuolemaan ja pyhään ylösnousemukseen. Kirkkomme raamatullisen opetuksen mukaan kastamaton ei siis ole osallinen mistään tästä. Vapaakirkolliset tahot opettavat tästä eroavalla tavalla, joten ehkäpä kastamattoman omaiset löytävät sieltä paremmat perusteet kastamattoman aikuisen siunaamiselle. Tai sitten eivät.

Mistä piispainkokouksen ohje kertoo? Ehkäpä kyseessä on hätäratkaisu lisääntyvän jäsenkadon johdosta. Ei vain pitäisi toimia hätäisesti, vaan harkitusti, ja ennen kaikkea avattuun Raamattuun sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja ekumeenisiin uskontunnustuksiin nojaten. Yleinen mielipide tai demokratia ei ole paras mahdollisuus ratkaista opillisia asioita. Myöskään rakkaudella kaikkea ei voi perustella, sillä rakkaus ei ole kaikkea sitä, mitä lehdistä luetaan.

Ecclesia semper reformanda est! Eli kirkon on jatkuvasti uudistuttava! Reformaation aikana tämä merkitsi paluuta apostoliseen uskoon ja pyrkimykseen karsia erilaisia turhia rönsyjä. Kun Raamattu kehottaa uudistumaan ja muuttumaan mieleltä, kyseessä ei ole mukautuminen sekulaarin maailman menoihin, vaan uudistuminen voi olla myös ulkokultaisuuden puvun riisumista. Luterilainen kirkko voi todellakin ottaa oppia vanhoista kirkoista, kuten katolisesta ja ortodoksisesta, ja miksipä ei voisi tapahtua toisinkin päin. Kirkko Suomessa ei todellakaan alkanut Ruotsin kuninkaan toimesta, vaan olemme osa paljon vanhempaa jatkumoa. Tästä nousee mieleeni kysymys, eikö luterilaisessa kristillisyydessä pitäisi olla avoimempi yhteys ensimmäisten ekumeenisten konsiilien päätöksiin. Jos emme tunne historiaamme, niin miten voisimme tuntea tulevaisuuttammekaan?

Virrestä ei tarvitse viis veisata: "Kaste ja usko yhteen näin kirkoksi meidät liittää. Kristusta täällä vierekkäin elävät kivet kiittää!" (Virsi 197)

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

2009-08-29T19:51:00.001+03:00

Nomen est omen

Keväällä missasin kahdesti Satu Väätäisen uutuuselokuvan Yksin Jumala. Elokuva kertoo Espoossa sijaitsevasta katolisesta Jumalanäidin karmeliittaluostarista ja sen elämästä. Otin myöhemmin kevään kuluessa elokuvan tekijään, nykyiseen Sotkamon seurakunnan pappiin yhteyttä, että jos vain jotenkin saisin tuon elokuvan vielä nähdä. Satu Väätäinen lupasi lähettää minulle DVD:n. Myöhemmin sain postissa tuon kaipaamani elokuvan. Asetin eräänä myöhäisiltana elokuvan DVD-soittimeeni ja aloin katsella mielenkiintoista elokuvaa. Katsottuani elokuvan jäi tuo DVD sisälle soittimeen. Seuraavana aamuna ajattelin poistaa levyn soittimesta. Painoin kyseiseen toimintoon johtavaa nappia kaukosäätimestä. Niin sanottu kelkka tuli ulos ja menin soittimen luokse poimiakseni tuon DVD:n takaisin koteloonsa. Äimistyin ennen kokemattomalla tavalla kun tajusin yhtäkkiä katsovani tyhjää kelkkaa. Sen verran se pökerrytti, että aluksi mietin, että otinkos sen levyn jo illalla talteen. Ei, en sitä tehnyt. Katsoin kelkkaa uudelleen, ja se oli tyhjä. Sitten alkoi naurattaa. Nimi on enne, ajattelin. Elokuvan nimi oli Yksin Jumala ja DVD-soittimeni näköjään päätteli aivan samoin: "Tällä toosalla ei sitten enää muuta katsella!" Tilanne kuitenkin muuttui, kiitos elektroniikkahuoltoliikkeen.

Toimitin juuri vihkimisen kauniissa kirkossamme. Valmistauduin hengessä mielestäni aina kauniiseen ja tärkeää toimitukseen. Kaikki meni normaalisti kunnes sakastiin ilmaantui sulhanen ja bestman. Kumpikin oli nauttinut miestä väkevämpää. Lieneekö jännitys ollut sitten normaalia suurempaa? Siinä se bestman kohta horjui alttarin edessä kirkon kuorissa, kun vihkiminen alkoi. Niin, siitä nimestä tässäkin yhteydessä. Sulhasen ja hänen bestmanina toimineen veljensä nimi on englanniksi Hangover ja ruotsiksi dagen efter. Saattaa pojilla olla aamulla sellainen. Hiukan aikaa mietin, että vihinkö, ja sitten vihin...

Katumusta tarvitaan, mutta se ei saa olla kuin toinen luonto

2009-08-26T13:55:00.002+03:00

Non, je ne regrette rien?

Kummallista, miten jotkut sanat jäävät mieleen. Niin kuin yllä olevat Edith Piafin esittämän laulun sanat. En ole edes Piafia sen kummemmin kuunnellut, vaikka onhan hänen musiikkinsa soinut radiossa ja televisiossa vuosien ja vuosikymmenten aikana.

En osaa ranskaa, mutta laulun sanat tarkoittanevat jotakin siihen tapaan, että "en kadu mitään." On muuten paljon sanottu. Että ihminen vain mennä porskuttaisi, vaikka jäljet olisivat toisinaan kuin norsulla porsliinikaupassa. Ja kyllä jälkiä syntyy. Halutessasi voit selvitellä omaa ekologista jalanjälkeäsi. Hyviin tapoihin kuuluu se, että korjaan jälkeni.

Niin, niistä jäljistä. Viime sunnuntaina kohtasin ikävän näyn saapuessani kirkolle iltapäivällä. Olin ollut kastamassa kylillä lapsen ja olin viemässä albani sakastiin. Kun ajoin kirkon vieressä olevalle parkkipaikalle, oli siellä kaksi autoa ja niiden vieressä nurmikolla istui kymmenkunta nuorta miestä. He olivat kaljoittelemassa. En pitänyt näystä, enkä siitäkään, että nuoret herrat olivat kylväneet roskansa nurmikolle. En ruvennut ärhentelemään, vaan kehotin heitä mielestäni aivan kohteliaasti korjaamaan jälkensä. Mitään ei tapahtunut. Myöhemmin sotku oli ottanut erään lähellä asuvan perheenisän silmiin niin, että hän vei roskat omaan roskikseensa. No, poikien mielestä hänen jalo tekonsa taisi selvittää asian. Ei se niin kuitenkaan ole, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Eikä ongelma ollut vain roskaaminen. Mistä lähtien kirkon piha on sopinut kaljoitteluun?

Olen miettinyt pääni puhki, mitä voisin tehdä. En ole keksinyt mitään järkevää. Nuoret miehet olivat täysi-ikäisiä. Kannattaako siis ottaa yhteyttä heidän vanhempiinsa? Olen palannut tuttuihin ajatusmalleihin. Kasvatus on aina, vain ja ainoastaan kodin tehtävä. Vanhemmuus vaatii rohkeutta ja tervettä itsetuntoa. Aina ei voi olla kiva. Vanhempi ei voi olla lapsen kaveri, mutta omanikäisiä kavereita lapset ja nuoret tarvitsevat, totta kai. Lapsen ja nuoren maailma ei ole mikään autonominen alue, autokefaalisesta puhumattakaan. Lapsi ei aina suinkaan tiedä omaa parastaan. Ei sitä tietenkään tiedä aikuinenkaan, jos itse on hukassa. Lapsissa ja nuorissa näkyy yhä enemmän elämän ja perheiden rikkonaisuus. Lapset ja nuoret tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Nämä ovat muuten sanoja, jotka antavat merkityksen toisilleen. Miten osoitat rakkautta murrosikäistä lasta kohtaan, muuten kuin asettamalla rakkaudella rajoja. Ei nuori tätä ymmärrä, vielä. Mutta viiden vuoden kuluttua hän sen jo ymmärtää, ja paljon muuta. Hän ymmärtää, että hänestä on kaiken aikaa välitetty, ja että häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on.

En kadu mitään! Tämä ei ole paras motto kristitylle, mutta kaikkea ei silti pidä sortua katumaankaan. Ei siis pidä jäädä tuijottamaan vain taaksepäin. Kyllä sellaistakin tapahtuu, mitä ihminen luonnostaan katuu. Ja se on aivan tervettä. Se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Näin puhuu Pyhä Kirja.

Konfirmaatiopuhe 2.8.2009: Totuus ja harha (Paikka: Maaningan kirkko)

2009-08-02T20:42:00.001+03:00

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kuulemamme pyhä epistola alkaa hyvällä, mutta varsin haasteellisella lauseella: "Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa." Ehkäpä asian voisi sanoa niinkin, että rakentakaamme yhteistä ymmärrystä erilaisten ihmisten keskellä.

Tunnustan nyt miettineeni ennen leiriä, mitä tästä oikein mahtaa tulla. Ensimmäisen leiripäivän iltana tuo kysymys oli jo haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaiken kaikkiaan takana on hyvä ja iloinen rippileiri, ja tästä haluan kiittää sydämen pohjasta saakka teitä rippikoululaisia, isosia ja työtovereita. Mielestäni leirillämme oli sekä iloa että rauhaa, kuten päivittäin pyysimmekin taivaan Isältä. Rauha ei merkitse tietenkään samaa kuin huopatossutehtaan hiljaisuus. Jotain aina tai silloin tällöin sattui ja tapahtui, mutta eipä juuri sellaista, mikä olisi rikkonut rauhaa. Se, että eräänä aamuna, ennen lipunnostoa, havaitsin toisen reinoistani olevan ylhäällä lipputangossa, lähinnä nauratti, ja kertoi minulle sen, että leirillä on virkeitä ja mukavia nuoria. Ovathan erilaiset "källit" aina kuuluneet leirielämään.

Pyhä epistola kehottaa meitä näinkin: "Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa." Meidän tulee siis rukoilla toinen toisemme puolesta. Meidän tulee ymmärtää, että Raamattu on todellinen elämän eväspaketti, että se on aina tuoretta Pyhän Hengen eläväksi tekevässä voimassa, eikä mikään vanhentuneiden kieltojen ja käskyjen kokoelma. Meidän on myös ennen pitkää löydettävä omat kipupisteemme. Me emme saa syytellä toisia siitä, mitä lähinnä itse teemme. On hyvä muistaa, että jokainen sukupolvi on oppinut myös virheiden kautta.

Leirin koko oli sillä tavoin hyvä, että yksilöt erottuivat, mutta viikko on lyhyt aika, jotta kokemuksesta voi paljon enempää sanoa. Mutta se on varmaa, ettei ole vain yhtä rippikoulukokemusta, vaan on kaikkiaan kolmekymmentä erilaista kokemusta. Viikon aikana nähtiin, miten yhteisöllisyys kehittyy erilaisten ihmisten keskellä. Mitä tämä sitten edellytti? Luulisin, että kaikkein eniten turvallista ympäristöä. Nuori ihminen saattaa luulla turvallisuutta tylsyyden lähteeksi, mutta ajatelkaapa, rakkaat nuoret ystävät, nyt jälkeenpäin, olisiko leiri onnistunut yhtä hyvin, jos mitään rajoja ei asetettaisi. Rakkaus ja rajat, niitä ihminen tarvitsee aina. Ne on sitä paitsi pidettävä aina yhdessä, rajat ja rakkaus.

Työ tekijäänsä neuvoo, sanotaan. Sen olen oppinut, että rippikoulun opettajan on turha väsyttää itseään valvomalla. Rippikoululaiset ilmeisesti luulevat nimittäin kaiken tapahtuvan ensimmäistä kertaa, mutta kyllä tämä kaikki on nähty moneen kertaan. Hirveästi en ylläty jos tänään kuulisin, että kepeät jalat ovat sipsutelleet Tervonsalmen viimeisessä yössä. Sitä olisi kyllä vaikeampi kuvitella, että koko leiri olisi mellastanut aamukolmen jälkeen. Tämän päivän aiheena on "Totuus ja harha". Totuus ei löydy aamun kaurapuurosta, vaikka se hyvää onkin. Minusta tuntuu siltä, että varsin vaikeaa on löytää totuus, ja paljon helpompaa on kulkea harhaan. Mutta totuutta on tärkeää etsiä, ja se on meitä lähellä, sillä Jeesus itse, Jumalan lihaksi tullut Sana, on tie, totuus ja elämä. Jumala on kuitenkin aina lähellä ainoassa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, Pyhän Hengen voimassa, juuri sen tähden, "ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis", kuten isänmaanvirressä laulamme. Psalmien kirjasta luemme: "Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle." (Ps. 139:2324)

Vesille venosen mieli eli blogia pitkän pitkästä aikaa...

2009-07-31T23:39:00.001+03:00

Virta venhettä vie ja soutaja vikisee tai sitten ei

Yllätin itseni muutama päivä sitten. Taisivat monet muutkin kokea jotakin samaa. Tai oikeastaan ehkä ei sittenkään. Tapahtumat kulkivat näin: Kävin parturissa, joka sijaitsee samassa rakennuksessa kukkakaupan kanssa. Kovin kauan ei kuontaloni siistiminen koskaan enää kestä, joten pian astuinkin liikkeen ovesta ulos. Olin huomannut jo jonkin aikaa aiemmin tämän liikerakennuksen edessä puisen veneen. En ollut kiinnittänyt siihen enempää huomiota, mutta nyt tuon veneen tekijä olikin aivan edessäni kun puistelin loput hiuskarvat harteiltani heti parturiliikkeen oven suljettuani. Veneen tekijä on melkein tuon kukkakaupan väkeä. Hän on sen perustajan poika, ja liike on toiminut paikkakunnallamme jo viisikymmentä vuotta.

Nyt veneen tekijä ja myyjä oli siis edessäni ja kohtasi minussa potentiaalisen asiakkaan. Hän kertoi oitis, että kunnossapitokin järjestyy, ja että voisimme lähteä vaikka heti koesoutamaan tuon käsintehdyn veneen. Minulla sattui olemaan vapaapäivä, joten suostuin veneen koeajoon. Haimme tekijän kotoa trailerin, ja kohta olimmekin Maaningan laivalaiturin kupeessa.

Päivä oli kesää parhaimmillaan. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Järvi oli tyyni ja kaunis. Helleraja varmasti rikkoontui. Läksimme veneenveistäjän kanssa soutamaan. Minä asetuin veneen kokkaan ja tekijä istuutui veneen perään. Vene liukui vedessä kuin unelma ja miten suoraan se menikään. Kuin juna. Puuveneeni ei ole aivan pieni, mutta se on kevyt soutaa. Huomaamatta kaljunikin hiukan taas kärvähti parituntisen soutelun aikana.

Vakuutuin lähes välittömästi, että tässä se on, minun kauan kaivattu veneeni. Niin, neljätoista vuotta olen asunut Maaningalla ja kaksitoista viimeistä vuotta Maaninkajärven rannalla. Näiden vuosien aikana vain kahdesti olen ollut vesillä. Tunnen oloni syntiseksi maakravuksi. Mutta nyt tapahtui parannus. Yllätin itseni, ja ostin veneen, joka kuuleman mukaan sopii minulle, siis tyyliini. Aika vain odotti itseään.

Seuraavana päivänä veneen tekijä vielä tarkasti veneen ja asensi siihen pilssipumpun. Enpä ollut ennen nähnyt moista soutuveneessä. Pumppu käynnistyy automaattisesti kun veneen pohjalle kertyy tarpeeksi vettä. Toki veneessä on äyskärikin, ja ostinpa liivitkin. Kohta jo läksin yksin soutelemaan. Soutu tuntui yksin hiukan toisenlaiselta, mutta vene kulki aivan niin kuin jo kuvailinkin. Mietin toki, pitäisikö yksin soudellessa asettua lähemmäs veneen keskiosaa. Voihan sitä kokeilla. Vielä on kesää jäljellä, vielä on kirkkaita päiviä.

Vene, paatti, laiva, miten sitä nyt kutsuisi, on vanhastaan kirkon ja myös ekumeenisen liikkeen vertauskuva. Kerran olen muuten soutanut kirkkoveneessä. Vaikeampaa kuin miltä näyttää, ja tämä taitaa pitää paikkansa hengellisessä mielessäkin. Siinäpä samassa on kuvaus kirkosta, Kristuksen elävästä ruumiista maailmassa. Pelkkää airojen kolinaa tuntuisi olevan. Ajatellaanpa sitten vaikkapa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa tai ekumeenista liikettä. Luojan kiitos, iso laiva kääntyy hitaasti.

Kun viimeksi olin soutelemassa, oli ilta. Aurinko oli laskemassa ja kun se meni pilven taakse, nousi pieni tuulenvire, joka teki soutamisesta heti työläämpää. Toki järven virtauksetkin vaikuttavat soutamiseen. Niitähän voi olla, sillä syvimmät paikat ulottuvat aina kahdeksaankymmeneen metriin. On hyvä, jos vesien virtauksista ollaan tietoisia, ja virtapaikat tunnetaan.

Ecclesia semper reformanda est eli kirkon on jatkuvasti uudistuttava. Tätä lausetta tulkitaan ihan miten sattuu. Monille se merkitsee mukautumista miltei kaikkiin virtauksiin, joita maahamme saapuu. Itse ymmärrän asian toisin. Uudistuminen merkitsee jatkuvaa yhteyden raivaamista seurakunnan hengelliseen perustehtävään ja myös luovuttamattomaan traditioon. Minulle tärkeintä on päämäärä, ei vain liike. En tarkoita kuitenkaan pysähtymistä ja staattista olotilaa. Vesillä ei ole turvallista jos edetään keinolla millä hyvänsä. Ei se sen kummempaa ole kirkossakaan, joka seilaa Jumalan merillä.

Vaihtelu virkistää eri maisemissa

2009-07-01T16:12:00.001+03:00

Hola! Täällä sitä vaihteeksi ollaan, nimittäin Helsinki-Vantaalla. Kolmas lomapäivä on mennyt jo pitkälle iltapäivään. Sää Suomessa on hieno ja lämmin. Hellerajakin lähestyy. Suomen sää ei ole kuitenkaan matkani syy. Koska lähes koko ajan työssä ja elämässä elän ja olen Maaningalla, on lomalla lähes pakko karistaa pölyt jaloista. On vapauttavaa olla tai liikkua kun kukaan ei tunnista tai kiinnitä minkäänlaista huomiota. Tällä kertaa kohteeksi kaupunki, joka on meren lähellä ja missä on kuuluisa ja keskeneräinen kirkko La Sagrada Famiglia. Lähellä on myös valtaisan suosittu Montserratin luostari. Hiukan myöhemmin astun Finnairin koneeseen ja lomamatka jatkuu...

Jälleennäkemisen iloa toivossa odottelen! Mutta sitten kun lyhyt lomani on vähän pidemmällä...

Arto

Tule, Herrani Jeesus... Tule, ja siunaa lastas...

2009-06-11T15:48:00.001+03:00

Kristuksen toinen tuleminen eli toinen paruusia

Vielä ei ole paljon aikaa siitä, kun sanoin monille ihmisille, etten todennäköisesti koskaan tule liittymään facebookiin. Vielä ei ole kauan aikaa siitä perjantaista, kun tämän ajatuksen jälleen esitin työtovereille. Hiukan vähemmän aikaa on tuota perjantaita seuranneesta lauantaista, jolloin tieto läsnäolostani ”naamakirjassa” alkoi levitä kulovalkean myötä.

Nyt facebook-kavereita on jo hiukan yli kaksisataa. Heissä on kollegoja mutta myös monia entisiä rippikoululaisia ja myös heitä nuorempia ihmisiä. Olen liittynyt erilaisiin ryhmiin, joita on olemassa ihan luvuttomasti. Monet ryhmien nimet ainakin tuottavat minulle sydämen iloa. Itsekin muodostin ryhmän, joka tuo esille minulle tärkeää ajatusta: Uskon tehtävänä on yhdistää, ei erottaa! Lähettelen ryhmälle joskus mielestäni ajankohtaista ja meitä kaikkia yhdistävää sanomaa. Kun kerran muodostin ryhmän, niin mielestäni sen on oltava hiukan muutakin kuin se, että se on olemassa. Sähköpostia saamme vaihtelevasti. Jollekin laatikko pursuu yli ja joku toinen tuskailee roskapostien kanssa. Jälkimmäisistä puhuen minä (tarkemmin: sähköpostiosoitteeni) voitin viime vuonna erilaisissa arvonnoissa yli kolmekymmentä miljoonaa euroa. Niistä ei ole kuulunut myöhemmin mitään, koska en ole yhteenkään reagoinut mitenkään.

Fanitan erilaisia asioita siellä veispuukissa. Yksi mieleisimmistä on Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I. Tiedän patriarkan vaikean tilanteen Turkissa. Turkki ei ole millään tavoin kovin kristillinen kansakunta. Kristittyjä on vain vähän ja heitä suoranaisestikin vainotaan. Turkin hallinto ei suvaitse patriarkaattia oikein mitenkään. Facebookissa on epävirallinen ekumeenisen patriarkan sivusto. Sivusto vaikuttaa ihan rehelliselle ja siellä todetaan suoraan, että kyseessä on epävirallinen sivusto. Sivuston ylläpitäjä liittää ”seinälle” mielestäni todella tärkeitä ja meitä kaikki kristittyjä yhdistäviä ajatuksia. Olen niitä jonkun kerran kommentoinut. Äskettäin yhdestä kommentista sukeutui keskustelu, johon lisäkseni osallistui ilmeisesti kreikkalainen ortodoksikristitty sekä serbialainen ortodoksipappi. Kirjoitin jotenkin niin ensimmäinen kommentin, että kaikki sodat päättyvät kerran, kun koittaa toinen paruusia. Tarkoitin siis todella edessä olevaa tapahtumaa, Kristuksen toista tulemista. ”Kreikkalainen” kommentoi ajatuksiani korostaen omaa ortodoksisuuttaan ja perustaen ajatuksensa edesmenneen arkkipiispa Kristodouloksen kirjaan. Paruusia tulkitaan kirjassa toisin. Jos oikein ymmärrän, sain tukea serbialaiselta ortodoksipapilta. Hänen sydämessään taidan minäkin olla kristitty, vaikka kuulunkin luterilaiseen kirkkoon. Hänkin vieteissään korosti sitä, että Kirkko on yksi. Se on itseäni lähellä oleva ajatus. Olen yksityisesti muutaman kerran kommunikoinut tämän Isä Dusanin kanssa ja tuntuu, että emme ole kaukana toisistamme. Tämä tosin on vain ensituntuma.

Olen saanut erikoisia kaverikutsuja tässä kevään aikana. Minut on kaverikseen halunnut yksi kreikkalainen ortodoksipappi, yksi tsekkiläinen ortodoksimies ja yksi kreikkalaissyntyinen ortodoksimies Ruotsista. Kreikkalaisen ortodoksipapin myötä olen kuunnellut Youtubesta löytyvää bysanttilaista kirkkolaulua. (www.youtube.com/byzmusic tai www.byzmusic.gr)

Niin, tuosta aiheesta vielä. Kristityt ovat aina eläneet lähiodotuksessa. Sen voimme todeta lukemalla elämämme ja uskomme peruskirjaa, Raamattua. Sittemmin Kristuksen toisella tulemisella on taidettu myös pelotella. Se ei ole raamatullista. Toisen paruusian hetkeä emme tiedä, sen tietää Isä yksi. Edes Poika ei sitä tiedä. Vielä on aikaa jakaa Kristuksen tuntemisen jaloa tuoksua. Vielä on aikaa julistaa evankeliumia luoduille. Vielä on aikaa rukoilla kaikkien kristittyjen yhdistymistä. Tätä kaikkea voi tehdä vaikka missä, vaikka facebookissa.

Kaukana on kaiken sisin olemus, syvällä, syvällä, kuka voi sen löytää...

2009-06-07T11:41:00.001+03:00

Päivämäärä: 7.6.2009

Kirkkovuoden ajankohta: Pyhän Kolminaisuuden päivä

Paikka: Maaningan kirkko

Raamatunkohta: Matt. 28:16–20

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Otsikko: Salattu Jumala

Arto Penttisen saarna

Yhdistääkö usko meitä ihmisiä, vai erottaako se meitä? Tämä kysymys on läsnä varmasti aina kun puhumme Pyhästä Kolminaisuudesta. Jonkun mielestä raamatullisia perusteita tälle Pyhän Kolminaisuuden päivälle ei oikeastaan ole, tai että niitä on äärimmäisen vähän. Jonkun toisen mielestä monoteismi eli yksijumalaisuus tekee kolminaisuusopin mahdottomaksi. Näin taitavat ajatella vaikkapa muslimit.

Tänä päivänä on puhuttava myös raamattukäsityksistä. Hyvin harva kristitty suhtautuu Raamattuun taivaasta tipahtaneena kirjana. Useampi on sitä mieltä, että silti jokainen sana on totta. Yhä useammalle Raamattu on Jumalan Sanaa. Tänä päivänä moni puolestaan sanoo, että Raamattu on sanoja Jumalasta. Jollekin suuret linjat ovat tärkeitä kun taas joku toinen takertuu yksittäisiin jakeisiin.

Sen selkeämmin kuin päivän evankeliumissa Pyhästä Kolminaisuudesta ei Raamatussa puhuta. Jonkun mielestä tosin tämäkin kohta on niin sanottu myöhempi lisä, eikä siis löydy varhaisimmista käsikirjoituksista.

Tämän päivän aiheena onkin ”Salattu Jumala”. Järjen avulla yksikään ihminen ei tavoita jumalallisia salaisuuksia. Mutta mihin me järjen työntäisimme? Ihan hyvin on sanottu, kun on sanottu, että ”uskon vaikka minulla on aivot”. Järki ei yllä sinne mihin ihminen haluaisi sen yltävän. Luonnollinen ihminen kieltää sen mitä hänen järkensä ei käsitä. Mutta miten elää sen kanssa, mitä järki ei käsitä, mutta mikä ei silti häviä vaikka sen kieltäisi? Sattuu, vaikka kieltäisin, kuten eräässä laulussa lauletaan.

Kirkko on pitkän pitkä jatkumo. Jatkumo tarkoittaa pakostakin jotakin traditiota, uskonperintöä. Monet kerrat olen miettinyt, tekeekö kaikki kehitys ihmisen jotenkin kykenevämmäksi käsittämään jumalallisia salaisuuksia. Vai voimmeko tai saako enää edes puhua mistään salaisuuksista? Pitkän jatkumonsa aika Kristuksen kirkossa on ymmärretty, että ensimmäinen Pyhän Kolminaisuuden kuvaus löytyy jo Vanhan Testamentin alkupuolelta: ”Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän.” Tämä kertomus on erään kuuluisan ikonin taustalla. Tuo ikoni on Andrei Rublevin Pyhä Kolminaisuus. ”Venäläinen Andrei Rublev maalasi 1400-luvulla kuuluisimman Pyhän Kolminaisuuden ikoneista. Hänen ikoninsa keskittyy ainoastaan enkeleiden kuvaamiseen. Ikonissa on paljon symboliikkaa. Enkeleiden taivutetut päät, selät, siivet, kädet ja jalat muodostavat ympyrän kehän, joka viittaa iankaikkisuuteen ja jumalallisuuteen. Myös taustan rakennus, tammi ja vuori kertaavat enkelien liikettä. Keskimmäistä enkeliä pidetään Kristuksen edustajana mm. vaatteiden värityksen perusteella. Hänen päänsä on kääntynyt nöyrästi vasemmanpuoleisen enkelin puoleen, joka puolestaan ymmärretään Isä Jumalan kuvaukseksi. Vasemmanpuoleisen enkelin oikea käsi on kohotettu siunaamaan muita. Oikeanpuoleinen enkeli, joka kaartuu muita kohti, kuvaa Pyhää Henkeä. Nelikulmainen alttaripöytä kuvaa ajallisuutta ja maallisuutta. Pöydällä olevassa maljassa on vasikan pää. Abraham tarjosi vierailleen teurastetun vasikan, mutta se on myös vanhatestamentillinen uhrieläin. Sen lisäksi, että taustan elementit löytyvät Abrahamin vieraanvaraisuuden tapahtumasta, niilläkin on symboliset merkityksensä. Taustan rakennus symboloi Jumalan armoa, tammi puolestaan kuvaa kunniallista ja eläväksitekevää ristinpuuta ja vuorelle nouseminen kuvaa Pyhän Hengen osallisuutta.” (vitrina.fi/ikoni)

Raamatussa esiintyvä tietty hämäryys voi olla hyvinkin tarkoituksellista. Kukaan ei voi sanoa omistavansa Totuutta. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta Totuuteen. Ihmisen nimi ei lopultakaan nouse keskukseksi, vaan voima ja valta säilyy Jumalan käsissä, lopullisesti. Jumala on kuitenkin ilmaissut itseänsä Raamatussa. Hän on ilmoittanut itsensä ihmiselle Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjän eli toisin sanoen Isänä ja Poikana ja Pyhän Henkeä. Isossa Katekismuksessa Luther opettaa näin: ”Usko tuo muassaan pelkkää armoa, tekee meidät hurskaiksi ja Jumalalle otollisiksi. Sillä kun opimme tuntemaan armon, alamme koko sydämestämme rakastaa kaikkia Jumalan käskyjä. Mehän huomaamme nyt, miten Jumala antaa itsensä kokonaan, kaiken mitä hänellä on ja kaikki voimansa meidän tueksemme ja avuksemme, niin että voimme täyttää kymmenen käskyä. Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.”

Meidät on kastettu Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, Kristuksen käskyn mukaisesti. Me olemme kristittyjä uskoessamme Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan. Luther puhuu näin tuossa samaisessa Isossa Katekismuksessa: ”Uskontunnustuksessa on siis Jumalan koko olemus, tahto ja kaikki teot kuvattu sinulle erittäin osuvasti, lyhyin mutta runsassisältöisin sanoin. Siihen perustuu meidän koko viisautemme, joka liikkuu korkealla kaiken inhimillisen viisauden, käsityskyvyn ja ymmärryksen yläpuolella. Sillä vaikka koko maailma on keskittänyt kaiken ahkeruutensa selvittääkseen Jumalan olemuksen, ajatukset ja teot, yhteenkään kysymykseensä se ei ole saanut vastausta. Mutta tästä sinä opit runsain määrin tuntemaan niitä kaikkia.” Uskontunnus on paitsi tunnustusta myös rukousta: ”Minä uskon, auta minua epäuskossani!” Ylistetty olkoon Pyhä Kolminaisuus, yksi ja jakamaton Jumala. Hän on meille hyvä ja armollinen.

Lähtemisen ja lähettämisen juhla on Helatorstai, siis pyhä torstai

2009-05-21T13:54:00.000+03:00

Helatorstai 21.5.2009 Mukulamessu

Maaningan kirkossa

Pyhä epistola: Ap. t. 1: 1-11

Pyhä evankeliumi: Luuk. 24: 46–53

Arto Penttisen saarna

Tänä päivänä kuulemme sanoman Jeesuksesta, joka lähtee Isän luo ja poistuu apostoliensa luota. Miksi Jeesuksen täytyy lähteä, jos hän kerran on veljemme ja ystävämme? Tokihan sitä toivoisi, että tätä hyvää aikaa riittäisi loputtomiin. Kyllähän Jeesuksella töitä riittäisi täällä maan päälläkin.

Ajatelkaamme kuitenkin asiaa toiseltakin kantilta. Paluun ja jälleennäkemisen riemua ei voi tavoittaa muulla tavoin kuin vain ensin lähtemällä. Lähtöhetken haikeutta ei silloin kukaan enää muista.

Meille ihmisille tottumus on toinen luonto. Jos Jeesus olisi jatkuvasti näkyvänä keskellämme, niin me saattaisimme varmaan tottua häneen. Sanoisimme jo ennen kuin hän avaisi suunsa, että näinhän sinä tästä ajattelet, etkö vain! Kyllä me sinut tunnemme, Jeesus! Vaihda jo levyä! Niinhän hänen sanansa saattajista tänä päivänä saatetaan sanoa.

Helatorstai, Kristuksen taivaaseenastumisen juhla kääntää katseemme myös pääsiäiseen. Sanoma suuresta voitosta, siitä, että elämä voitti kuoleman, täydellistyy ja jalostuu. Tämä päivä ei olekaan vain lähtemisen juhla, vaan myös lähettämisen juhla. Ylösnoussut, siis kuolleista herätetty Jeesus lähettää omiaan kaikkialle maailmaan. Jeesus kutsuu kaikkia ihmisiä, pieniä ja suuria, nuoria ja vanhoja, heikkoja ja voimakkaita rauhantekijöiksi ja ilon lähettiläiksi.

Ennen kuin Jeesus lähtee omiensa luota Isänsä ja meidän Isämme luokse, hän vahvistaa meitä kaikkia lupauksen sanoilla. Jeesus lupaa, että hän on kanssamme kaikki päivät. Jeesus on läsnä sanassaan ja pyhissä sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Nämä elämää, toivoa ja uutta rohkeutta antavat lupaukset ovat totta Pyhässä Hengessä.

Helatorstain todellisuus on pääsiäisen todellisuutta. On kuin kulkisimme useinkin Emmauksen tiellä huomaamatta, että Jeesus on kanssamme. Mutta Jeesus on läsnä, vaikka emme häntä huomaisikaan. Hän jakaa meille armoaan ja totuuttaan. Hän hoitaa ja kantaa meitä seurakunnassa. Joskus joku sen tuntee, ja sanoo: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän puhui meille, ja opetti meitä!” Näitä hetkiä, hyviä ja iloisia, turvallisia hetkiä on lukemattomia koettu myös Elinan kerhoissa. Aika on kiittää ja kättä puristaa. Siunausta toivotamme ja aina kanssasi olemme. Työ seurakunnassa ja lasten parhaaksi jatkuu. Se on työtä ylösnousemuksen todellisuudessa, siinä todellisuudessa, jossa elämä aina lopulta voittaa. Siunatkoon ja vahvistakoon Jumala työtään maailmassa.

Omin voimin en aina pääse eteenpäin, mutta eipä tarvitsekaan...

2009-05-16T10:25:00.001+03:00

Puhe Vesperissä 16.5.2009

Raamatunteksti: Jaak. 5: 13–16

Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.

Kuulimme tässä monia tärkeitä kehotuksia, ja monia suuria lupauksia. On todella terveellistä nostaa Jumalan sana esiin kerran ja toisenkin. Kaikki me tunnemme ihmisiä, joiden elämään liittyy kärsimystä ja ahdistusta. Saatamme tuntea itsemme voimattomiksi ja avuttomiksi, mutta miksi katsoisimme vain itseemme ja omaan mahdottomuuteemme. Jeesus kehottaa kärsivää itseään rukoilemaan. Rukous on kuin hengittäminen, yhtä tärkeää ja luonnollista. Kumpikin muuttuu vaikeaksi, mutta vain meidän mielissämme, jos ryhdymme niitä järkeilemään.

Me olemme tässä ja nyt –ihmisiä. Emme malttaisi odottaa, ja kuitenkin meidän usein täytyy vain odottaa. Epävarmuus ja epätietoisuus kuluttavat voimiamme. Luvataanko kuulemassamme epistolassa, että rukous parantaa välittömästi? Voimme varmasti sen niin lukea, mutta sanotaanko niin, että kaikki tapahtuu yhdessä hetkessä.

Voiko paranemisessa olla toisaalta kysymys siitä, että sairaus sinänsä ei katoa, mutta sairaan suhde sairauteensa tervehtyy. Sairaankin elämässä voi olla muutakin kuin sairaus.

Esirukous on seurakunnan jalo ja kaunis tehtävä, mutta sen on kuuluttava myös arkeen. Ilman rukousta emme ole sydämen kristittyjä. Me emme saa ajatella vain itseämme ja sitä, mikä on mieluista itsellemme. Tämä tarkoittaa, että rukoileva luottaa siihen, että Jumalan tahto toteutuu ilman rukoustammekin. Jumala ei ole riippuvainen meistä, vaan asia on täysin päinvastoin.

Usein kuulee sanottavan, että synnistä puhutaan liikaa. Asia ei taida olla näin, mutta ei ole tietenkään lainkaan sama, miten synnistä puhutaan. Jos kristitty on aina selvillä toisten synneistä, mutta ei tunnista syntiä itsessään, on hän joutunut harhaan. Parannusta voi jokainen tehdä vain omista synneistään. Synnintuntoa ei voimakkainkaan lain saarna voi synnyttää. Synnintunnon, joka on kristitylle portti pelastukseen johtavalle tielle, voi synnyttää vain Jumalan Pyhä Henki Jumalan sanan kautta. Nyky-yhteiskunnassa näemme myös sen, että syntikin on sairautta. Hoitamattomana tämä sairaus tuottaa kuoleman. Ja koska me olemme niin kovin kykenemättömiä hoitamaan itseämme, lähetti Jumala Jeesuksen maailmaan. ”Fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: "Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:11–13) Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti.” (Room. 5:3-6)

Meidän tehtävämme kristittyinä ei ole turvata uskoomme, vaan meidän tehtävämme on turvata uskossa Jumalaamme. Usko ei ole meidän omaa ponnisteluamme, vaan laulu sanoo sen, miten asiat usein elämässämme ovat: ”Omin voimin nyt näin pääse en eteenpäin. Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään!”

Arto Penttinen

Nauru pidentää ikää, mutta lehdenkö vai ihmisen?

2009-05-13T12:18:00.001+03:00

Mitä ihmettä?!?!

Luin aamulla vanhasta TV-maailmasta erään toimittajan arvion, että Urkin naisjutuille osataan jo naureskella. Kysyn kuitenkin, ehkä vastoin yleistä mielipidettä, että mitä naurun aihetta on kenenkään syrjähypyillä. Vaikka kuinka aikaa kuluisi, niin väärä ei muutu oikeaksi. Ennen aikaanhan ei näistä presidentin edesottamuksista kirjoitettu (juuri) mitään. Tänään olisi varmasti toisin. Ennenkin näitä asioita katsottiin sormien läpi. Oli ennenkin julkisia salaisuuksia. Mutta nykyinen kaiken repostelu ei auta kenenkään elämää. Voimme kysyä, mikä meitä naurattaa ja miksi. Onko vahingonilo paras ilo? Siinä on se vaara, että nauru voi kolahtaa kipeästi omaan nilkkaan päivänä, jota en nyt aavista.

Nykyistä tiedonvälitystä ihmettelen muutenkin. Väitänpä, että sanomalehdet, joita vieläkin arvostetaan asiallisen journalismin tähden, ovat myyneet ”pyhät” periaatteensa, ja niidenkin tehtävä on myydä itseään. Levikin suurenemisen tähden ollaan valmiit heittämään periaatteet roskakoriin. Joku piispa joskus neuvoi kantamaan toisessa kädessä Raamattua ja toisessa sanomalehteä. Raamattu on useimmilta unohtunut kirjahyllyyn Grimmin satujen tms. kirjojen viereen. Sanomalehdestäkin useimmat taitavat lukea sarjakuvat ja urheilusivut.

Nykyään huonot uutiset myyvät parhaiten, eli ne ovat parhaita uutisia. Toisen vahinko on lehden levikin perustekijä.

Onneksi Raamattu on sen Jumalan ilmoitusta, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.

Mihin voi aina olla niin kiire?!?!

2009-05-08T20:10:00.001+03:00

Onko sulla kiire? Toivottavasti ei!

Minusta tuntuu, että nykyihmisellä ei ole kiire lähteä kirkkoon, mutta hänellä on kiire sieltä pois. Tämä kuvastaa mielestäni maallistumista. Jos menemme ajoissa kirkkoon, niin siellä on silloin mahdollisuus valmistautua pyhään palvelukseen rukoillen ja hiljaisuutta kunnioittaen. Voihan sitä toki rupatella naapurin kanssa, jos nimittäin sellainen sattuu ihmeen kaupalla lähellä istumaan. Tapana on näet istua miltei niin kaukana lähimmäisestä kuin nyt vain on mahdollista. Usein toivon, että pyhässä messussa voisimme toivottaa toisillemme Kristuksen rauhaa, mutta eihän se ole edes käytännössä mahdollista. Miksi ei? No siksi, että kaikki istuvat niin hajallaan. Hiljentyminen ja pyhän edessä oleminen ei tällaista käytöstä edellytä.

Olen usein sanonut, että jos ne noin viisikymmentä ihmistä, jotka kirkkoon tulevat, tulisivat kirkkosalin etuosaan ja kokoontuisivat yhteen, niin kirkkokokemus saisi uuden ja iloisen ulottuvuuden. Penkit taitavat olla jonkinlainen haitta luterilaisissa kirkoissa, sillä taitavat passivoida meitä. Ortodoksisessa kirkossa seisomista luterilaiset kristityt usein vierastavat, mutta minua melkein lämmittää mahdollisuus pyhän edessä seisominen. Seisaallaan oleminen on yksi rukousasento. Ja istuahan siellä aina voi, sinne sivupenkille, jos selkä tai jalat eivät kanna. Ei se istuminen syntiä ole. Mutta ei ole seisominenkaan.

Luterilaisuudessa minua on alkanut ärsyttää se, että messun pitäisi kestää vain tunnin verran. Mihin ihmeeseen meillä on aina kiire? Miksi messun tai muun palveluksen pituutta pitäisi määritellä? Eräässä pohjoisen Savonmaan tuomiokirkossa vihkimiseen on aikaa muuten vain kaksikymmentä minuuttia. Ei toimituksen pituus tai lyhyys varmaankaan ole lisääntyvien avioerojen syy, mutta eikö tätä ainutkertaista tapahtumaa voisi käytännössä kunnioittaa paremmalla tavalla. Kaikki eivät eroa, vaikka tilastoja melkein niin luetaan. Eikö avioliittoon vihkiminen voisi olla ikimuistettavan kaunis ja lämmin tapahtuma. Minulle muuten on sanottu monen monta kertaa, että ”enpä ole ollut tällaisessa vihkimisessä aiemmin!” Minä vastaan siihen, että käsikirjan mukaanhan minä näitä toimittelen. Enkä valehtele! En vain mene siitä mistä polku on lyhyin. Aiemmin minultakin kysyttiin lyhyttä kaavaa ja minä vastasin, että joo! Kaikki tuli vihittyä sillä tavallisella kaavalla, eikä kukaan ole vieläkään valittanut. Kiireeseen en suostu, jos ei ole hätätila. Viiden minuutin takia en kirkkoon vaivaudu.

Ihailen ortodoksista kristillisyyttä monestakin syystä. Sen keskellä ei niin paljon hötkyillä kuin meillä. Kun menen Valamossa kirkkoon, tiedän, ettei nyt aivan heti tarvitse kiirehtiä pois. On ihanaa levätä rukouksessa. Ja saa siellä välillä istua ortodoksikin, niin kyllä sekin käy luterilaiselle kristitylle.

Näin joskus tyynyliinan, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: ”Elä kiireellä immeinen itteäs pilloo, sillä jos terveytes mennee, niin onko siitäe illoo!” Anteeksi huono savon murteeni! Savvoo on hankalampi tavata kirjoittaen kuin puhuen. Kirjoittaen tahmoo ja kirjoitetun lukeminenkin tahmoo.

Kaiken jälkeen haluan rohkaista sinua: Tule ajoissa kirkkoon ja levähdä. Anna silmiesi tottua ja korviesi avautua. Avaa sydämesi, ja jos se tuottaa vaikeutta, niin muista, että Jumala voi hellästi avata sydämesi ukset. Osallistu hiljentyen, veisaten ja toisinaan seistenkin. Ja kun loppusoitto heläjää, niin pue takkisi kaikessa rauhassa kun sävelet sammuvat. Suntio ei kuitenkaan aivan välittömästi salpaa ovia lukkoon.

Toivotan sinulle Kristuksen rauhaa ja siitä koituvaa hyvää!

arto.penttinen@evl.fi

Ryhmä alkoi, kiitos Herran, ja tietenkin rohkeiden lähimmäisten!

2009-04-26T21:30:00.001+03:00

Yksin emme elämänmatkaa tee, toinen toistaan tarvitsee

Hengellinen matkakumppanuusryhmä alkoi juuri sillä tavoin kuin odotinkin. Rohkeita immeisiä saapui kirkon kappeliin sunnuntai-iltana yhteensä kuusi itseni lisäksi. Ilta oli lämminhenkinen ja alku rohkaisi ainakin itseäni. Ehkäpä muitakin, mutta jokainen puhukoon omasta puolestaan. Tässä kokoonpanossa ryhmää jatkaa. Muut halukkaat, mutta tällä kerralla estyneet joutuvat odottamaan mahdollista seuraavaa ryhmää. Äsken valmistelin kirjoitusta huomenna alkavalle lähijaksolle Sotkamon Rytilahden Majalla. Aiheena oli varsin haastava ”Syyllisyys vai hengellinen häpeä.” Nyt alkaa väsymys painaa suhteellisen pitkän työpäivän jälkeen. Hyvää yötä Kristus myötä Kiitos tästä päivästä!

"Osallistujia oli illalla 22 ja paikkoja vapaana noin reilut 1000, eli tilaa olisi sinullekin, olitpa normijäsen tai luottamushenkilö!"

2009-04-21T13:32:00.001+03:00

Kirkko keskellä kylää, mutta onko seurakunta elämäsi marginaalissa

Maaningan kirkon sisäseinistä debatoitiin voimakkaasti vuosia sitten. Tuhatkunta nimeä kertyi sisäseinien valkoiseksi maalaamista vastustavaan listaan. Ei siinä mitään, omalla tavallaanhan se osoittaa, että jokin merkitys kirkolla sentään elämässämme on. Ehkä museona. Muistoissa vahvasti lapsuuden tunnelmat joulukirkoista.

Seinät säilyivät entisellään, mutta nuokaan tuhat ihmistä eivät ole kirkkoa sittenkään täyttäneet. Samalla kuitenkin täytyy todeta, että ei kirkon täyttäminen hinnalla millä hyvänsä ole tavoite- ja toimenpidelistallani mukana. Tästä seuraa se, että niin kauan kuin minulla on valta vaikuttaa asiaan, ei Maaningan kirkossa soi Juice Leskisen musiikki eikä edes Hectorin kappale Lumi teki enkelin eteiseen, vaikka siinä papista puhutaankin. Kirkko on rukouksen huone, jonne mahtuu oikein hyvin kristillisestä uskosta kasvava ilo, jopa riemu. Ja mahtuisi sinne ihmisiäkin, paljon nykyistä enemmän.

Täytyy tunnustaa, että luottamushenkilöitä on oikein ikävä. Heistä kaksi tai kolme osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan. Ja kuitenkin he ovat päättämässä vähintään toiminnan raameista. Millä lihaksilla he päättävät, jos ei ole omakohtaisen kokemuksen tuomaa päivitettyä tietoa toiminnasta ja sen edellytyksistä? Enkä tarkoita yksittäisiä kokemuksia, kuten joulukirkko kerran vuodessa. En ole myöskään ajamassa mitään kirkossakäyntipakkoa. Kirkossa ei ole pakko käydä, mutta kyllä se ihan terveellistä on. Jumalanpalveluksen sana ja rukous, sekä musiikki voivat hoitaa uskoa aivan verrattoman yksinkertaisella tavalla. Moni sen tietää ja tuntee.

Moni tunnustaa uskovansa Jumalaan, mutta ei kirkon opettamalla tavalla. Moniko näistä sitten todella tietää, mitä kirkko opettaa. Väitän että noin promille tai kaksi. Usko ei kuitenkaan ole tee itse –talo. Paljon enemmän se on avaimet käteen –paketti. Jumala on uskonut meille kaikille todelliset avaimet elämään: armon ja anteeksiannon. Elämä on Jumalan lahja. Me olemme ja elämme, koska se on Jumalan hyvä tahto. Elämä on myös matka. Kun me liikumme maallisilla matkoillamme, niin joskus saattaa tehdä mieli vähän kaasutella. Juuri silloin liikennemerkit eivät oikein silmää miellytä, vaikka niiden tarkoitus on hyvä ja terveellinen. Samoin on kirkon sanoman laita. Jonakin hetkenä kaikkiin yksityiskohtiin ei oikein osaa samastua, mutta erilaiset kokemukset elämästä voivat avata niiden merkitystä, sitä, että sanomaa on kuitenkin pitkien aikojen kuluessa koeteltu ja se on kestänyt. Raamattu on elämän kirja. Se on meidän rakennuksemme peruskirja. Raamatusta löytyy toki Jumalan lakikin, ja onhan se toki merkitykseltään vähintään perustuslain kaltainen. Harva meistä Suomen perustuslakia tuntee, mutta se turvaa silti meidän kaikkien oikeuksia. Riittäneekö kenelläkään meistä rohkeus turhentamaan perustuslakia? Miksi me emme sitten arvostaisi sitä elämän kirjaa, jolla kaikki lopulta lepää. Jos suljemme Raamatun kannet ja annamme sen pölyttyä kirjahyllyn nurkassa, niin mitä me sillä voitamme. Jos siirrämme Jumalan elämämme marginaaliin, emme tee sitä todellisuudessa, vain marginalisoimme oman itsemme, sillä silloin emme tiedä mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme menossa.

Jumala ei ole riippuvainen ihmisen käsityksistä, eikä edes uskostamme. Meihin ihmisiin kuitenkin vaikuttavat erilaiset jumalakuvat. Jumala ei ole sama kuin inhimilliset käsitykset hänestä. Tämän pohjalta kysynkin, että missä määrin voimme todellisuudesta, jossa elämme, sälyttää vastuuta kirkolle tai Jumalalle, jos emme anna kummallekaan sijaa muualla kuin marginaalissa, tyhjäksi jäävässä seremoniallisuudessa. Tarkoitan esimerkiksi kirkkohäitä sen tähden, että saataisiin hörhelöiset prinsessahäät kalliilla rahalla. Kun nykyään halutaan perehtyä rakkauteen, luetaan roskalehtiä. Kestävintä tekstiä koskien rakkautta löytyy Raamatusta, joka todellakin kannattaa avata. Jos itsestä tuntuu, ettei lukemaansa ymmärrä, niin sitä varten on seurakuntasi pappeineen, jumalanpalveluksineen ja raamattupiireineen. Tule sellaisena kuin olet, niin tulet myös sellaiseksi joka olet: luotu ja lunastettu, Jumalan silmissä kaunis ja ainutkertainen.

Kristus kysyy sinulta: Minä olen ylösnousemus ja elämä... Uskotko tämän?

2009-04-20T23:54:00.001+03:00

Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret! Kristuksen pyhä ylösnousemus merkitsee monia tärkeitä ja iloisia asioita:
+ Kirkko on olemassa maailmassa, mutta ei maailmasta
+ Me saamme olla kristittyjä tässä maailmassa
+ Jumalan tahdon noudattaminen tuottaa rauhaa
+ Ylösnousemus on armon ja anteeksiantamuksen ikuinen lähde
+ Meidät on kastettu Kristuksen kärsimykseen, kuolemaan ja ylösnousemukseen, kaste ei siis ole mikään nimenantotilaisuus, vaan Jumala kutsuu meitä kaikkia nimeltä. Kaste on Jumalan teko, jota ei voi koskaan pyyhkiä pois. Kaste osoittaa Jumalan rakkauden, jota me emme voi ansaita millään tavoin, eikä tarvitsekaan
+ Me tiedämme paremmin myös suuren ja pyhän perjantain, eli pitkäperjantain merkityksen
+ Pääsiäinen on sekä ristin juhla, että ylösnousemuksen juhla
+ Ylösnousemuksessa Kristus astui huomiseemme, jossa hän meitä odottaa.

Pax et bonum! Rauhaa ja siitä koituvaa hyvää!
Kristus sanoo: Rauha teille!

Esirukouksin,
Arto-pappi

Elämä on yhteinen ja jaettavissa oleva todellisuus

2009-04-20T12:00:00.001+03:00

UUTTA!!! Matkakumppanuusryhmä

aloittaa kirkon kappelissa su 26.4. klo 18.

Mukaan mahtuu 5-8 uskonelämästä kiinnostunutta osallistujaa.

Mukaan tarvitaan avaraa mieltä. 5 kokoontumiskertaa.

Lisätietoja antaa Arto-pappi, puh. 050 401 9120, arto.penttinen@evl.fi

Tämä toiminta liittyy hengellisen matkakumppanuuden kurssiin, johon Arto-pappi osallistuu parhaillaan. Ryhmässä voimme kulkea kappaleen matkaa rinta rinnan, vailla oikeassaolemisen tarvetta tai pakkoa, annamme tilaa toisillemme ja samalla itsellemme.

Tavoitelkaa Sanan maitoa, jonka tuoreuden takaa Pyhä Henki, eläväksi tekijä

2009-04-18T21:56:00.001+03:00

Ajankohta: 1. sunnuntai pääsiäisestä (19.4.2009)

Otsikko: Ylösnousseen todistajia

Evankeliumi. Luuk. 24: 36–49

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: "Rauha teille." He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.
Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta."

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Kristuksessa rakkaat sanankuulijat! Haluan ensiksi palauttaa mieleemme pyhän Vapahtajamme nimet: Jeesus ja Immanuel. Enkeli oli ilmoittanut nämä nimet jo edeltä käsin. Kummallakin on erityinen merkitys. Jeesus merkitsee ”häntä, joka pelastaa kansansa sen synneistä”, ja Immanuel merkitsee ”Jumala on meidän kanssamme”. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisessä nämä nimet toteutuvat suurella merkityksellä. Jeesus ei ole siis vain esimerkillinen ihminen, jollaisena hän sentään on tainnut kelvata taannoin kommunisteillekin. Jeesus on Jumalan Poika, siis Jumala ja ihminen, Valo Valosta, siis meidän turvallisin valomme. Vain Jumala voi pelastaa syntisen ja monin tavoin langenneen ihmisen. Vain ihmiseksi tullut Jumala voi lunastaa luodun vapaaksi synnin ja kuoleman vankeudesta. Jumalan siis täytyi syntyä ihmiseksi, ja ainoan viattoman täytyi kärsiä ja kuolla. Ja vaikka sanomme sanan ”täytyi”, Jeesus teki tämän kaiken vapaasta tahdostaan. Tässä kohden me emme ole olleet vain hitaita käsittämään tätä, vaan järkemme ei yksinkertaisesti saavuta pyhiä salaisuuksia, kuten Jeesuksen neitseellistä syntymää ja hänen ristinkuolemaansa. Suuren perjantain, meikäläisittäin pitkäperjantain ehtoopalveluksessa tämä tulee esiin: ”Tänään nähdään tapahtuvan kauhea ja hämmästyttävä salaisuus: Käsillä koskettamaton pidätetään. Hän, joka päästi Aadamin vapaaksi kirouksesta, sidotaan; joka itse tutkii sydämet ja sisimmäiset, laittomasti tutkitaan; joka on sulkenut syvyyden, suljetaan vankilaan; Pilatuksen edessä seisoo hän, jonka edessä taivaalliset voimat vavisten seisovat. Luoja saa iskuja luodun kädestä. Ristin puuhun tuomitaan se, joka itse tuomitsee eläviä ja kuolleita. Hautaan kätketään helvetin hävittäjä. Oi kärsivällinen Herra, Sinä kaikki laupiaasti kannat ja pelastat kaikki ihmiset kirouksesta. Kunnia olkoon Sinulle.”

Seuraavaksi haluan kohdistaa huomiomme sanoihin ”Rauha teille!”, jotka Ylösnoussut lausuu seuraajilleen, apostoleille. Ylösnoussut Kristus Jeesus on meidän rauhamme. Näin Jeesus itse muistuttaa sanoista, joita luemme omasta virsikirjastamme: ”Rauha ei saavu, jos emme taivu Luojamme tahtoa noudattamaan. Orvoiksi jäämme, jos hylkäämme itse ainoan turvamme melskeissä maan.” (Vk. 590) Tämä maailma on täynnä levottomuutta ja sotia, koska ihminen ei ole taipunut noudattamaan kaikkivaltiaan ja armollisen, ihmisiä rakastavan Jumalan tahtoa. Jeesuksen sanat - rauha teille! – liittyvät hänen sanoihinsa, joiden mukaan ”hänen nimessään on saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista”. Parannuksen saarnaaminen ei siis ole koskaan lähimmäisen sitomista. Parannuksen saarnaaminen on sitä, että ymmärrämme, että kaikki ovat tehneet syntiä, niin siivosyntiset kuin julkisyntisetkin. Parannuksen saarnaaminen on sitä, että ymmärrämme, ettei Jeesus tullut maailmaan sulautuakseen ja samaistuakseen kaikkeen inhimilliseen menoon. Jeesus tuli vapauttamaan luodun synnin ja kuoleman vallasta. Parannuksen saarnaaminen on siis kaukana syyllistämisestä, josta kristittyjen tulisikin pyytää anteeksi lukemattomien sukupolvien ajalta. Pääsiäisstikiiroissa veisataan osuen pääsiäisen sanoman ytimeen: ”Veljet, sanokaamme myös vihollisillemmekin: antakaamme kaikki ylösnousemisen tähden anteeksi, ja näin huutakaamme: Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Kristuksessa rakkaat sanankuulijat! Vielä tahdon tähdentää, että kuulemamme evankeliumi osoittaa, että Jumalan sanan ymmärtäminen ilman Pyhän Hengen apua ja tukea on mahdotonta. Kun Raamattua luetaan ja tutkitaan ilman rukousta, todellinen rukous on aina Pyhän Hengen työtä, päädytään ihan mihin tahansa, vai miten se oli. Raamattua voi toki lukea monessa mielessä ja näin on tapahtunutkin. Raamattua voi lukea vaikkapa verrattomana seikkailukirjana, josta jännitystä ja vaarallisia tilanteita ei tule puuttumaan. Raamatusta löydämme verrattoman kohdan avaamaan ymmärrystämme: ”Filippos lähti sinne. Juuri silloin sitä tietä tuli mahtava etiopialainen hoviherra. Hän oli käynyt Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla ja oli nyt palaamassa kotiin, istui vaunuissaan ja luki profeetta Jesajan kirjaa. Henki sanoi Filippokselle: "Mene lähemmäs ja pysyttele vaunujen vieressä." Filippos juoksi vaunujen luo, ja kuullessaan miehen lukevan profeetta Jesajaa hän sanoi: "Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?" Mies vastasi: "Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo." Hän pyysi Filipposta nousemaan vaunuihin ja istumaan vierellään. Kohta, jota hän kirjasta luki, oli tämä: - Niin kuin lammas hänet vietiin teuraaksi, niin kuin karitsa, joka on ääneti keritsijänsä edessä, ei hänkään suutansa avannut. Kun hänet alennettiin, hänen tuomionsa otettiin pois. Kuka voi laskea hänen jälkeläistensä määrän? Hänen elämänsä otetaan pois maan päältä. Hoviherra sanoi Filippokselle: "Voisitko sanoa, kenestä profeetta puhuu, itsestäänkö vai jostakin toisesta?" Filippos rupesi puhumaan, aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja julisti miehelle evankeliumia Jeesuksesta.” (Ap. t. 8:27–35) Jeesus sanoi suuresta auttajastamme ja uskomme vahvistajasta näin: ” Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut. Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:26–27) Ylösnoussut Kristus sanoo sinulle ja minulle, kaikille jotka uskovat ja jotka eivät usko: ”Rauha teille!” Kristuksen katse on valoisa, ja suorastaan kristallinkirkas. Hänen sanansa ovat täynnä täydellisen rakkauden lämpöä, armoa ja anteeksiantamusta: ”ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:4) On uuden kuuliaisuuden aika!

Me tarvitsemme sunnuntaita ja ylösnousemusiloa!

2009-04-12T22:54:00.003+03:00

Kristuksen pyhä ylösnousemus on monen asian perusta ja ydin kristityn elämässä. Jos Kristusta ei ole herätetty kuolleista, niin turhaa on meidän uskomme. Jos Kristusta ei ole herätetty kuolleista, niin kirkkoa ei olisi lainkaan tässä maailmassa. Jos Kristusta ei ole herätetty, miten me saisimme anteeksi mitään? Jos Kristusta ei ole herätetty, niin meitä ei olisi kastettu oikein. Jos Kristusta ei ole herätetty, miten me tietäisimme mitään ristinuhrista ja Golgatan pimeydestä. Kristuksen ylösnousemus on tosiasia, vaikka järkemme sen kieltäisi. Onhan Jumalakin olemassa, vaikka emme häneen uskoisikaan. Kristuksen ylösnousemus on varmin toivo omasta ylösnousemuksestamme. Jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen sen jälkeen kun pyhä ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisjuhla jää muistoihin. Siksi sunnuntaihin kuuluu pyhä messu joka kerta.

Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!

Pääsiäinen kutsuu uuteen kuuliaisuuteen!

2009-04-12T22:50:00.002+03:00

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA – TOTISESTI NOUSI!

Hyvää ja siunattua juuri alkanutta pääsiäisviikkoa! Ortodoksisessa perinteessä tätä viikkoa kutsutaan kirkkaaksi viikoksi. Viikkoa juhlitaan esimerkiksi siten, että ortodoksisten kirkkojen kelloja saapi soitella kuka tahansa ja ymmärtääkseni oikeastaan milloin tahansa. Näin juhlariemu saa kuuluvan ilmaisun. Minä en oikein ymmärrä, miksi me luterilaiset kristityt emme jaa kovinkaan paljon tätä raikasta juhlariemua. Ylösnousemus on täydellisen armon suuri ja käsittämätön ihme. Järki ei sitä löydä eikä käsitä, mutta Pyhän Hengen synnyttämä usko avaa sydämen portit ihan apposelleen.

Me käytämme kovin laimeaa tervehdystä, joka kuuluu näin: ”Hyvää pääsiäistä!” Ei siinä riemu juuri välity. Kun saavuin aamulla kirkkoon, saatettiin sanoa vain ”terve!”. Ihan kuin olisi tavallinen arkiaamu, vaikka kyseessä on kirkkovuoden keskus, uskon ydin ja kasteen perusta. Pääsiäinen on juhlien juhla. Pääsiäisen juhla-aikaa kestää 50 päivää ei siis helluntaihin. Juhlien juhla ei siis ole jäänyt jo taakse, vaan se on vasta alkanut ja siis alkumetreillään.

Luterilaisessa evankeliumikirjassa on raamatuntekstit ja rukoukset pääsiäisviikon jokaista päivää varten, vain jumalanpalveluselämä puuttuu. Tietysti yksi asia on se, että tulevatko uskovat kirkkoon enää juhlaviikolla, kun piinaviikko ja pääsiäinen ovat vieneet kaikki voimat. Me kuljemme harhaan, jos emme astu uuteen kuuliaisuuteen, johon pyhän pääsiäisen sanoma kutsuu meitä kaikkia.

Liitän tähän pyhän Paavalin tekstiä: ”Kun te olette yhdessä koolla Herramme Jeesuksen nimessä ja minun henkeni ja Herramme Jeesuksen voima ovat läsnä... Te teette väärin, kun kerskutte. Ettekö tiedä, että pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan? Puhdistakaa siis talonne hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusi taikina. Happamattomiahan te olettekin, sillä meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu. Meidän on siis aika viettää juhlaa, ei vanhan pahuuden ja kelvottomuuden hapattamina, vaan happamattomina, vilpittömyydessä ja totuudessa.” (1. Kor. 5:4-8)

Kristus nousi kuolleista! Siinäpä paljon "täräkämpi" tervehdys kuin se "hyvää pääsiäistä."

2009-04-12T17:25:00.001+03:00

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA – TOTISESTI NOUSI (suomi)

KRISTUS ÄR UPPSTÅNDEN – SANNERLIGEN UPPSTÅNDEN (ruotsi)

KRISTOS NOUZI KUOLENNOIZ – TOVESSAH NOUZI (karjala)

KRISTAS KAGGÖÖDI JAMM´JEST – TUODI KAGGÖÖDI (kolttasaame)

KRISTUS ER OPPSTANDEN – SANNELIG OPPSTANDEN (norja)

KRISTUS ER OPSTANDEN – SANDELIG OPSTANDEN (tanska)

KRISTUS ER UPPRISINN – SANNARLEGA UPPRISINN (islanti)

HRISTÓS VOSKRÉSE – VOISTINU VOSKRÉSE (kirkkoslaavi)

HRISTÓS ANÉSTI – ALITHÓS ANÉSTI (kreikka)

CRISTUS RESURREXIT – VERE RESURREXIT (latina)

KRISTUS ON ÜLESTÕUSNUD – TOESTI ÜLESTÕUSNUD (viro)

CHRIST IS RISEN – INDEED IS RISEN (englanti)

KRISZTUS FELTÁMADT – IGAZAN FELTÁMADT (unkari)

CHRIST EST RESSUSCITÉ – EN VÉRITÉ IL EST RESSUSCITÉ (ranska)

CHRISTO E RISORTO – VERAMENTE E RISORTO (italia)

CHRISTO HA RESUCITADO – EN VERDAD HA RESUCITADO (espanja)

KRISTUS KÉLÉSI – IŠTIKRU´ JU´ KÉLÉSI (liuettua)

CHRISTO RELEVIGIS EL LA MORTINTOJ – VERE RELEVIGIS (esperanto)

CHRISTUS IST AUFERSTANDEN – ER IST WAHRHAFTIG AUFERSTANDEN (saksa)

QOM MORAN MEN QABRO – SHARIRO ITH QOM (aramea/syyria)

AL-MASSIAH QAAM – HAKKAN QAAM (arabia)

HRISTÓS AFTÓNF – ALITHÓS AFTÓNF (kopti)

HRUSTIS HARAYAVEY MERELOTZ – ORHINAL E HAROUTIM HRISTOSI (armenia)

KRISTE ARSDGA – TŠEŠMAITAD ARSDGA (gruusia)

HRISTOS ULDZYSÁ SULTÍS – ZEM IK ULDZYSÁ SULTÍS (udmurtti)

HRISTOS A ÍNVIAT – ADEVARAT A ÍNVIAT (romania)

KRISHTI U NGJALL – VÉRTET U NGJALL (albania)

CHRISTUS IS OPGESTAAN – HIJ IS WAARLIJK OPGESTAN (hollanti)

HRISTOS UVASKRJÓS – SOPRAVDU UVASKRJÓS (valkovenäjä)

CHRYSTUS ZMARTWYCHWSTAL – ZAPRAWDE ZMARTWYCHWSTAL (puola)

KRISTUS VSTAL Z MRTVYCH – VPRAVDE VSTAL Z MRTVYCH (tsekki)

HRISTOS VÁSKRSE – VAISTINU VÁSKRSE (serbia)

HRISTOS VOSKRESE – NAISTINA VOSKRESE (bulgaria)

HRISTOS VOSKRES – VOISTINU VOSKRES (ukraina)

HARISTOS UKATSU – ZITSUMI UKATSU (japani)

KRISTU UDHITHANAI – AVAN SATHAYAMAYUM UDHITHANAI (malayalam)

KRISTO AMEFUFUKA – KWELI AMEFUFUKA (swahili)

KRISTO AZUUKIDDE – KYAMAZIMA AZUUKIDDE (luganda)

KRISTO NI MURIÛKU – NI MURIÛKU NAMA (kikuyu)

KRISTO ASIMUKUSE – ASIMUKUSHE TOTÓ (luhya)

KRISTO ANYAN – AMPA WANYAN (twi)

KRISTUS AKUI YA SON – AKUI YA SON BEBELA (beti)

KRISTUSAQ ONGOIHTAQ – ILAAMUN ONGOIHTAQ (aleutti)

Suurimman ilon odotuksessa hiljaisena lauantaina

2009-04-11T19:43:00.001+03:00

Suomalainen meno ihmetyttää

Hiljaisesta viikosta puhutaan jälleen pääsiäisviikkona, vaikka hiljaisen viikon aloittaa Palmusunnuntai, jonka kirkollisena aiheena on ”Kunnian kuninkaan alennustie”. Pääsiäisviikko ei todellakaan ole se viikko, jolloin Jeesus ratsastaa kohti Jerusalemia ja kuolemaansa, jolloin ainoa viaton laittomasti vangitaan, ”tutkitaan” ja tuomitaan. Kun tätä tekstiä kirjoitan, on hiljainen lauantai, jolloin Kirkko muistaa Jeesuksen haudassa oloa. Suru ja murhe elävät monin tavoin maan päällä. Jeesuksen kuolemaa surraan, mutta samalla myös maailman nykyistä menoa. Kirkkoa pidetään historian jäänteenä, vaikka tosiasia on se, että jos Kirkko olisi olemassa vain ihmisten keksintönä, niin sen taru olisi tukehtunut omaan mahdottomuuteensa jo kaksi vuosituhatta sitten.

Vielä vähän aikaa, ja sitten on oikea aika toivottaa hyvää pääsiäistä sanoen Kristus nousi kuolleista! Hyvää pääsiäistä on toivoteltu hiljaisella viikolla ja jo ennen sitäkin varmaan. Mutta miten toivottaa hyvää pääsiäistä pitkäperjantaina?! Toivotammeko me hyvää päivää kun kuulemme että kohtaamamme ihminen on menettänyt rakkaansa? Onko se hyvä päivä? Me nykysuomalaiset emme Jeesuksen kuolemaa taida paljon surra. Pitkäperjantaina on tanssittu jo monet kerrat. Samoin tivolit ovat jo täydessä vauhdissa. Olen joskus kuullut, että pitkäperjantaita olisi toivottu hääpäiväksikin. Olisihan siinä juhlapäivä, kirkko mustissa väreissä ilman kynttilöitä ja kukkia. Jos jotain tänä päivänä surraan, niin vissiin sitä, että pitkäperjantaina eivät kaupat ole auki. Kauppaan pitäisi aina päästä.

Toisin on sivistysmaissa. Kun olen käynyt maissa, joissa katolinen kirkko on enemmistökirkko, olen iloinnut kirkoista, jotka pitävät ovensa auki. Olen iloinnut niistä kristityistä, jotka astuvat kirkkoon rukoilemaan arkisinkin. Olen iloinnut, että rukoilevaa kirkkokansaa on kirkon täydeltä. Katolisessa kirkossa ei koskaan liene vähätelty jumalanpalveluselämään osallistumisen merkitystä. Katolisessa kirkossa ei koskaan liene pidetty ongelmana tapakristillisyyttä. Meidänkin olisi hyvä muistaa vanha sanonta: kun varjelet tapaa, tapa varjelee sinua.

Jälleen tänä keväänä on korostettu mediassa, että katolilaiset ja ortodoksit paastoavat, ja että ortodoksit viettävät pääsiäistä. Sunnuntai on kuitenkin kaikille kristityille viikoittainen pääsiäisjuhla. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen on kirkkovuoden, jumalanpalveluselämän ja uskonelämän keskus. Pääsiäinen antaa joululle nimen Vapahtajan syntymäjuhla. Pääsiäinen tarvitsee puolestaan joulua, sillä vain ihmiseksi syntynyt Jeesus oli mahdollinen sijaisuhri ajatellen valtaisaa ihmiskunnan velkataakkaa.

Tätä velkataakkaa eivät lainkaan kaikki ymmärrä. Synnistä puhuminen on monen mielestä vanhanaikaista. Minä en ainakaan ole tehnyt syntiä, sanoo moni avionrikkoja. Niin uhrista tulee syytetty syyllinen. Silloin ei hirsi omassa silmässä ole näkynyt. Synnistä on puhuttava, mutta sormella osoittelu on silti turhaa ja väärin. Meidän tehtävämme ei ole vikoilu, vaan itse kunkin on katsottava Kristuksen ristiin ja tunnustettava: minun syystäni, minun syystäni, minun suuresta syystäni. Synnintuntoa emme voi siirtää syyttelemällä. Synnintunnon voi herättää vain Jumalan Pyhä Henki. Synnintunto on vakava, mutta silti tarpeellinen asia, sillä siitä muodostuu oikeastaan pelastuksen portti.

Vietämme parhaillaan ristin pääsiäistä. Koska Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja huomennakin, on meidän ymmärrettävä osallisuutemme ristin salaisuuteen. Eivät vain miehet kaksi tuhatta vuotta sitten haavoittaneet Jeesusta, vaan niin teemme mekin, mutta yhtä kaikki, hänen haavojensa hinnalla kaikki ovat parantuneet, ei automaattisesti, vaan ehdottomasti uskon kautta.

Ensi yö, pyhä yö aloittaa ylösnousemuksen juhlinnan. Pimeyteen syttyy valo. Valo antaa elämän koko maailmalle. Valo kutsuu uuteen kuuliaisuuteen:

”Jumalamme saapui kerran ihmisenä päälle maan. Vielä elää sana Herran, Ja se sydämissä syttyy loistamaan, loistamaan. Jeesus tahtoo yhä viedä seuraajiaan maailmaan. Vielä kaikki eivät tiedä, Että syyllinen saa levon teoistaan, teoistaan.

Jos nyt Jeesus uskon liekin sytyttänyt sinuun on, Häntä seuraa, tie minne viekin. Et ole yksin, et turvaton. Herran liekin anna palaa! Anna kasvaa rakkauden, Kunnes tuli valtaa alaa, Ja valo saapuu luo jokikisen.

Maailmalle päivä koittaa. Uusi aamu sarastaa. Pelon vallan Kristus voittaa. Valo kirkkaampi on tuskaa, kuolemaa. Palavina valvokaamme, työtä tehden, rukoillen. Vielä Herran nähdä saamme. Kun hän saapuu, tuoden rauhan ikuisen."

(Liekit-musikaalista, P Simojoki)

Via crucis - ristin tie

2009-04-06T10:08:00.002+03:00

Kunnian kuninkaan alennustie

Hiljainen viikko on alkanut. Se alkoi jo eilen, palmusunnuntaina. Millä tavalla tämä viikko on hiljainen? Tuskin se on hiljainen korvissamme. Samat arjen melut ja äänet soivat korvissamme. Eivät olleet hiljaisia tapahtumat Jeesuksenkaan ympärillä. Päinvastoin. Sekamelskaa ja sekasortoista hälinää riitti. Mutta kun Raamatun valossa ryhdymme tarkastelemaan tapahtumia matkalla Jerusalemiin, saatamme kohdata todellisen hiljaisen viikon. Tapahtumat ovat niin suuria ja järkyttäviä, että ne salpaavat hengityksenkin. Ainoa tosi viaton kärsii. Jeesusta herjataan ja lyödään kaksin verroin, ja tämäkin ilmaus tuntuu vähättelyltä. Sanat eivät voi kuvata viattoman kärsimystä. Sanat eivät voi tavoittaa näitä kauheuksia.

Sekin saattaa järkyttää, ettei näin olisi tarvinnut tapahtua, jos asiaa ajatellaan vain inhimilliseltä kannalta. Jeesuksen ei olisi tarvinnut suostua. Hän olisi voinut antaa kärsimyksen maljan mennä ohitseen. Jeesus teki kaiken vapaaehtoisesti: ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme.” (Room. 5:6-7)

Jumalan siis täytyi tulla ihmiseksi, ja Jeesuksen syntyä veljeksemme. Tämä tapahtui meidän pelastuksemme tähden. Kukaan ihminen ei voinut sovittaa suurta rakkaudenvelkaa, mutta ihmisen se täytyi kuitenkin tehdä. Jumala luopui omastaan. Jeesus, joka oli rikas, tuli köyhäksi, jotta me hänen köyhyydestään rikastuisimme: ”Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:17–18)

Kysymys ei ole vain kahden vuosituhannen takaisista tapahtumista. Hiljainen viikko nykyistää nuo tapahtumat, sillä ne ovat tapahtuneet myös meidän tähtemme. Ihminen ei ole muuttunut. Maailma on yhä vieläkin täynnä väkivaltaa ja kaikkea pahaa. Moni haluaisi unohtaa Jeesuksen, vaikka hän tarjoaa elämän ja todellisen yltäkylläisyyden. Olemme lukeneet ja kuulleet ateistien kampanjoista, jotka kyseenalaistavat jumalauskon. Jumala ei ole riippuvainen ihmisistä. Hänen olemassaolonsa ei tarvitse edes meidän uskoamme. Jumala on rakkaus, mutta ei sellainen rakkaus, mistä maailma puhuu. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa…

Kirkkaus pimeydessä tai ainakin häivähdys kirkkaudesta

2009-03-31T00:20:00.002+03:00

Pie Jesu, dona nobis (/eis) requiem! Laupias Jeesus, anna meille (/heille) lepo! Tätä kaunista laulua kuulet tässä blogissa varsin usein. Sitä laulavat roomalais-katoliset papit Irlannista. Lepoa ja rauhaa me kaikki tarvitsemme, eivätkä vain tästä elämästä poisnukkuneet. Lepo ja rauha merkitsevät tasapainoa. Lepoa, rauhaa ja tasapainoa muodostetaan armolla ja anteeksiantamuksella, sekä rakkaudella. Vietämme parhaillaan varsin levotonta kärsimysaikaa. Kyse ei ole kaikesta maailman täyttämästä kärsimyksestä, vaan ainoan synnittömän, eli Jeesuksen kärsimyksestä meidän kaikkien syntien tähden. Jeesus kärsi ja kuoli meidän takiamme. Hän teki tämän kaiken ihmeellisesti aivan vapaaehtoisesti. Hän olisi voinut toki kuunnella esteleviä apostolejaan, mutta teki aivan toisin kuin he käsittivät. Onneksemme! Mutta koska Kristus kärsi myös meidän takiamme, on meidän käsitettävä myös itsemme syntisiksi. Emme saa syytellä tästä syystäkään toisia, vaan meidän tulee kääntyä Jeesuksen Kristuksen puoleen: ”Herra, armahda!” Ja Herra armahtaa.

Herran siunauksessa eli Aaronin siunauksessa me pyydämme Jumalaa kääntämään katseensa meidän puoleemme. Hänellä olisi tuhat syytä kyllä olla kääntämättä. Olisikohan edes yhtään syytä kääntää kasvojaan meidän niskuroivien puoleen? On yksi todellinen syy! Fall on your knees! Langetkaa polvillenne! Näin blogissa muuten juuri kajahti, sillä kuuntelen sitä samalla kuin tätä kirjoittelen. Meidän tulee langeta Kristuksen elämää antavan ristin juurelle. Hänen tähtensä Jumala todellakin kuulee meidän rukouksemme. Se on todella iloinen asia! Kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, hän katsahti kohti taivasta ja sanoi, että hänen Isänsä ja samalla meidän Isämme kuulee häntä aina, ja nyt hän sanoo sen ääneen kaikkien ympärillään olevien tähden. Suuri armon ihme on se, että Jumala tahtoo todellakin kuulla ja kuunnella meitä syntisiä. Me olemme siis syntisiä ja armahdettuja.

Jos emme paastoa ruuasta, meidän tulisi paastota ainakin vääristä ja turhista ajatuksista, vääristä intohimoista, turhista sanoista, panetteluista lähimmäisiämme kohtaan. Kun paasto vaihtuu ylösnousemuksen iloksi, saatamme huomata, että turhastahan me luovuimme.

Paastonajan raamatuntekstit nostavat esiin kohtaamisia, joita kannattaa rukouksin lukea. Jeesus astuu sellaisenkin luokse, jonka tähden me vaihdamme kadun puolta. Jeesus lausuu ymmärtävimmät ja lämpimimmät sanansa niille, jotka ovat kohdanneet kylmyytemme.

Pie Jesu! Laupias Jeesus, joka kannat maailman synnin, armahda meitä, anna rauha sydämiimme. Anna se rauha, jota maailma ei koskaan voi antaa. Ylösnousemuksesi on kaiken armon, anteeksiantamuksen ja rauhan loputon lähde. Ilman ylösnousemusta emme viettäisi suurta ja pitkää perjantaitakaan. Ilman ylösnousemusta ei olisi meitä kristittyjä, ei sydämeltä eikä edes nimeltäkään.

Ilman ylösnousemusta meillä ei olisi sinuakaan, joka sanot sydämen lukkojen takana, siis sisällämme tai jopa keskellä apostolien huonetta: Rauha teille! Rauha teille! Gracias por la ayuda! Kiitos avusta, Herrani Jeesus!

The Last Supper vai mikä se oli?

2009-03-27T14:42:00.001+02:00

Vapaata keskustelua ei pidä kahlita, mutta aina on jotain, mitä pitää vaalia

Meille kaikille on tuttu eräs Leonardo da Vincin maalaus. Siinä Jeesus apostoleineen istuu pöydän ääressä ateriaa nauttimassa. Tuon kuuluisan maalauksen nimeen liittyy yleinen väärinkäsitys. Usein kuulemme puhuttavan Viimeisestä ehtoollisesta. Taulun nimi kuitenkin on Viimeinen ateria. Jeesus ja hänen apostolinsa nauttivat viimeisen yhteisen aterian ennen Jeesuksen ristinahdistusta ja kuolemaa. Tässä on iloiten tehtävä selväksi, ettei sellaista kuin viimeinen ehtoollinen tulla koskaan nauttimaan. Viimeisellä aterialla Jeesus asetti pyhän ehtoollisen sakramentin syntien anteeksisaamiseksi, ruumiin ja sielun terveydeksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Siis vielä kerran: Tuossa kuuluisassa maalauksessa on kysymys viimeisestä yhteisestä ateriasta, mutta ensimmäisestä ehtoollisesta. Kun Jeesus oli asettanut ehtoollisen sakramentin, hän sanoi: ”Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:29)

Samalla viimeinen ateria muistuttaa, että Jeesus, ainoa viaton, kärsi häväistykset, ristin pilkan, häpeän ja tuskan meidän syntisten tähden. Synti erottaa ja surmaa. Ensimmäinen ehtoollinen puolestaan kutsuu palvelevaan rakkauteen, sekä uskon luottamukseen, että Kristus ei omiaan hylkää. Ensimmäisestä ehtoollisesta alkoi toivon ja luottamuksen pyhiinvaellus. Kerran, sitten kerran, silloin kerran näemme kasvoista kasvoihin ja katsomme itse Olevaa.

WCC- KMN: Teksti kokonaan englanniksi ja suomeksi

2009-03-27T11:22:00.001+02:00

Will the global financial crisis mark the end of "moneytheism"?

No doubt the global financial crisis is and will continue impacting negatively all regions of the world, but according to an advisory body of the World Council of Churches (WCC) it also represents an opportunity to deeply transform the international financial system for good.

For Christians there is more to the economic crisis than meets the eye. For the WCC Commission of the Churches on International Affairs (CCIA), there is a spiritual perspective on the crisis according to which it is necessary – with God's grace – to overcome greed and "moneytheism". People need to rethink and change their lifestyles so that everyone may have life with dignity within a context of respect for the creation.

On a concrete implementation level, what is needed, according to the CCIA, is to build a more democratic and participatory financial system under the United Nations. This system would need to be less dependent on only one currency in the world, as well as to create new ways of solidarity among states and peoples. The financial crisis, however, cannot be seen in isolation but as intertwined with the current energy, food and climate crises.

The commission discussed the global financial crisis at its 15-20 March meeting in Matanzas, Cuba. The 30-strong commission provides WCC member churches and affiliated ecumenical organizations with a platform for information-sharing and joint advocacy on critical situations and on opportunities to support initiatives for peacemaking, justice and overcoming poverty.

Meeting in the Caribbean island that has endured a half century long unilateral economic embargo by the United States, the CCIA has stressed the need for the US to lift the blockade and for the establishment of an unconditional dialogue between both governments.

Impressed by the vitality, vibrancy and enthusiasm of the Cuban churches, as well as their contribution to the political, economic, social and cultural life of the country, the CCIA members called on churches around the world to establish or further develop partnerships with Cuban churches, as an expression of solidarity and for mutual learning.

Commission of the Churches on International Affairs

Merkitseekö globaali talouskriisi loppua ”mammonateismille”?

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö maailmanlaajuinen talouskriisi vaikuttaisi nyt ja jatkossa negatiivisesti kaikkialla maailmassa, mutta Kirkkojen Maailmanneuvoston neuvoa-antavan elimen mukaan kriisi voi nostaa esiin mahdollisuuden syvältä luotaavaan kansainvälisen finanssijärjestelmän kääntämiseen kohti hyvää.

Kristityille talouskriisissä on kysymys enemmästä kuin mitä silmä näkee. Kirkkojen Maailmanneuvoston Kansainvälisten asioiden komission mukaan kyse on välttämättömästä hengellisestä näkökulmasta – Jumalan armosta – mahdollisuudesta voittaa ahneus ja ”mammonateismi”. Ihmisten täytyy ajatella uudelleen ja muuttaa elämäntyylinsä niin, että kaikki voivat elää arvokkaasti, luomakuntaa kunnioittaen.

KMN:n Kansainvälisten asioiden komission mukaan konkreettinen toteutuksen taso on välttämätön demokraattisen ja avoimen talousjärjestelmän rakentamiseksi Yhdistyneiden Kansakuntien johdolla. Tälle järjestelmälle on välttämätöntä pienempi riippuvuus vain yhdestä maailman valuutasta. Yhtä tärkeää on luoda uutta perustaa valtioiden ja kansojen väliselle solidaarisuudelle. Finanssikriisiä ei kuitenkaan nähdä eristäytymisen kautta, vaan nivoen yhteen energia-, ruoka- ja ilmastokriisit.

Komissio keskusteli maailmanlaajuisesta taloudellisesta kriisistä kokouksessaan Kuubassa, Matanzassa 15.–20. maaliskuuta. 30-jäseninen komissio tarjoaa KMN:n jäsenkirkoille ja sen läheisessä yhteydessä toimiville ekumeenisille organisaatioille foorumin, jolla voidaan jakaa informaatiota ja liittyä yhteiseen rintamaan kriittisissä tilanteissa ja mahdollisuuksissa tukea pyrkimyksiä rauhan rakentamiseen, oikeudenmukaisuuteen ja köyhyyden voittamiseen.

Kokous pidettiin Karibian saarella, johon kohdistuva Yhdysvaltojen yksipuolinen kauppasaarto on kestänyt jo puoli vuosisataa, ja komissio painottikin tarvetta, että Yhdysvaltojen on purettava kauppasulku ja aloitettava dialogi molempien hallitusten kesken, ilman ennakkoehtoja.

Vaikuttuneena Kuuban kirkkojen elinvoimaisuudesta, eloisuudesta ja innosta, kuten myös niiden panoksesta poliittiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään maassaan, Komission jäsenet kutsuivat kirkkoja kaikkialta maailmasta joko aloittamaan tai jo jatkamaan kumppanuussuhteinen rakentamista Kuuban kirkkojen kanssa, ilmauksena solidaarisuudesta ja keskinäisestä oppimisesta.

(Suom. Arto Penttinen)

Lainaus Kirkkojen Maailmanneuvoston viestistä, jonka juuri suomensin

2009-03-26T23:08:00.003+02:00

Merkitseekö globaali talouskriisi loppua mammonateismille?

Kristityille talouskriisissä on kysymys enemmästä kuin mitä silmä näkee. Kirkkojen Maailmanneuvoston (Kirkkojen) kansainvälisten asioiden komission mukaan kyse on välttämättömästä hengellisestä näkökulmasta – Jumalan armosta – mahdollisuudesta voittaa ahneus ja ”mammonateismi”. Ihmisten täytyy ajatella uudelleen, ja muuttaa elämäntyylinsä niin, että kaikki voivat elää arvokkaasti, luomakuntaa kunnioittaen.

Kirkkoon kun kellot kutsuvat

2009-03-26T00:54:00.003+02:00

Hän (Kristus) ohitse ei kulje, älä siis sinäkään kulje kirkon ohi

Älä kulje kirkon ohi, vaan astu ovesta sisään. Tee ristinmerkki kynnyksellä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, niin et tule markettiin, vaan rukouksen huoneeseen. Kirkon kynnys on sinullekin varmasti sen verran matala ettet siihen kompastu. Kun tulet pääovesta sisään voit rohkeasti katsoa alttaria ja takana olevaa alttaritaulua, joka on hengellinen ikkuna iankaikkisuutta kohti. Alttari on Jumalan pyhän läsnäolon osoitus, joten tule ehtoolliselle iloisesti vaikka tuntisit itsesi syntiseksi. Älä pelkää synnintuntoa, sillä se auttaa sinua kääntymään taivaan Isän puoleen. Voit hänelle huutaa sydämessäsi: Herra, armahda! Niin ovat tehneet lukemattomat sukupolvet ennen meitä, ja he ovat saaneet avun hätäänsä.

Me kaikki olemme syntisiä, joten älä tuomitse muita. Älä kysele kirkossa istuvalta, mikä sinua vaivaa. Sillä jos kyselet sellaista, sinua itseäsi saattaa jokin vaivata paljon enemmän. Tule lähelle alttaria, sillä pappikin, joka toimittaa pyhää palvelusta, tarvitsee yhteyttä sinuun. Usein hän saattaa kokea itsensä varsin yksinäiseksi, vaikka kirkossa olisikin viisikymmentä ihmistä. Mutta siellä hän on, alttarilla, näkemättä yhdenkään kasvoja.

Usein tunnen, että me tulemme kirkkoon hoitamaan itseämme yksinäisyydessä. Se ei ole kirkon perimmäinen tarkoitus. Tärkeämpää on kokea, että yhteinen palvelus rukouksin ja virsin, sekä Jumalan elävää sanaa kuunnellen hoitaa meitä kaikkia. Yhdessä tulemme hoidetuiksi. Ihminen ei ole saari, kaikesta erossa oleva, vaan osa mannerta.

Tärkeä ja samalla iloinen löytö

2009-03-25T11:30:00.001+02:00

Päivän mietelause

”Jos voimme alkaa nähdä elämämme matkana Kristuksen kanssa Jumalan
luo, hiljaisen epätoivon matka alkaa muuttua. – – Jumala on pyhän Augustinuksen mukaan lähempänä minua kuin itse olen itseäni.”

Jälleen kerran...

2009-03-24T12:49:00.002+02:00

Tiellä kohti ylösnousemusta!

Ajattelin yrittää tarjota selvennystä käsitteisiin, jälleen kerran. Se tässä netissä on oikeastaan riemullista tässä yhteydessä, että vaikka kuinka tuntisin, että nämäkin sanat haihtuvat pian kuuluvilta kuin tuhka tuulee, niin joku saattaa ne tuolta bittiavaruudesta kaivaa pitkänkin ajan kuluttua esiin. Ja sehän on sitten kuin Jumalan kanssa. Kaikki on tallessa taivaassa, ei siinä siten haittaa ollenkaan ihmisen huono muisti. Joskus sitä tosin haluaakin unohtaa jotakin aivan tietoisesti. Ainoa turvallinen unohtamisen laji kuitenkin on anteeksiantaminen: ”Menneitä ei enää muistella, ei, ne eivät nouse mieleen”. Ja juuri siksi me laulamme: ”Joka aamu on armo uus!” Eilisen erheitä ei tarvitse raahata tänäänkään kohti huomista.

Mutta niihin käsitteisiin! Nyt on menossa suuren paaston aika, hiljaisuuden, rukouksen ja itsetutkistelun aika. Usko tai älä, tarkoitus on hyvä, terveellinen ja elämänmyönteinen. Viimeistä paastoviikkoa kutsutaan hiljaiseksi tai suureksi viikoksi. Kirkkovuoden kohokohta ja kliimaksi on pyhä ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Pääsiäisen täydelliseen riemuun johtaa pyhä pääsiäisyö, ja siitä alkaa pääsiäisen juhlakausi ja pääsiäisviikko.

Se, mikä tässä luterilaisessa kirkossa on surullista, on se, että meillä ei ole kirkossa joka ilta jumalanpalveluksia, vaikka näin ihmisten puheista voisi päätellä. Kun iltakirkoista puhutaan, niin tarkoitetaan hiljaisen viikon iltajumalanpalveluksia. Aina. Sille oikealle pääsiäisviikollekin on omat rukoukset ja raamatuntekstit aivan jokaiselle päivälle, mutta ovatkos kirkkojen ovet silloin auki? Eivät ole, ainakaan luterilaiset ovet. Pääsiäisen juhlakautta kestää aina helluntaihin saakka. Taustalla tässä hienoudessa on Pyhä Raamattu. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen opetuslapsilleen neljänkymmenen päivän ajan ennen kuin hänet otettiin ylös taivaaseen. Helluntaihin pääsiäisestä puolestaan on matkaa viisikymmentä päivää.

Luterilaisuuden piirissä ei paastosta ymmärretä oikein mitään. Se ei tunnu merkitsevän muuta kuin ruokaohjeita. Lainaan tähän myös Kotien rukouskirjassa olevaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta:

Herra, elämäni valtias !
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.

Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.

Oi, Kuningas ja Herra !
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.

Aamen.

Ja sama englanniksi:

O Lord and Master of my life, take from me the spirit of sloth, meddling, lust of power, and idle talk.

But give rather the spirit of chastity, humility, patience and love to thy servant.

Yea, O Lord and King, grant me to see my own sins and not to judge my brother, for thou art blessed unto ages of ages. Amen.

O God, be gracious to me, a sinner.

Oppia ikä kaikki...

2009-03-23T22:06:00.001+02:00

En minä aivan niin ekumeeninen ole, kuin annetaan ymmärtää

Mieleeni ovat palanneet kirkkoherranvaaleja edeltäneet tunnelmat. Minua haukuttiin paikallisella sivustolla kuin vierasta sikaa. Heilun kuulemma alttarilla kuin heinämies. No, mitä minä siellä sitten puuhaan. Teen ristinmerkkejä alkusiunauksen kohdalla ja muutamissa muissakin kohdissa. Lutherin Vähä-Katekismus antaa ohjeen. Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusten kirja ohjaa juuri näin tekemään yhteiseen kristilliseen traditioon nojaten. Levitän myös käteni tervehdysten kohdalla. No, niinhän teki aikanaan Vapahtajamme, joka antoi kaikkeen esimerkin. Niinhän me teemme kun kohtaamme tutun ja rakkaan ihmisen, suljemme hänet syleilyymme. Ei se onnistu käsiä levittämättä. Ei luterilaisen papin pidä eikä tarvitse olla mikään rautakanki. Kohotan myös ehtoollisaineita tietyissä kohdin eukaristisen rukouksen (ehtoollisrukous) aikana. En kohota tosiasiassa astioita, enkä edes leipää ja viiniä, vaan ehtoollisessa läsnä olevan Kristuksen. Luterilainen oppi ehtoollisesta on nimeltään reaalipreesens eli oppi Kristuksen todellisesta läsnäolosta. Tämä merkitsee sitä, että vaikka suu ottaa vastaan leivän ja viinin, usko ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren (meidän edestämme). Käyttäytymiseni taustalla ei siis ole niinkään toisen kirkon käytäntöjen matkiminen, mistä ilmeisesti minua arvostellaan, vaan luterilainen ja siten myös monessa yhteinen kristillinen oppi.

Miksi minua sitten pidetään niin ekumeenisena, kun toimitan omassa kirkossa luterilaisen perinteen mukaista jumalanpalvelusta eli pyhää messua. Paikkakunnalla tiedetään ekumeeniset yhteyteni, varsinkin ortodoksiseen kirkkoon. Toinen syy on varmaan se, ettei aivan minun laillani näillä korkeuksilla toimi kovin moni muu. Ei ainakaan ole toiminut.

Mitään en ole salassa tehnyt tai edistänyt. Kaiken olen tehnyt Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän olisi hyvä muistaa, että olemme niin arjessa kuin pyhässäkin Jumalan edessä. Hän on ainoa todellinen sydäntentuntija.

Matkailu avartaa. Olen matkoillani käynyt paitsi katolisissa ja ortodoksisissa myös luterilaisissa kirkoissa. Olen nähnyt myös televisiosta luterilaisia jumalanpalvelusmenoja ympäri maailmaa. Perinteet ja käytännöt eivät ole kaikkialla samanlaisia, mutta tämähän voidaan kokea rikkautena. Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat eivät edellytä jumalanpalvelusten olevan kaikkialla samanlaisia. En tietenkään kannata, että tehdäänpä kaikki eri lailla, oman pään mukaan, mutta mainitut kokemukset ovat avartaneet omaa ymmärrystäni siitä, miten asiat ehkä voisivat olla.

Joskus matkustan Thaimaahan katsomaan sikäläisen luterilaisen kirkon palveluksia liturgisine tansseineen. Helsingin tuomiokirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlamessussa sitä näin ensimmäisen kerran ripauksen verran, ja olin vaikuttunut. Kaunista kuin mikä! Kauneus ei ole kielletty luterilaiseltakaan, vaikka hänen kirkkonsa seinät tyhjät olisivatkin.

Onneksi en nytkään tiedä, mitä silmät tulevat vielä näkemään ja korvat kuulemaan.

Magnificat anima mea Dominum!

2009-03-22T01:13:00.001+02:00

Ajankohta: Marian ilmestyspäivä (22.3.2009)

Otsikko: Herran palvelijatar

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Evankeliumi: Luuk. 1:46–55

Maria sanoi: - Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.

Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.

Me luterilaiset sanomme vakavin naamoin, että usko on iloinen asia. Millainen todistus se on uskostamme, elämämme tärkeimmästä voimavarasta? Muistakaamme, että ilo ei ole mikään pinnallinen asia. Aito ilo nousee ihan sydämen pohjasta. Tänään tahdon nostaa esimerkiksi neitsyt Marian sanat: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Kuvitelkaamme Marian kasvot. Tuskin ne ovat liidunharmaat ja elottomat. Marian ylistyslaulu ei nouse ahdistuksesta ja mielen ankeudesta, vaan nöyrän ja elävän sydämen kieliä on soitellut Jumalan armo ja rakkaus.

Me luterilaiset olemme lähes unohtaneet Jeesuksen äidin. Emme me hänestä puhu. Emme me häntä katsele nöyryyden esikuvana. Neitsyt Maria on kuitenkin meille yksi parhaimmista esikuvista, kun puhutaan Raamatun mukaisesta kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Toki Maria, nuori nainen, ihmetteli ja hämmästeli, miten se, mitä enkeli sanoi, voisi olla mahdollista, mutta sitten hän ymmärsi, että Jumala, kaiken laupeuden lähde, katsoi juuri häntä: ”Hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.” Mieleen saattavat nousta sanat psalmista 8: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8:4-6) Kyllä Maria aluksi esteli kysellen, mikä minä olen, mikä on ihminen. Tällainen kysely tuntuu tutulta, sillä sitä ilmenee muistakin yhteyksistä. Voimmehan lukea profeetta Jeremian kutsusta näin: ”Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. Mutta minä vastasin: "Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" Silloin Herra sanoi: - Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:4-8)

Nykyään monissa perheissä keskustellaan lapsista tähän tapaan: Ei lapsia tarvitse kastaa sylivauvoina. Miettiköön sitten aikanaan, haluaako kuulua johonkin kirkkoon tai haluaako olla sitten kuulumatta. Hänellä tulee olla vapaus päättää itse asiasta. Tällaisissa keskusteluissa unohdetaan, että kasvatusvastuu on aina vanhemmilla. Tästä on kyse varmasti vanhassa sanonnassakin, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kyläyhteisö. Mutta yhä useammin on kuin lapsi olisi jonkun asukkaan rappukäytävään asettama viherkasvi, jota joku silloin tällöin kastelee tai sitten ei oikeastaan kukaan. Voi myös käydä niin, että kasvin hoito-ohjeet ovat väärät ja kasvi ei tämän vuoksi menesty. Älkäämme tehkö lapsista juurettomia.

Maria oli nuori tyttö, kun enkeli Gabriel ilmestyi hänelle. Hän oli kasvanut turvallisen perinteen keskellä. Isien usko oli ollut läsnä peittelemättä, eikä sitä hävetty. Tätä kuvastaa Marian ylistyslaulukin: ”Hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.” Ylistyslaulu nostaa esiin Abrahamin. Kuulkaamme nyt mitä Uusi Testamentti puhuu hänestä: ”Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." (Room. 4:2-3) ”Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi. Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku." (Room. 4:16–18)

Nämä sanat antavat meille oikeaa ja tervettä ymmärrystä siitä ympäristöstä, jonka keskellä nuori neitsyt Maria sai kohdata ja vastaanottaa suuren armon: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.” Silti Marian osa ei ollut helppo, mutta hyvä osa se oli. Jo ennen lapsen syntymää äiti joutui katsomaan Golgatalle asti: ”Kerran loppuun satu joulun saa. Suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siks oi tähtisilmät loistakaa.” Toinen tuttu joululaulu kertoo sen selkeämmin: ”Kaukainen risti varjonsa luo. Sieluhun äidin kivun se tuo. Pääsiäisaamu tuskan kerran poistaa, riemu täyttää ylösnousemuksen maan. Rauhainen mieli rukousta toistaa. Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Jouluun on aikaa yhdeksän kuukautta. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Hän, joka oli rikas, tehtiin köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme!

Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta

2009-03-16T12:08:00.001+02:00

Kirkosta eroaminen on vapaaehtoista

Luterilaisesta kirkostamme ja Maaningan seurakunnasta kirjoitetaan nykyään vähän samanlaisin äänenpainoin. Eikä se ihme olekaan, sillä olemmehan osa samaa todellisuutta.

Kirkosta eroaminen on lisääntynyt kaikissa seurakunnissa. Kirkkoa koskevassa lainsäädännössä on tapahtunut viimeisten vuosien aikana merkittäviä muutoksia. Voimaan ovat tulleet uusi uskonnonvapauslaki ja hautaustoimilaki. Uskonnonvapauslaissa korostuu käsitys positiivisesta uskonnonvapaudesta. Uuden hautaustoimilain tarkoitus oli edistää kansalaisten tasapuolista kohtelua. Kirkkomme evl.fi-sivuilla asiasta kirjoitetaan näin: ”Uusi hautaustoimilaki tuli voimaan 1.1.2004. Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien hautausmaat toimivat edelleen yleisinä hautausmaina, joilta myös kirkkoon kuulumaton vainaja on oikeutettu saamaan hautasijan. Lain mukaan hautaamisesta aiheutuvien maksujen perusteiden tulee olla samat kaikille niille, joilla on oikeus tulla haudatuksi seurakunnan tai seurakuntayhtymän hautausmaalle.”

Hautaan siunaamisen edellytykset selvitetään aina tapauskohtaisesti. Yksi edellytys on kirkon jäsenyys. Toisen näkökohdan muodostavat omaisten sielunhoidolliset tarpeet. Merkittävä seikka on myös vainajan ”testamentti”. Ketään ei siunata haudan lepoon kristillisesti, jos ihminen eläessään on näin päättänyt. Kirkosta eroaminen on vapaaehtoista. Kun ihminen tietoisesti haluaa sulkea kirkon oven takanaan, niin miksi asia kuoleman jälkeen olisi toisin. Ja kun tuota tasapuolisuutta ajatellaan, niin silloin esille tulee myös suuri kirkkoihin kuuluva enemmistö. Jotain merkitystä kirkon jäsenyydellä tulisi näinkin olla. Jos mitään eroa käytännössä ei ilmene sillä, kuuluuko kirkkoon vai ei, niin mistä silloin on kysymys. Se ei ole suvaitsevaisuutta, vaan sokeutta.

Maaningan seurakunnassa kirkkoon kuulumaton ja pelkästään väestörekisteriin kuuluva ihminen siunataan haudalla. Kelloja ei myöskään soiteta. Jo edellä ilmaisin syyn tähän. Kesällä tämä ei muodosta useinkaan ongelmaa. Kaunis hautausmaa on kaunis ympäristö hautaansiunaamistoimitukselle. En väitä, että käytäntömme olisi vailla ongelmia. Pakosti mieleen tulee ajatus eritasoisista siunaustoimituksista. Vakiintuneen käytännön muuttaminen ei ole ihan helppoa. Siinäkin kohdataan ajatus tasapuolisuudesta. Uutta hautaustoimilakia eivät kaikki kirkon jäsenet ole kokeneet tasapuoliseksi. Kirkon jäsenyyden merkitys on kieltämättä hämärtynyt. Maaningan seurakunta ei tahdo edistää tällaista kehitystä, mutta on valmis keskustelemaan yhteisten käytäntöjen vahvistamisesta.

Arto Penttinen, Maaningan kirkkoherra

Jumala loi ihmisen yhteyteen..., jo alussa!

2009-03-16T11:24:00.002+02:00

Mieleni iloiseksi saa… ;-)

Kun blogini saa asiallisia kommentteja. Hyvältä tuntuu sekin, että huomaan, että blogiani luetaan, eikä vain Maaningalla, vaan myös muualla. Asiallinen palaute auttaa minua tässäkin asiassa. Palautetta vain tulee kovin vähän. Minusta keskustelu olisi tarpeellista sekä iloisten että muullakin tavoin tärkeiden kysymysten ja asioiden keskellä. Jos ajatukseni vaikuttavat välillä varsin voimakkailta, en siis kirjoita niitä hyökkäyksenä, vaan siksi, että jokin asia on minusta todella tärkeä. Ehkä olen siis silloin apologeettisella kannalla ja haluan puolustaa sitä, minkä koen luovuttamattoman tärkeäksi.

En minä aina oikeassa ole. En ehkä useinkaan, jos tarkkoja ollaan. Mutta minäkin saan sanoa. Ja niin saat sinäkin. Olen kiitollinen, jos saan sinulta kommentteja. Ja suorastaan iloinen olen, jos rohkenet käyttää vaikka etunimeäsi, minäkin käytän koko nimeäni ja esiinnyn ihan kuvan kanssa.

Oculi eli saarna 15.3.2009 Maaningan kirkossa

2009-03-14T22:22:00.001+02:00

Päivämäärä: 15.3.2009

Kirkkovuoden ajankohta: 3. paastonajan sunnuntai

Paikka: Maaningan kirkko

Raamatunkohta: Joh. 8:46–59 (löytyy Raamatusta, etsi itse)

Otsikko: Jeesus, Pahan vallan voittaja

Kuulimme juuri varsin suorasukaista keskustelua. Nopeasti luettuna tuo teksti tuntuisi hyvinkin sopivan juuri tähän aikaan. Kun kristittyjen pitäisi yhdessä todistaa maailmalle Jeesuksesta ja Jumalan kunniasta, niin tämä tehtävä jää tai ainakin tuntuu jäävän kaikenkarvaisen keskinäisen kiistelyn alle. Mutta kuulemassamme evankeliumissa ei ole kysymys kaikenkarvaisesta kiistelystä. Kysymys on Jeesuksen jumaluudesta. Omalla tavallaan juuri tämä kysymys tulee lähelle meitä tämän päivän kristittyjä. Onhan kirkossamme puitu esimerkiksi kysymystä, onko Raamattu vain sanoja Jumalasta vai elävää ja voimallisesti hoitavaa Jumalan Sanaa.

Evankeliumissa puhutaan paljon kunniasta. Tuo sana maistuu hiukan vanhanaikaiselle. Nykyäänhän puhutaan vain menestyksestä ja pintaliidosta. Kunniassa on osaltaan kysymys kasvojen säilyttämisestä. Wikipediassa, verkkotietosanakirjassa sana kunnia selitetään näin: ”Kunnia tarkoittaa yksilön saamaa arvostusta yhteisössä. Lähes kaikissa kulttuureissa on kuitenkin erilaisia käsityksiä eri ryhmien tai sukupuolten kunniallisuudesta; on esimerkiksi mieskunnia ja naiskunnia. Usein kunnia edellyttää tiettyjen sääntöjen noudattamista.” Sanakirjan selitys ei ole riittävä evankeliumin sanoman ymmärtämiseksi. Jeesus puhuu juutalaisille sillä järkähtämättömyydellä, josta on kyse myös tässä sanassa ensimmäisestä Samuelin kirjasta: ”Herra, Israelin kunnia, ei tyhjää puhu eikä sanojaan peruuta. Ei hän ole ihminen, ei hän sanojaan kadu.” (1. Sam. 15:29) Jeesuksen sanat ovat yhtä järkkymättömät kuin nämä sanat Ensimmäisestä Aikakirjasta: ”Eivät ole jumalia toisten kansojen jumalat, mutta Herra on taivaitten luoja. Hänen on loisto ja hänen on kunnia, hänen pyhäkössään on voima ja kirkkaus. Maan kaikki kansat, tunnustakaa Herra, tunnustakaa Herran kunnia ja voima, tunnustakaa hänen nimensä kunnia! Tuokaa hänelle uhrilahjat, astukaa hänen eteensä, kumartakaa hänen pyhää kirkkauttaan! Vaviskoon koko maailma ja pelätköön häntä. Hän loi maan, joka pysyy eikä horju. Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Julistakaa kaikkien kansojen kuulla: Herra on kuningas! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee tuomaan oikeutta maan päälle.” (1. Aik. 16:26–33)

Jumala on iankaikkinen, ja hän tahtoo, että ihminen tulisi tuntemaan totuuden ja eläisi iankaikkisesti. Jumala ja ihminen eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Jumala on ollut aina. Hänellä ei ole alkua tai loppua. Jumalaa ei kukaan ole luonut. Ihminen on toisenlainen. Ei hän tunne eikä hallitse alkuaan tai loppuaan, syntymäänsä ja kuolemaansa. Ja hän mielii kulkea yhä useammin kohti loppuaan kuin kohti iankaikkisuutta. Lauluntekijäkonkarin sanoin: ”Mä en avaa ulko-ovea; Siellä väijyy tulevaisuutemme historia, Enkä maton alle kurkista; Sinne lakaistu on viattomuus maailmasta, ja onneksi lauluntekijä vielä lisää sanat - Mut voinhan rukoilla!” Yhä useamman ihmisen mielestä Jumala kirkkoineen vain turhaan rasittaa ihmisiä. Elämä ilman kirkkoa on monen mielestä oikeaa, iloista ja vapaata elämää. Ei ole mitään uutta auringon alla: Jo kauan sitten Herra sanoi: ”Älkää enää kysykö: "Mikä on Herran taakka?" Sillä se, joka näin sanoo, saa taakakseen omat sanansa. Te vääristelette elävän Jumalan, Herran Sebaotin, meidän Jumalamme, sanat! Näin teidän tulee kysyä profeetoilta: "Mitä Herra on vastannut sinulle? Mitä Herra sanoo?" ” (Jer. 23:36–37)

Niin, mitä Herra sanoo meille tänään. Hän sanoo näin: ”Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu.” Sanoohan Raamattu meille myös näin: Se, jolla on korvat, kuulkoon mitä Henki sanoo seurakunnille. Meidän on siis yhä vahvemmin etsittävä ja pyydettävä Jumalan Hengen johdatusta. Elämmekö me maaninkalaiset elämäämme Jumalan suuremmaksi kunniaksi, vai onko ihmisten antama kunnia meille tärkeämpää? Moni on sitä mieltä, että kirkon pitäisi ratkaista visaiset kysymyksensä yleiseen mielipiteeseen tukeutuen. Kirkolliskokous voitaisiin korvata katugallupeilla tai kyselyillä internetissä. Anteeksi nyt vain, mutta sellainen kirkko ei ole kilvoituksen kirkko eikä lopulta myöskään kunnian kirkko. Raamattu ei ole vain kirjojen Kirja, vaan se on suuren Jumalan puhetta meille pienille ihmisille. Sanassaan Jumala ojentaa meille Jeesuksen, joka sanoo: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne.”

Ei ainoastaan Raamattu kehota meitä kohottamaan katseemme Jumalaan. Toisinaan mielessäni ja korvissanikin pyörii ja soi pitkänlinjan jo lainaamani lauluntekijän Hectorin kappale: ”Kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan - On nukahtanut Jumala, tai jatkaa luomistaan. Kai avaruuden tuolla puolen jossain, missä lie - Saan vastauksen, kunhan kuolen, mutta on tää Pitkän pitkä tie... Kertakäyttöelämässä Päivä päivää kierrättää - Yöltä aikaa kerjään tässä; Tuuleen vastaukset jää... Missä piileskelet, Jumala? Ootko sisälläni, vai ulkopuolella, Vai kaiken takana?” Mut voinhan rukoilla!

Oon kotona taas...

2009-03-10T13:22:00.000+02:00

11 päivässä ei paljon ennätä

Terveisiä lomamatkalta Australiasta ja varsinkin Sydneystä! Parhaillaan poden aikaerorasituksesta johtuvaa väsymystä. Suuntaansa lennot kestivät yli 20 tuntia. Aikaero Kuopion ja Sydneyn kaupunkien välillä on 9 tuntia. Kun Sydneyssä oli aamupäivä oli Kuopiossa yö, ja sitä rataa.

Perillä Sydneyssä vallitsi hyvät säät koko ajan. Aurinkoista ja pilvetöntä. Lämpötila sopi hyvin pohjoisen ihmiselle. Paljon oli nähtävää ja koettavaa. Olen laittanut muutaman sata kuvaa näkymään viereisessä diaesityksessä.

Oopperassa kävin kuuluisassa Sydney Opera Housessa. Talosta on moneksi muuksikin kuin oopperanäyttämöksi, mutta oopperan kävin katsomassa. Teos oli tuttu Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilu. Osaltani se tosin meni melkein hirsien sahaamiseksi. En ollut tullut lippua varatessa miettineeksi, että kannattaako ensimmäisen päivän iltana mennä minnekään keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta vaativaan tapahtumaan. Väsytti vallan armottomasti.

Käymisen arvoisia paikkoja on paljon. Tässä mainitsen muutaman: Pyhän Marian katedraali, Pyhän Andrewin katedraali, Taronga Zoo (eläintarha), Darling Harbour, Harbour Bridge, Sydney Opera House, Hyde Park, Blue Mountains, Sydney Tower, Sydney Aquarium, Great Barrier Reef (akvaariossa tai sitten Australian rannikolla). Moni muu voi lisätä paikkoihin vielä vaikka mitä.

Jos joskus olet Sydneyssä, suosittelen I´m Angus Steak House:a aivan vilpittömästi. Lienenkö parempia pihvejä syönyt missään?

Viimeisen kokonaisen matkapäivän aikana katselin Mardi Gras-paraatin lähtövaiheita. Sydneyssä tuohon tapahtumaan osallistui jälleen kymmeniä tuhansia ihmisiä. Itse olin katolisen Pyhän Marian katedraalin liepeillä katselemassa paraatiin valmistautuvia ihmisiä, joita oli tullut miltei kaikkialta maailmasta. Mietin, että tuskinpa lienee sattumaa, että homojen ja lesbojen oikeuksia puolustava tapahtuma lähtee ainakin osittain liikkeelle katolisen kirkon edestä. Moni osanottajista ajattelee varmaankin näyttävänsä närhen värkit kirkon taantumukselliselle linjalle. Varmastikin paraatiin osallistuneissa oli Jumalaan uskovia ja Jumalan olemassaolon kieltäviä. Siis monin tavoin värikäs paraati. Itse paraatia en mennyt katsomaan, sillä se suuntautui aivan toiseen suuntaan kuin omat kulkuni viimeisen kokonaisen päivän iltana. Ehkä missasin jotain tärkeää, kun sinne asti tuli lähdettyä. Ehkä en menettänyt mitään, sillä näin tuntui moni paikallinenkin tuumivan. Suuri (?) paikallinen sanomalehti teki paraatista pienen jutun yhden kuvan kera.

Australiassa on paljon niitäkin joita en halua missään oloissa tavata. Siellä on nimittäin maailman myrkyllisimmät käärmeet, hämähäkit ja meduusat. Sydneystä olivat palot tällä kertaa kaukana, sen sijaan lehdet kirjoittivat haiden hyökkäyksistä. Muutaman viikon aikana uhreja oli kertynyt muutamia.

Nyt en taida jaksaa enää jatkaa. Olo on tokkurainen ja väsynyt. Sellaista se on maankiertäjän olo, toisinaan, sillä kauas on aina pitkä matka.

Force majeure

2009-02-24T15:16:00.001+02:00

LOMALLE LOMPS!
KIRJOITTELEN TÄTÄ VIESTIÄ HELSINKI-VANTAALLA. LENTO LÄHTEE KLO 16.20 (AIKATAULUN MUKAAN). TÄTÄ BLOGIA EN SIIS PÄIVITÄ KAHTEEN VIIKKOON, MUTTA ONHAN TUOTA LUETTAVAA KERTYNYT TÄNNE VAJAASSA VUODESSA SEN VERRAN, ETTÄ TUSKINPA OLET KAIKKIA ENTISIÄKÄÄN LUKENUT.
Terveisin Arto, ansioton palvelijasi

Pyhittäjä on paastoaja

2009-02-22T22:45:00.001+02:00

Käykäämme nyt Jerusalemiin

Kun ajattelen joulun ja pääsiäisen nykymenoa maassamme, niin mieleeni nousee kysymys, muistammeko me luterilaiset Raamatun sanat, joiden mukaan Jumalan valtakunta ei ole syömistä ei juomista? Miksi luterilaisessa kirkossa muistetaan aina muistuttaa, että paaston ei tarvitse merkitä sitä, että ruokapaastoa tarvittaisiin? Miksi pitäisi korostamalla korostaa eroa ortodoksiseen kirkkoon? Meillä olisi paljonkin oppimista idän kristityiltä siinä, mikä liittyy suureen paastoon ja pyhään pääsiäiseen. Me taidamme olla todellakin niitä pitkäperjantain kristittyjä. Olisi todella tärkeää päästä myös ylösnousemukseen.

Mutta mehän lausumme vakavalla naamalla: ”Usko on iloinen asia!” Me korostamme järkeä ja ohitamme siten uskon, joka on Jumalan antama lahja. Vähäinenkin usko on uskoa. Eihän sitä tarvita Jeesuksenkaan mukaan kuin sinapinsiemenen verran. Mitään uskon mittaria ei sitä paitsi ole olemassakaan, vaikka useinhan se siltä tuntuu. Keitä me olemme arvioimaan toinen toisemme uskoa? Miksi johonkin herätysliikkeeseen kuuluminen varmistaisi muka sen, että olemme oikeassa uskossa? Uskoa vaikka meillä on vähän, niin sittenkin Jeesus tulee ”tähän”! Siis sulle ja mulle! Tule, Jeesus, ja siunaa lastas. On tuulinen maailman tie! Siksihän hankin albaksikin sen munkin kaavun, josta minua takanapäin on arvosteltu. Leveät hihat ovat liian leveitä, vaikka missään ei ole määrätty mikä on oikea leveys.

Kirkko ei syntynyt Suomessa vasta 1500-luvulla, vaikka siltäkin joskus tuntuu. Tiesitkö muuten sitä, että 1700-luvulla luterilaisessa kirkossakin suitsutettiin, enkä tarkoita tupakointia. Kelloakin taidettiin kilistää ehtoollisen asetussanojen yhteydessä. Jos nämä nyt tekisin, niin minut haukuttaisiin hereetikkona, siis harhaoppisena. Sanan kirkko on minusta aivan liian puhtaaksi viljelty. Olemme unohtaneet, että ihminen on kokonaisuus. Ihmisellä on siis muitakin elimiä kuin vain korvat ja aivot.

Tervetuloa paastonajan jumalanpalveluksiin! Kerta toisensa jälkeen evankeliumeissa kerrotaan, miten Jeesus menee niiden luokse, joita muut karttavat. Jeesus kuuntelee ja armahtaa niitä, joita muut halveksuvat. Jeesus koskettaa niitä, joista muuta varoittavat nokka tuhisten. Mutta Jeesus ei silti kehota jatkamaan matkaa, joka kulkee harhaan. Jeesus ei katso kaikkea sormien läpi. Mutta Jeesuspa ymmärtää. Hän ei ole kaveri joka vain sanoo ymmärtävänsä. Jeesus ymmärtää sinua ja minua ihan aikuisten oikeesti. Mutta meidänpä täytyy tulla lapsiksi, että voisimme vastaanottaa tämän ymmärryksen. Älkäämme koskaan tehkö aborttia sisäiselle lapsellemme. Tulkaamme avoimiksi Jumalan rakkaudelle ja armolle, hyvyydelle ja uskollisuudelle, kauneudelle ja iankaikkisuudelle. Ja jos tämä tuntuu vaikealta, niin rukoilkaamme sydämiimme Lohdutuksen, Viisauden ja Ymmärryksen Henkeä. Kun kirjoitin tuohon sanan viisaus, niin onkin taas muistutettava, että Raamatun todistuksen mukaan Jumalan viisaus on hulluutta ihmisen silmissä ja järkeä korostavassa ymmärryksessä.

On todella turvallista se, ettei ihminen käsitä Jumalaa. Jumalassa ainoastaan yhdistyvät pyhyys ja hyvyys. Meidän ihmisten kohdalla tällaista yhdistelmää ei tarvitse edes kuvitella. Tästähän muistuttaa tämä paastonaikakin. Paastonaika on kuin lyhytelokuva inhimillisestä todellisuudesta ja Jumalan iankaikkisuudesta. Jeesuksessa on näiden todellisuuksien kohtauspiste: Missä rakkaus ja laupeus, missä laupeus, siellä Jumala (on)! Kun rohkeasti astut Jeesuksen seurassa Jumalan rakkauden uhritielle, saat pian havahtua siihen ihanaan todellisuuteen, missä Jumala rakkaudellaan voi tehdä sinut uudeksi. Kun pääsiäinen koittaa, se kutsuu kaikkia kristittyjä elämään uudessa kuuliaisuudessa. Tämä nyt alkava paasto on tärkeä matka sydämiimme ja sitä kautta kohti lähimmäistä, jonka Jumala on laillani luonut omaksi kuvakseen.

Kasteessa meille on sanottu: ”Älä pelkää! Minä olen sinut lunastanut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun! Meillä ei siis ole omistusoikeutta elämäämme, sen sijaan meillä on vastuullisen käyttäjän oikeudet ja velvollisuudet.

Ken tahtoo käydä Herran askelissa?

2009-02-21T00:57:00.001+02:00

Usko on Jumalan lahja ja Pyhän Hengen työtä

Armoa, rakkautta ja uskoa ei kukaan voi ansaita. Me nykyiset ihmiset emme varmaankaan ymmärrä, että usko ei merkitse ansiota. Rakkautta ja armoa ei voi ostaa keneltäkään. Ansaitseminen on kuitenkin meille tärkeää. Usko yhdistää meidät Kristukseen Jeesukseen, joka on ansainnut meille iankaikkisen elämän toivon. Jumalalle emme voi siis esitellä ansioitamme. Silti teot ovat tärkeitä. Ilman tekoja usko on kuollutta. Silti emme teoilla ansaitse pelastusta. Kristus on ainoa todellinen ansiomme Jumalan edessä. Mutta tämä ansio tuleekin Jumalan kädestä: Jumala on rakastanut maailmaan niin paljon, että Hän antoi ainoan Poikansa!

Aiemmin saarnat olivat varsin synkkiä sanoja täynnä. Syntiä ja syyllisyyttä korostettiin niin paljon, että tuskinpa kukaan pääsisi taivaaseen. Jumalan armon salaisuus on oikeastaan se, että jos tosiaan korostamme ansioitamme, niin synneillämme olemme pelastuksen toivon ansainneet. Jumala lähetti ainoan Poikansa tähän maailmaan meidän syntiemme vuoksi: Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon ristiinnaulitun! Kaikki ovat tehneet syntiä, näin Raamattu korostaa. Mutta myös näin: Missä synti on kasvanut suureksi, niin siellä armo on kasvanut vielä suuremmaksi. Rakkaus peittää paljotkin synnit, mutta tämä rakkaus on Jumalan rakkautta. Jumala on rakkaus, ja jokainen joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.

Meidän ei pidä sanoa, ettei kukaan pääse taivaaseen. Meidän pitää sanoa se, että Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Kristus on portti iankaikkiseen elämään. Niinpä todellisen elämän portissa lukee: armo ja totuus. Näitä me tarvitsemme, armoa ja totuutta, totuutta ja armoa. Kannattaa miettiä, haluammeko viestiä: ARMOA EI: HIRTEEN! Vai näin: ARMOA: EI HIRTEEN!

Ensi sunnuntai on Laskiaissunnuntai. Aika kumma nimitys sekin. Eihän tosiasiassa paastontielle laskeuduta, vaan paremminkin sinne pitäisi meidän kaikkien nousta. Ortodoksinen kirkko viettää samana päivänä sovintosunnuntaita. Siinä on oivallinen nimitys. Tiesitkö sitä, että sovintosunnuntaina pyydetään anteeksi läheisiltä ja rakkailta ihmisiltä, jotka Jumala on luonut omiksi kuvikseen. Yhtään synnitöntä kun ei tallusta täällä maan päällä. Kuka sitä edes huomaa kaikkia erheitään? Pyhää Paavalia lainaten kuljemme niinkin, että vaikka tunnollamme ei olisi mitään pahaa, niin emme silti ole syyttömiä. Nykyihmisen on varmasti vaikea tätä ymmärtää ja hyväksyä. Kaikkihan me erehdymme sanoin, teoin ja ajatuksin. Mutta ennen kaikkea tekemättä jättämisin. Oikeastaanhan se on teko sekin, ettemme tee yhtään mitään.

Nada te turbe! Siinä on yksi mielilauluni: Ei mikään paina, vaara, ei vaiva. Jumalaan kun luotat, saat avun aina. Hän yksin riittää! Vain Jumalassa sieluni rauhan saa!

Nada te turbe! Pois jääköön huoli. Pois jääköön murhe! Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus! Hän, joka on läsnä pyhässä ja elävässä Sanassa ja pyhissä sakramenteissa Pyhän Hengen parantavan armovoiman myötä!

Näitä elämän eväitä vailla parasta ennen –päiväystä sinulle tarjotaan kirkossa joka sunnuntai. Paastonajan matkalla Jeesuksen seurassa kohtaamme sen todellisuuden, jossa Jumalan hyvä ja pelastava tahto esiintyy. Jeesus ei karta syntisten ja sairaiden seuraa, vaan sanoo meillekin: mene ja tee sinä samoin. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani. Meidän tehtävämme ei siis ole näyttää Jeesukselle kaapin paikkaa, vaan meidän on tultava kaapista ulos. Jumala tuntee ihmisen tien. Sillä hän on Luojamme. Hän lähetti ainoan Poikansa keskellemme, jotta tietäisimme, ettei Jumala ole kaukana kenestäkään. Jeesus ei kuitenkaan tullut samaistumaan kaikkeen maailman menoon, vaan enemmänkin sitä varten, että me samaistuisimme häneen, joka on tie, totuus ja elämä. In ipsa fide Christus adest! Ainoastaan uskossa Kristus on läsnä, olipa kyse sitten Sanasta tai sakramenteistä tai sydämestämme. Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon. Ylistäkäämme Kristusta Jumalaa nyt ja iankaikkisuudessa!

Jumalan sanan valoa vai käärmettä pyssyyn?!?!?

2009-02-19T00:33:00.002+02:00

Mietteitä synodaalikokouksen jälkeen

16.–17.2.2009 pidettiin Kuopion tuomiokirkossa ja Musiikkikeskuksessa Kuopion hiippakunnan synodaalikokous (pappeinkokous), johon saimme kutsun piispalta. Kokoukseen osallistuminen on virkavelvollisuus. Jo syksyllä papistolle lähetettiin tämänkertainen synodaalikirja Jumalan historia, jonka on kirjoittanut joskus nuoruudessaan roomalaiskatolisena nunnana elänyt Karen Armstrong. Moni ihmetteli kirjaa, mutta sen valinnan tausta jollain tavalla valkeni hiippakunnan tiedotuslehteä Capitolia. Kirjoittaja on yhteydessä samaan Westar-instituuttiin ja Jeesus-seminaariin, mihin hiippakuntadekaanimmekin Sakari Häkkinen (tuoreen Mikkelin piispan ilmeisesti liberaalimpi veli). Siellä sitä kädennostolla äänestetään, mitkä sanat ovat tulleet Jeesuksen suusta, ja varsinkin, mitkä eivät.

Tulipa tässä mieleen kännykkä. Latasin siihen joskus Suomen Pipliaseuran sivuilta Alfan ja Omegan näytön kuvaksi. Mutta ongelmahan siitä tuli, miten laittaa kännykkä äänettömäksi ilman, että tekee Kristuksen äänettömäksi. Sitä en nimittäin halua koskaan tehdä, enkä sellaista elämää edistää. Alfa ja Omegahan viittaavat suoraan Kristukseen.

Synodaalikokous alkoi messun vietolla tuomiokirkossa. Viikkomessussa saarnasi Enon kirkkoherra, lääninrovasti Rautavuori. Jumalan sanan kylvö jäi tosin hiukan tulikiven katkuisen sanan alle: saanko sanoa?! Ehkäpä on hyvä antaa ajan kulua hiukan enemmän kuin nyt tapahtui. Tosin uraanikaivosasiasta on tullut piispamme ykkösaihe, joka tuntuu voittavan kaiken muun. Mistäpä muusta olisimme viime syksynä kuulleet enemmän?

Kokousohjelma Musiikkikeskuksessa alkoi tanssiesityksellä, joka ei nyt oikein avautunut. Korvani kuulivat jotain pharmaca phennican tapaista ja silmäni katsoivat kaatuilua. Varmasti tanssijat olivat sinänsä taitavia, enkä siihen voi ottaa mitään muuta kuin positiivista kantaa.

Piispa oli hiukan tuohtunut, ettei synodaalikirjavalinta tuottanutkaan papistolla lukuintoa ja – iloa. Piispa on linjansa valinnut, kuten kuka tahansa meistä muistakin.

Iltajuhlassa näimme ja kuulimme katumusharjoituksen. Piispatar lupaili meille iloista iltaa, mutta ohjelma oli kyllä kaikkea muuta. Kulttuurianti jäi hiukan etäiseksi. Sinänsä trumpetisti käytti torveaan yllättävän monipuolisesti. Välillä tuli muutama ihan kirkaskin ääni. Lausuja luki ihan ilmeikästä tekstiä, mutta iloinen iltakin siinä sitten pakeni.

Lopulta suuntasimme Puikkarin yökerhoon, koska siellä näimme Riesan. No, ei sekään nyt ihan hirveästi napannut, se musiikki. Kyllä pojat soittaa ja laulaa osasivat, ihan ekumeenisessa hengessä kaiken lisäksi, mutta ei vain ollut minun musiikkiani. Toisaalta iloista iltaa voisi kai viettää muuallakin kuin ravintolassa, vaikka ei se toki minulle mikään synnin pesäkään ole. Eivät soittimet tai tilat itsessään mitään syntisiä ole. Kyllähän haitaria kutsuttiin aiemmin pirun keuhkoiksi, mutta tuskinpa sitä voi ainakaan Raamatulla perustella.

Musiikki toi mieleeni vielä Epsanjan Aurinkorannikon ja turistipappikohun. Kyllähän asian laita tiedettiin jo vuosien takaa, se nimittäin, ettei Costa del Sol ole mikään Islas Canarias kirkollisestikaan. Kun Aurinkorannikon suomalaiset eivät halua viettää pyhiä palveluksiaan missä tahansa, niin olisihan se ollut hyvä ulkosuomalaisosastossa muistaa, että luterilaisia kirkkorakennuksia ei navigaattori hevillä löydä suomalaisten lomaparatiisissa.

Kuopion kapituli tuntuu olevan se paras osa Savvoo, mutta on sitä elämää muuallakin, siis tuolla ulkona. Sitä paitsi jo kauan sitten, Jeesuksen aikoina, ne olivat vähiten vapaita jotka vapauttaan eniten korostivat.

Parasta antia olivat Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen piispan Munib Younanin osallisuus ja puheet, mutta niitä ymmärtääksemme tarvitsemme tietoa ja ymmärrystä arabikristittyjen ahdistavasta tilanteesta.

Ajasta aikaan varjellut Herra on Kirkkoansa

2009-02-18T12:34:00.001+02:00

Jumalan historia – historian Jumala

Takana on kaksipäiväinen hiippakuntamme pappeinkokous, jota kutsutaan perinteisesti yhteiseksi tieksi, synodaaliksi.

Ennen joku hiippakunnan lahjakkaista papeista sai epäkiitolliseksi tehtäväkseen kirjoittaa synodaalikirja. Nyt synodaalikirjaksi oli valittu Karen Armstrongin kirja Jumalan historia. Koska kyseessä oli luterilaisen hiippakunnan pappeinkokous, olisin toivonut, että synodaalikirja olisi noussut luterilaisen kristillisyyden keskeltä. Pohdittavaa olisi paljon siinä, miten ymmärrämme Jumalan luterilaisessa kristillisyydessä. Tietenkin Jumala on sama kaikilla kristityillä, mutta terve itseymmärrys auttaisi ymmärtämään toisia kristittyjä.

Savon Sanomien otsikkoon nousi islam, mikä ei kuitenkaan ollut se keskeisin teema pappeinkokouksessa. Islam puhuttaa tietenkin meitä suomalaisia yhä enemmän ja enemmän, mutta täällä Pohjois-Savossa se ei ole haaste numero 1. Paljon suurempia haasteita tuottaa maallistuminen, uusateismi ja välinpitämättömyys elämän tärkeistä arvoista.

Olen miettinyt paljon piispamme teesiä, jonka mukaan hengellisyys ilman maallisuutta päättyy hengettömyyteen. Mikäli kyse on hengellisen ja maallisen liian jyrkästä erottamisesta, niin olen esipaimeneni kanssa samaa mieltä. Mutta mikäli kirkon täytyy seurata eduskuntaa mitään kyselemättä, niin en tätä teesiä ymmärrä. Jumalan silmissä jokainen on kaunis, mutta se ei merkitse sitä, että kaikki meissä olisi silti Jumalan tahdon mukaista. Armon saa Raamatun mukaan se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää. Jumala rakastaa jokaista luotuaan ja Kristuksessa lunastamaansa, mutta ei katso kaikkea sormien lävitse. Millä muulla tavoin vanhemmat osoittavat rakkautta murrosikäiselle lapselleen kuin asettamalla rajoja? Eivät rajat nuorta naurata, mutta vain vähän myöhemmin hän ymmärtää, että häntä rakastettiin.

Aina ei vain elämässä ole kivaa, ei edes joka päivä, mutta tätä ei vain pidä ottaa haudanvakavasti. Paistaa se päivä risukasaankin! Aina ei ole kivaa kirkossakaan, mutta se ei merkitse, etteikö jotain tärkeää olisi aina tarjolla. Kaikelle pintaliidolle tapahtuu jossain vaiheessa pohjakosketus. Mutta silloinkin taaksepäin katsellessa näkyvät vain yhdet jalanjäljet, ja ne voivat hyvinkin olla Kristuksen jäljet. Emme me häntä aina huomaa ja usein ohitamme hänet vauhdilla, mutta silti hän saattaa olla lähempänä kuin ymmärrämmekään.

Jumala ei ole ihmisen aivoissa tai käsissä syntynyt tuote. Jumala ei ole heijastusta toiveistamme tai haikailuistamme. Jumala ei ole sairaan mielen synnyttämä harha. Jumala on, vaikka kuinka väittäisimme, ettei Jumalaa ole.

Kristillinen, osiinkin hajautunut kirkko on todistusta Jumalan olemassaolosta, sillä jos tämä kaikki olisi vain inhimillistä ponnistelua, olisi kirkko kuollut omaan mahdottomuuteensa jo ajanlaskumme alun aikoihin.

Kaikilla maailman ihmisillä voi olla aitoa pyrkimystä samaan suuntaan, mutta toinen asia on se, mistä lähdemme liikkeelle, ja mikä on lopullinen päämäärämme ja määränpäämme. Kristillinen usko on paljon enemmän kuin sokeaa totena pitämistä, se on Totuudesta elämistä. Totuus ei löydy kaurapuurosta, vaan Hänestä, joka antaa kylvölle kasvun.

Sana Suomelle: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunteminen!

2009-02-06T23:57:00.001+02:00

Uskonnollisuus ei merkitse samaa kuin hengellisyys

Tässäkin maassa uskonnollisuus ja hengellisyys yhdistetään, mutta se on suuri harha. Tänä aikana puhutaan paljon enemmän henkisyydestä kuin hengellisyydestä. Suomi alkaa olla oikeastaan jälki-kristillinen maa. Kirkot täyttyvät maallisella musiikilla, mutta gospelkaan ei vedä samalla tavalla joukkoja. Kun pappien ulkonäkö alkaa kiinnostaa kastekoteja, aletaan olla kaukana todellisesta kristillisyydestä. Kaste alkaa olla monille vain nimenantojuhla, jossa toivotaan, ettei Elämän Antajasta ja Hyvyyden Lähteestä, eli kolmiyhteisestä Jumalasta puhuttaisi juuri mitään. Kiiltokuvaelämää on monen suomalaisen elämä. Kulissit ovat kunnossa mutta sisällä kumisee tyhjyys. Lainaanpa rakasta apostoliani jälleen kerran: ”Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista." (Ap. t. 17:29–31)

Elämä, usko ja rukous ovat tärkeitä teemoja Jumalan kasvojen edessä. Jumala on lahjoittanut jokaiselle meistä elämän. Usko on samoin Jumalan lahja, eikä siis mitään meidän omaa pinnistelyä tai ponnistelua. Uskon tehtävänä ei ole irrottaa jalkoja maasta vaan oikeastaan juntata ne siihen lähimmäisten, siis kanssaihmisten avuksi ja turvaksi. Rukous on yhtä luonnollista ja tärkeää kuin hengittäminen. Rukous ei tarvitse paljon sanoja, mutta sydäntä se tarvitsee. Rukous on elonmerkki Jumalan edessä. Jokaisesta, joka kääntyy Jumalan puoleen, iloitaan taivaissa niin, että emme osaa sitä riemun määrää edes kuvitella.

Tapakristillisyys olisi tärkeää. Jeesuskin kävi tapansa mukaan temppelissä. Vanhemmat toivat hänet sinne jo lapsesta. Rukoukset aamuin ja illoin sekä ateriapöydässä tuottavat elämään hyvää makua ja tuoksua. Lähimmäisrakkaus on Jumalan tahto ja Kristuksen antama ohje. Jeesus Kristus joutunee sanomaan väsymättä meille uppiniskaisille immeisille: Mene ja tee sinä samoin. Jeesus Kristus joutunee vääntämään sukupolvi toisensa jälkeen malliksi jotain suurin piirtein ratakiskosta, jotta viesti menisi perille. Ei kai tämä maa ole se, jossa kuulemme nämä sanat: ”Heille oli sanottu: - Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. Mutta he eivät tahtoneet kuulla.” (Jes. 28:12) Mutta näin käy, jos apostolin sana toteutuu uudelleen: ”Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.'” (Ap. t. 17:23) Ei kai tämä kansa ole se, joka hädin tuskin huulillaan kunnioittaa Jumalaa, mutta jonka sydän on yhtä kaukana Jumalasta kuin itä on lännestä.

Vastine 1.2.2009 Uutis-Jousessa julkaistuun Pia Punkin kirjoitukseen

2009-02-04T23:11:00.003+02:00

Pienten ihmisten asioista seurakunnassa

Maaningan seurakunnalla ei ole mitään tarvetta suhtautua nihkeästi eli kielteisesti lasten ja nuorten urheilutapahtumiin tai yleensäkään liikuntaharrastukseen. Rippileiri on vain kerran elämässä, mutta Maaningan seurakunnassa on jokaisena kesänä tarjolla kaksi vaihtoehtoista leirin ajankohtaa. Toinen leiri sijoittuu loppukesän aikaan. Meillä ei ole omaa leirikeskusta, ja siitä seuraa se, ettemme me missään tapauksessa yksin voi sanella tai päättää leiriemme ajankohtia. Meillä ei ole todellakaan mitään hampaankolossa Power Cupia kohtaan. Suomen suvessa ei vain liene yhtään viikkoa tai viikonloppua etteikö löytyisi päällekkäisiä tapahtumia. Ja
toisaalta kaikki nuoret eivät suuntaa Power Cupiinkaan. Toivomme jokaiselta nuorelta yhtäjaksoista osallistumista leirille. Tämä johtuu siitä syystä, että rippikoululeirillä opiskellaan, eikä ainoastaan saada hyviä elämyksiä, joita toki myös haluamme tarjota turvallisten aikuisten seurassa. Meitä myös sitovat rippikoulua koskevat ohjeistukset, jotka piispainkokous on vahvistanut. Leirin kokonaiskesto kuukausissa on aina vähintään puoli vuotta. Rippikoulun tuntimäärä on edelleen 80 eli ei aivan mitätön juttu näinkään. Rippikoulussa pyrimme tasapuolisuuteen, mutta
se ei puolestaan onnistu ilman, että nuoret vanhempineen sitoutuvat rippikouluun. Me emme ole suinkaan kaikkia poissaoloja urheilutapahtumien vuoksi tyrmänneet. En tosin muista kertaakaan, jolloin esimerkiksi minuun olisi otettu yhteyttä Maaningan Mahdin suunnalta. Olemme aina valmiit keskustelemaan käytännöistämme, mutta toivoisimme ymmärrystä myös sille, että rippikoulu käydään vain kerran elämässä, ja että Maaningan seurakunnalla on tarjota myös vaihtoehtoinen leirin ajankohta. Repertuaarimme ei pienessä seurakunnassa luonnollisesti voi olla tämän laajempi.
Vielä haluan korostaa, että me seurakunnan työntekijät kannamme aidosti huolta lasten ja nuorten kasvusta tasapainoisiksi ja vastuuntuntoisiksi ihmisiksi, myös Pyhän Hengen temppeleinä. Tätä tarkoitusta palvelee myös rippikoulu, joka on kirkon kasteopetusta. Rippikoulu on kokonaisuus, josta ei kannata poimia osia kuin rusinat pullasta, jos ja kun muilta toimilta jää aikaa. On turhaa asettaa seurakunta rippikouluineen vastakkain nuorten liikuntaharrastuksen kanssa. Jos kyse on joka tapauksessa lasten ja nuorten todellisesta hyvästä, olemme samalla puolella.

Arto Penttinen
Pastori, Maaningan kirkkoherra